Hyvää pullaa

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Nimittäin mahassani. Heräsin viideltä siihen, että voi juku, voispa oksentaa jotain. Aamulla soitin käheä-äänisen puhelun töihin, ja myöhemmin taivalsin kolmen korttelin matkan lääkärille. Kaksi päivää saikkua ja paperi yhä kädessä lähikauppaan ostamaan lohtuoliivisämpylöitä. Pyhitän loppupäivän töidenhakuun ja tenttiin lukemiseen. Viimeinen kirjakin kolahti aamusella ovimatolle. Jotain hyötyä irti tästäkin makaamisesta, terkkuja Jyrkille!

Syksy alkaa selkiintyä, mikä on helpottanut oloani hieman. Asunto ja työpaikka ovat molemmat kiven alla ja siellä näyttävät pahasti pysyvänkin, mutta onneksi on varmaa kortteeria ainakin puoleksitoista ensimmäiseksi kuukaudeksi. Elokuun palkkakin riittänee jonnekin lokakuun tietämille, jos oikein vyötä kiristää. Kyllä kaikki järjestyy, kyllä kyllä.

Surettaa aloittaa taas alusta. Toisaalta kaipaan jo kovasti luennoille, arkeen. Kaipa sitä taas saa helposti kiinni kaikesta, kun kesä hiljalleen vaimenee ja lehdet kääntyvät ruskaan. Tampereella on sentään oikea talvi.

Jään kaipaamaan Helsingistä montaa asiaa. Kallion kirjaston portaikkoa, ekokauppoja ja kirppareita naapurissa, kivistä sisäpihaa, pääskysten huutoja ja talojen seinistä voimaa saavaa, herkkää mustarastaan laulua. Eniten kaikesta tulen ikävöimään hyvällä tuulella kaduille leviävää kahvinpaahtimon tuoksua. Harvasta arkipäiväisestä asiasta sanon, että minä rakastan sitä, mutta tästä sanon niin ja tarkoitan sitä.

Haa, täytynee enemmänkin relata. Äsken soi nimittäin puhelin - käyn sunnuntaina katsomassa kämppää.

Luopumisesta

Lapista ostamani nalle saa pian uuden kodin, kun veljeni toinen tytär ensi kuussa syntyy. Olen kasannut muuta omaisuuttani kotini nurkkaan odottamaan uusia koteja. Ennen muuttoa aion puhdistua.

Jäähyväiset periaatteille

Olen nyt hyvin valmistautunut tulevaan asunnottomuuteeni ja työttömyyteeni. Kävin nimittäin tilaamassa luottokortin, ja ensi viikolla, josjumalasuo, käyn neuvottelemassa opintolainalleni takauksen. Syksyllä tulen rikkomaan kolme vuotta pintansa pitäneen läpi harmaan kiven, saatana -lupaukseni; en vain enää jaksa ajatella, että menen väkisin töihin mieluummin kuin otan lainaa. Minen jaksa.

Valmistauduin lompakolliseen kuivaan kauteen myös palkkapäivän hurvittelulla. Ensin törsäsin kantarelleihin, räsymattoihin ja erääseen jo kauan himoitsemaani turhakkeeseen, sitten ostaa napsautin kivijalan kirpparin ikkunassa maanneen Arabian taideseinälautasen, vaikka laskuja on väärällään sekä eteisen matto että sähköpostilaatikko. Mañana, mañana!

Oikea kyynärpääni on hajalla. Ensi viikolla, kotiuduttuani takaisin Helsinkiin työputken jälkeisestä rillumareista ja käytyäni katsomassa Puoliverisen prinssin käyn nöyrästi hakemassa diagnoosin ja tukisiteen työpaikkalääkäriltäni. En tiedä, kuinka jaksan sinne asti. Lepokipukin on sietämätön. Kerroinko jo, että odotan syksyä kuumeisesti? Ei enää sukkahieltä haisevaa pukukaappia, jatkuvaa korttien höyläämistä eikä paskaa fiilistä, joka seuraa siitä, että heittää kaksikymmentä kiloa leivoksia roskiin. Parin kuukauden päästä aion pyöriä parrassani ja elää lainarahalla kuin kuningas. Niinhän ne aateliset on ennenkin tehneet.

Onneksi on rinkeleitä

Teen liikaa töitä. Suurimman osan ajasta olen kuin veltto rätti vesirajassa. Tällä hetkellä olen keskellä kahdentoista päivän putkea, enkä haluaisi muuta tehdä kuin nukkua. Silläpä säästyisi jääkaappiin ja kylpyhuoneeseen katsomiselta. Molemmat on viimeksi pesty ehkä vapun aikoihin. Pyykätä sentään olen jaksanut - ehkä siksi, että kesäisin pitää työpaikkamme paidat pestä itse. Alennusmyyntejäkin olen tottakai kerennyt öögaamaan, siinä määrin että naamalla keikkuvat uudet silmälasit, sängyssä lepäävät uudet pussilakanat ja leffahyllyssä kutkuttaa löytö. Pitihän sitä nyt palkannousua juhlia. Etukäteen, tietysti.

On se taas nastaa olla parin kuukauden päästä työtön, asunnoton ja tamperelainen. (Viimeksi mainittu on kyllä oikeasti nastaa!) Tosin aina sitä on jotenkin pärjännyt, vaikka joskus omia menneitä päätöksiä mietiskellessään tekeekin mieli pistää naama ajolankaan. Yhden huonon päätöksen olen jo välttänyt, sillä päätin olla ottamatta suht halpaa, tilavaa ja idyllistä asuntoa kävelymatkan päästä yliopistolta. Ihan pikkuvikoina asunnossa olivatkin sitten kylpyhuoneen puute, sähköremontin huutava tarve ja yleinen huonokuntoisuus. Ajatus kaatui juuri tuohon kylpyhuoneeseen, sillä seinien maalaaminen, sähköremppa et cetera olisivat kyllä hoituneet. En vain jaksa pistää energiaani asuntoon, jossa en kylppärinpuutteen vuoksi kuitenkaan halua asua pitempään. Harmittaa - ehdin vuokraisännän myöhästymisen vuoksi tavata lähes kaikki pienkerrostalon asukkaat, ja ehdin jo mielessäni tuudittautua yhteisöllisyyden ilovaippaan. Olisi miellyttävää vaihtelua tietää naapureistaan muutakin kuin sukunimet, tai sen kuinka monta kännistä kirosanaa mahtuu muutoin hiljaiseen torstaiyöhön. Pari päivää sitten kotiin tullessani oli naapuritalon asukas päättänyt tappaa itsensä hyppäämällä ikkunasta. Kenties sitten kommuunivanhainkodissa on aikaa muistaa ja unohtaa etunimet, ja kerjätä hoitajaa antamaan lisää ins... siis pöyhimään tyynyä.

Tampereella oli toki mukavampaakin tekemistä kuin oletetun oksennuksen tiirailu jääkaapista. Työhakemuksen vienti hattu kourassa ihan mukavan tuntuiseen mestaan, Tammelan kirpputorilta löytynyt lahja äidille, käynti talven alivuokralaiskodissani, lounas Hertassa, olutta Telakalla. Aurinko paistoi ja poski soi.



Palkkaa tulee kohta. Ihan pian. Yay!