Hännännosto

Ahkeruus on hyve. Olen viime päivät nukkunut vähintään 12 tunnin yöunia, lukenut tenttikirjaa (Westön uusimman jälkeen tiätty), juonut rauhassa kahvia ja syönyt kuivakakkua, juossut ympäri pikkukaupunkia milloin millekin ovelle, ostellut kukkia, tehnyt suorastaan vavahduttavan kirpparilöydön (yhdeksän etsimääni vanhaa Riihimäen juomalasia viidellä eurolla - osaanpa vaikuttua pienestä), ilmoittautunut ranskankurssille, laskeskellut opintopisteitäni ja hämmästynyt. Lisäksi sain vuodenvaihteeksi töitä. Ei paha.

Oireellista lienee, että jaksan olla lomalla sen parisen päivää, ennen kuin alan taas selailla kalenteria ja muokkailla kevään opintoja. Kolmas periodi näyttää nyt tosin siltä, että tahkoan vain hulluna kirjatenttejä, sillä osallistun vain kieltenkursseille, yhdelle valtio-opin kurssille (jonne menen yhden opintopisteen ja jumalaisen luennoitsijan perässä...en oikeesti jaksa odottaa!) ja kansainvälisen oikeuden minimini-luentosarjalle (9 op). Riittääpä noissakin varmaan tekemistä.

Ensimmäistä kertaa iski opintorekisteriä katsellessa malttamattomuus. Alempi korkeakoulututkinto ei ole aiemmin tuntunut yhtään miltään, mutta koska se on kohta hyppysissäni, on sen arvo äkkiä iskenyt tajuntaan. Se yksi filosofiankurssi sapettaa yhä enemmän. Toisaalta voin toki kikkailla niinkin, että otan paperit heti keväällä ulos ilman filosofianpisteitä, ja sisällytän ne vasta maisterintutkintoon. Uskomatonta mutta totta, sivuainepisteet riittäisivät siihenkin. En olisi uskonut, että saisin kiittää kasvatustiedettä yhtään mistään.

Siltä ei kyllä yhtään tunnu, että piakkoin tehtävät päätökset (sekä omani että minua arvioivat ja minusta riippumattomienkin voimien ohjaamat) määräävät aika lailla elämäni suuntaa. Jos läpäisen soveltuvuuskokeen, tulen saamaan opettajanpätevyyden. Se taas meinaa, ettei minua todennäköisesti myöhemmin huolita museologian opintoihin. Jos taas en läpäise koetta, suuntautunen voimakkaammin museoalalle. Hiukkasen kylmää se, että tässä iässä pitäisi jo tietää, missä haluaa elämänsä tunnit viettää. Saati sitten, että jo 18-kesäisenä tulisi osata kulkea eldoradoaan kohti. Toisaalta pitäisi kai iloita, että jotain valinnanvaraa edes on. Valitsemisen tuskaa ei tieto silti helpota. Elämä kun on lyhyt ja ainoa.

Vietin viime yön lumiterassisella Telakalla polkupyöräni kanssa. Kohta täytynee palata takaisin Tampereelle.

Ennen kesä lehmättä kuin joulu akatta

Olen tunnustanut sen itselleni: joulusta ei tarvitse tykätä. Onhan tuota kaikenlaisen pakon edessä räyhäämään äityvää, sisäistä esiteiniä jo vuosia hiljennelty. Ei tartte, ei ole pakko intohimoisesti innostua simultaanisesta ja väkinäisestä lahjojenvaihdosta, jouluralleista, nyhertelystä. En ole läpeensä paha ja paska tunnekylmä kyynikko, jos en puhkea monalisamaiseen onnensumuhymyyn piparitaikinaa kauliessani. Vapauttavaa. Ehkä ensi vuonna saavutan kulutuspsykoosin tarkkailijan zeniläisen tyyneyden. Ja kenties joskus löydän oman tapani tappaa nämä pyhät ja nauttia menosta. Voin vain toivoa, sillä en usko, että joulun viettoa vähään aikaan lopetetaan. Kuten mitään muutakaan bisnestä, joka saa kassakoneet kilajamaan hoosiannaa.

Henkistymisen sijaan olen lähinnä ruumiillistunut. Vatsan pinkeydestä huolimatta mielessä pyörii tälläkin hetkellä jääkaapin perukoilla lepäävä perunalaatikko. Lissää! Äiskä laittoi niin paljon ruokaa mukaan, että mahanahka venyy ja paukkuu. Vaikka itse juhla on syvältä, maistuu perunaloora hyvältä. Ja olivat ne lahjatkin mieleisiä, myönnetään: sarjakuvaa, kirjaa, karamelliä, kasvia, Luonto-arpoja (sorry, ei Nykin-reissua... vielä), tarpeeseen tullut reppu ja vähemmän tarpeeseen tulleet mutta ah-luoja-niin-syntisen-ihanat Oiva-teemukit. Voin vain toivoa, että omat kääryleeni osuivat häränsilmään samalla tapaa, sillä velvollisuudesta en ole ostanut yhtäkään lahjaa.

Tämän joulun tähtihetkiä lieni kaksi asiaa: paavin kaatuminen messussa sekä se, että annoimme erään kaverin kanssa lahjaksi ristiin saman leffan. Olihan se toisaalta odotettavissakin, sillä lapsuus kului sukkelaan nauhaa eestaas kelaillessa. Kyseessähän on siis tottakai vakava draama.

Äiti, väsyttää

Täydellisen kauniille naisen kasvoille on laskettu mitat.

Vietin eilisiltaa Amarillossa.

Mä en kerkee pyykätä.

Kämpän sisälämpötila on 15 lämpöastetta. Ulkona on kylmää ja kuollutta.

Ainoat pitkät housut hajosivat.

Kiiltokansilehtien joulu vituttaa. Rakennella pitäisi, näperrellä, lähetellä, ajatella helliä. Miksi? Kenelle?

Ensi kevät on rankka. Tulen tekemään kirjatenttejä enemmän kuin koskaan.

Jouluun on neljä päivää, eivätkä kaikki lahjat ole vielä koossa. Sorry.

Kööpenhaminassa ei toimittu, vaan jatkettiin blaa blaa blaata. Paha vaan, et there is no planet B.

Poikkis tekee pahimmillaan 16 tunnin työpäiviä, ja kertoo työtovereidensa puskevan ylitöineen 80-tuntista työviikkoa.

Olen piirrellyt kaikki kasvatustieteen luentomuistiinpanot täyteen melankolisia miehiä.

Kämmentä kaihertaa, kihelmöi: kun suljen silmät, kulkee sitä vasten jo kuolleen koiran turkki. Minulla on aina ollut katkonainen elämänviiva.

Tuiks

Ihmiseläimen tyhmyys ei lakkaa ihmetyttämästä. Eilinen alkoi ihan hyvin: käväisin ruokkimassa kissan, juoksin yliopistolle tulostamaan lukupiirin pöytäkirjat, palautin ne, käväisin syömässä, tekaisin tentin. Sitten kävelin YTHS:lle ja otin piikin käsivarteen. Virhe.

Tarkoitus oli yöpyä kaverin lattialla Helsingissä, glögit masussa, ja kierrellä tänään vähän keskustaa visaa vingutellen. Sen sijaan tulin Hyvinkäälle viimeisellä H-junalla, kuumeessa, käsivarsi uskomattoman kuumana ja kipeänä. Olo oli kuin kadulle pahoinpidellyn - illan, yön, aamun ja tämän päivän. Viimeisenä lähti tänään hedari, kun viimein tajusin ottaa tappavaan päänsärkyyn migreenilääkkeen.

Tottakai oloni tuntui aivan karmealta siksi, että olen niin harvoin kipeänä. Kuumeessa olen korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Siksipä rokotteen aiheuttama lihas- ja päänsärky, kova kuume, valoherkkyys ja oksennus- ja mahatauti tuntui helvetin esikartanolta, kun taudinsietokykyä ei hirvittävästi ole. Jos oikein paskasti käy, saan vielä oikeankin taudin ennen kuin rokote alkaa ensi vuoden puolella vaikuttaa. Jippii.

Nyt odottelen vain ensi maanantain hammaslääkäriä.

Höpöti höö

Juu. Kylmä on - umpeen jäätynyt keittiön ikkuna odotti aamiaistavaa pakkasten alettua.

Huomenna on tämän vuoden viimeinen tentti. Seuraava möllää tammikuun alussa, mutta en jaksa vielä ajatella sitä. Enkä sitäkään, että keväällä pitäisi saada tehtyä loppuun kahdet perusopinnot ja saada vielä yhdet päälle viittä vaille valmiiksi. Ahdistusta riittää tämänkin suhteen monelta suunnalta, sillä näköjään sitä syyllistetään sekä yksipuolisen putkitutkinnon hyödyttömyydestä että siitä, että käyttää opinto-oikeutensa laajasti hyväksi suorittamalla ylimääräisiä kursseja. Teki niin tai näin, saa kuulla elelevänsä kansakunnan kukkarolla ja olevansa lähinnä vaivoiksi. Mitään turhempaahan ei tässä maailmassa ole kuin filosofian maisteri. Tietenkään. Paitsi ehkä filosofian tohtori.

Viime aikojen summa summarum lienee jossain tenteissä epäonnistumisen (hei hei vaan, 7 op), ulkona hytisemisen, antoisien leffailtojen, junamatkustelun, vintti pimeänä juhlimisen ja istuvan maa- ja metsätalousministerin vihaamisen leikkauspisteessä. Saatan kuolla verenpaineeseen, jos joudun vielä todistamaan viimeksi mainitun tuotantoeläinrääkkäystä vähättelevää käyttäytymistä. Vaikka mielessä oli ensin ihan rehellinen kirjepommi, sain loppujen lopuksi lähetettyä tädille oikein asiallista postia. Paljon, paljon asiallisempaa kuin mitä kyseinen vastuuton, kyvytön ja korruptoitunut persnaama ansaitsisi.

Joulu tulla jollottaa. Onnistuin sompailemaan kaikki lahjat krääsää vältellen, lapsillekin. Kehrään kuin tyytyväinen kissa, varsinkin, kun kohta saan paketoida. Ehkä kivointa hommaa heti syömisen ja nukkumisen jälkeen.

- - - vaan ei laiskain lurjusten

Yötyö ei ole ihmiselle. Eilen herätessäni mietin ensimmäisenä, miksi ja montako tuli otettua, vaikka olotilan syypää oli silkka valvominen sähköistä kirjoihinvientilaitetta piipautellen. Sainpa kuitenkin kääräistyä kasaan parin laskullisen verran ansiota ja pidettyä yllä vanhaa uskollista. En olisi uskonut, että työtakki voisi herättää sellaista turvallisuudentunnetta. Kaipa mieleen tulvahtivat sellaiset määreet kuin vakituinen, säännöllinen ja kuukausittainen. Enää ei tule palkkakuittia, ei. Rahaa kulkee tililtäni vain yhteen suuntaan.

Kävin äsken loistamassa venäjän suullisessa tentissä, joka palautteineen kesti 40 minuuttia. Melko pitkä aika suhista kolmen kesken. Kertaaminen oli jäänyt vähälle, mutta tentin lopuksi kuulimme onneksi ylittäneemme hyvän rajan kirkkaasti. Alan vähä vähältä kallistua keväällä jatkamisen puolelle, tulisi edes se vuosi opintoja täyteen uudesta kielestä. Ranskankurssillekin haluaisin, kuka lähtee mukaan?

Milloinkahan sitä tulisi sellainen päivä, että tuntisi oikeasti saaneensa jotain aikaan? Tänäänkin kävin haastavassa tentissä, pyykkäsin, selvittelin kurssijuttuja (, kiroilin) ja siivosin. Aion vielä ennen sänkyyn sammumista lukea kahteen tenttiin ja käydä lenkillä. Silti niskaa polttelee: tekisit enemmän. Mistä johtuu - säästä? Lyhyistä päivistä? Kasvatuksesta luterilaiseen työmoraaliin? Koin itseni laiskaksi jopa silloin, kun tein 12 päivän työputkia, luin tentteihin ja reissasin luentojen sekä arkistomateriaalin perässä triangelia Helsinki-Tampere-Turku sen kaiken tavallisen arkielämän rinnalla. Nyt ei arki ole aivan yhtä kireää, mutta jäkättävä ääni päässä pysyy. Paraneeko tästä? Jos ei, mikä lomake pitää täyttää ennen itsemurhaa? (Olosuhdemuutosilmoitus OTm nyt ainakin.)

Lupaan pyhästi alkaa nukkua enemmän. Viime viikkoina on joka aamu tuntunut siltä kuin heräisin kiven alta. Ei tuu mittään.