Takana on mukiinmennyt historian kirjatentti, aurinkoinen iltapäivä Telakan terassilla ja tulollaan synttäripippalot - ostin lahjan sunnuntaityyliin huoltoasemalta. Ilmoittauduin viiteen tenttiin. Illalla häivyn Helsinkiin, käyn aamuratikoilla Meilahdessa ja yöbusseilla sivuverokorttiduunissa. Vappu olisi tarkoitus viettää Mantan lakituksen jälkihummuissa, rahaa ei oo skumppaan mut eipä ole monella muullakaan.
Elämä suussa, kansamme käsissä,
Helsingis ennen näännytty nälissää
nyt sale plus etelänmatka muodis,
ammattiyhdistysliike kuopis - ei
koko paasi painol päälle astuu, kakkosnelosesta veistämäs lastuu
en tahdo päätyy rivitalon päätyyn,
satelliittiantennit saa paikallensa jäätyy
yli kattojen, vinteis kellot soi, neljä kakskytä taivaan purppuroi
tuli päässäni, hyttynen inisee, yleissävy hermokaasuun siniseen
ei kovaks keitetty räppärin kuvetta,
bamlaa slangii, rososinta puhetta
poroiks palaa Härmässä talot, tuhkan alla atteen siemenet jalot
ja tehdasalueen lapset varttuvat,
yksitellen taas taistoon tarttuvat
27. huhtikuuta 2008
19. huhtikuuta 2008
Linssikeiton jälkeinen hurvittelu
Täyteläinen päivä!
Aamulla pikaisen kahvinryystön ja korvakorujen paikalleen napsautuksen jälkeen ostin pilvettömän taivaan alla tampereenmatkaan oikeuttavan junalipun, nostin rahaa ja laskeuduin fiilikseen, jonka shoppailun sisäpiiriläiset tuntevat kuvailusta saan toteuttaa mielihalujani, tänään en ajattele paljonko mikäkin maksaa vaan olen onnellinen uuden materiani kanssa. Monalisamainen hymynkareinen hehku taisi houkuttaa sitä kaukojunassa viereeni istunutta Loimaalle matkaavaa sähköasentajaa, joka otti asiakseen iskeä tenttiinlukevaa naista ikkunapaikalta. Sorge.
Perillä suuntasin kolmen kirjakaupan kautta kaarrellen kohti yo-taloa, jossa kieriskelin pienkustannesarjakuvissa ja kuuntelin puolella korvalla piirtäjien haastatteluita. Olen sen verran festariääliö, että mukaan lähti enemmän krääsää kuin itse sarjakuvia. Toisaalta, mitäpä sitä tuplakappaleita ostamaankaan. Puhelimen akku huuteli viimeisiään, ja ajattelin, että yliopistolla voisin keretä saamaan siihen vähän puhtia. Kaikkien rakennusten ovet toki menivät lauantain kunniaksi kiinni viisi minuuttia paikalle saapumiseni jälkeen, muttei sekään haitannut, sillä joku oli rikkonut alakuppilasta maailman yleisimmän puhelinmerkin yleisimmän laturityypin johdon. Terkkuja sullekin, idiootti. Huonotuulisuuteni karisi nautittavassa Gopalissa, jossa latasin lautaselleni vaa'an mukaan melkein kilon vegaanista lounasruokaa. (Olenkin joskus miettinyt, että pitäisi joskus punnita, paljonko sitä tulee päivässä syötyä. Suomalainen puolen kilon päivittäinen kasvinsyöntisuositus tullee omalla kohdallani täyteen enemmän kuin hyvin. Kaakaopapuhan on kasvis! Ja mallas...) Ravintolasta kierähtelin Tammelan torin ylitse Kullervonkadun Alkon kautta Koskipuiston valkealle penkille. Aurinko lämmitti mustaa takkia, koski ja olut kohisivat ja sihisivät eikä mihinkään ollut kiire. Kaupunki oli kaunis ja seesteinen ja myöhemmin sivukadun tunnelmakahvilassa minua odotti mainio istuskeluseura. Paluujunassa torkuin kylmenevää ikkunalasia vasten, vieressä istui kaksi kosteaa teekkaria. Miun täytyy nähdä maailman värit, miun täytyy - - siks mie meen koralliriutoille, uskoks sie kaveri, joka vuosi - - -
Nyt jalkoja pakottaa enkä vieläkään voittanut lotossa. Hyvinkää on hiljainen ja pimeä, ja minä vietän lauantai-iltaa Patsy Stonen seurassa punajuuripurkki toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Lompakko lepää raukeantyhjänä sohvalla rypistetyn lottokupongin vieressä. Mutta onpahan sikahieno tyynyliina, jonka teki mun idoli.
Aamulla pikaisen kahvinryystön ja korvakorujen paikalleen napsautuksen jälkeen ostin pilvettömän taivaan alla tampereenmatkaan oikeuttavan junalipun, nostin rahaa ja laskeuduin fiilikseen, jonka shoppailun sisäpiiriläiset tuntevat kuvailusta saan toteuttaa mielihalujani, tänään en ajattele paljonko mikäkin maksaa vaan olen onnellinen uuden materiani kanssa. Monalisamainen hymynkareinen hehku taisi houkuttaa sitä kaukojunassa viereeni istunutta Loimaalle matkaavaa sähköasentajaa, joka otti asiakseen iskeä tenttiinlukevaa naista ikkunapaikalta. Sorge.
Perillä suuntasin kolmen kirjakaupan kautta kaarrellen kohti yo-taloa, jossa kieriskelin pienkustannesarjakuvissa ja kuuntelin puolella korvalla piirtäjien haastatteluita. Olen sen verran festariääliö, että mukaan lähti enemmän krääsää kuin itse sarjakuvia. Toisaalta, mitäpä sitä tuplakappaleita ostamaankaan. Puhelimen akku huuteli viimeisiään, ja ajattelin, että yliopistolla voisin keretä saamaan siihen vähän puhtia. Kaikkien rakennusten ovet toki menivät lauantain kunniaksi kiinni viisi minuuttia paikalle saapumiseni jälkeen, muttei sekään haitannut, sillä joku oli rikkonut alakuppilasta maailman yleisimmän puhelinmerkin yleisimmän laturityypin johdon. Terkkuja sullekin, idiootti. Huonotuulisuuteni karisi nautittavassa Gopalissa, jossa latasin lautaselleni vaa'an mukaan melkein kilon vegaanista lounasruokaa. (Olenkin joskus miettinyt, että pitäisi joskus punnita, paljonko sitä tulee päivässä syötyä. Suomalainen puolen kilon päivittäinen kasvinsyöntisuositus tullee omalla kohdallani täyteen enemmän kuin hyvin. Kaakaopapuhan on kasvis! Ja mallas...) Ravintolasta kierähtelin Tammelan torin ylitse Kullervonkadun Alkon kautta Koskipuiston valkealle penkille. Aurinko lämmitti mustaa takkia, koski ja olut kohisivat ja sihisivät eikä mihinkään ollut kiire. Kaupunki oli kaunis ja seesteinen ja myöhemmin sivukadun tunnelmakahvilassa minua odotti mainio istuskeluseura. Paluujunassa torkuin kylmenevää ikkunalasia vasten, vieressä istui kaksi kosteaa teekkaria. Miun täytyy nähdä maailman värit, miun täytyy - - siks mie meen koralliriutoille, uskoks sie kaveri, joka vuosi - - -
Nyt jalkoja pakottaa enkä vieläkään voittanut lotossa. Hyvinkää on hiljainen ja pimeä, ja minä vietän lauantai-iltaa Patsy Stonen seurassa punajuuripurkki toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Lompakko lepää raukeantyhjänä sohvalla rypistetyn lottokupongin vieressä. Mutta onpahan sikahieno tyynyliina, jonka teki mun idoli.
15. huhtikuuta 2008
Sulake palaa
Koko kevään jatkunut vaiheilija-fiilis siirtyi kolmanteen potenssiin, kun tajusin mitä tehdä näillä näkymin vapaalla kesäkuulla. Reilata.
Nyt olisi se mahdollisuus häipyä, varsinkin kun korttiuudistus teki lähtemisen ja matkaamisen vähän joustavammaksi. Kuukautta en tien päällä kenties viihtyisi, mutta 22 päivää tai vähemmän kyllä. Päätin, että mikäli reissurahaa on tilillä tarpeeksi silloin, kun kortti pitää maksaa, mua ei pidättele mikään. Yksin kun reissaa, on mukana Euroopan kadehdittavin matkaseura.
No tohon mä en nyt usko itsekään. Mut raivatkaapa nyt kaverit kesäkuuta tyhjemmälle, mun kanssa olis siistiä matkustaa! Tai ainakin mulla olis kivaa!
Jatkuva Hyvinkäällä hengailu ei tee mulle hyvää. Eilenkin, huolimatta kovasta puuskittaisesta tuulesta ja omasta pipottomuudestani, oli aivan pakko pukea lenkkivaatteet niskaan ja lähteä hevosia katsomaan. Siellähän niitä oli moottoritien varressa, turvat löysinä ja jalat polvia myöten mudassa. Metalliaidan kylkeen oli ilmestynyt kyltti "Eläinten taputtelu kielletty - voit aiheuttaa vaaratilanteen tulemalla aidan viereen." Sellaisen kyltin olisi suonut olevan myös siihen aitaan naulattuna, jonka vierellä menetin kahdeksanvuotiaana palan sormistani söpönvalkoiselle ponitammalle - tai sitten olisin vain voinut tulkita luimussa olevat korvat merkiksi tulevasta. My Little Ponyn lelusarjan eläinten korvia ei edes tosin saa luimuasentoon. Loppulenkillä toivotin kevättä tervetulleeksi hidastamalla kankaisella metsäpätkällä, jotta voisin katsella harmaanruskean heinän alta puskevia leskenlehtiä ja lauleskelin hiljaa mäntyjen keskellä, en koskenut tenttikirjaan koko päivänä.
Nyt on kyllä pakko. Yhyy. Aavistus kahvia nassuun, ainakin viiskyt sivua muistiinpantuna iltaan mennessä ja sitten hyvillä mielin sipulipinaattipiirakkaa naamaa kohti.
Sirkka-Liisa Anttila go-go! Tämän maatalontyttären mukaan ruoan hinnan voi odottaa yhä nousevan myös Suomessa, sillä ruoasta vallitsee niukkuus. Tällainen steitmentti tuntuu väkisinkin hassulta asunnossa, jossa dyykattua on paitsi kirjahylly, kahvinkeitin, viritin-vahvistin, levysoitin, yöpöytä, levyhylly, mikroaaltouuni ja pyykkiteline, myös kaksi kiloa leipää, soijajogurttia viikoksi, paremman puoliskon leikkeleet, puoli kiloa tomaatteja, majoneesi, punajuuripurkki, sinappi, muutaman päivän kurkut ja jopa olutpullo jääkaapin nurkassa. Rouva maa- ja metsätalousministeri ei ole tainnut juuri kauppojen takapihoilla hiiviskellä, saati sitten edes selailla kirjallisuutta, josta selviäisi pallonlaajuisen nälännäkemisen todellinen syy. Omaksi onneksi suomalainen hinnanousu koskee suurelta osin tuotteita, joita en käytä ja jotka eivät kenenkään muunkaan kohdalla ole elämisen kannalta välttämättömiä. Leivän hinta tosin surettaa, vaikka viimeksi olen sitäkin joutunut ihan rahan kanssa ostamaan joskus kuukausi sitten, kiitos lähikauppojen anteliaiden bioroskisten.
Tästäpä tulikin mieleeni, kuinka Sauli-niminen eduskunnan puhemiehen nimikkosika pantiin kuulemma pari päivää sitten poikki ja pinoon. Tästä jössikästä saatiin lihaa 66 kilon verran. Ohraa tämä ylisuureksi kasvamaan päässyt, ystävällinen makkarantuottaja popsi elämänsä aikana, laskujeni mukaan, noin tuhat kiloa. Ja järkeä oli? (Normaalisti siat teurastetaan jo noin viiden kuukauden iässä, mutta energiantuhlauksen yhtälö taisi tulla selväksi.)
Tämän kertoi luonnollisesti Valtion Rautateiden sähköasentajien taukohuoneesta työpäivän päätteeksi kotiintuotu Ilta-Sanomat. Tähänpä muuten kiteytyy kiinnostuksen aste, jolla olen viime aikoina politiikkaa (hö,hö!) seurannut.
Ja sitten vinkki heille, jotka tuskailevat uhkaavan alipainonsa kanssa: jumalaiset pasteijat. Kaupan pakastealtaasta sopii hakea lehtitaikinalevyjä, pistää ne puoliksi, kaulia vähän suuremmiksi ja taittaa kolmionmuotoon. Väliin menee mukavasti pannulla paistettu satsi pakastepinaattia (150g), pari sipulia, rankasti valkosipulia (ainakin 7-8 kynttä), puolikas paprika, muutama kourallinen tuoreita ja pilkottuja herkkusieniä, suolaa ja pippuria. Pasteijat laitetaan 225-asteiseen uuniin noin vartiksi, ja reidenkasvatus voi alkaa! Muista, ettei koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Joopa. Jospa sitten sivunkääntö ja otsikko Women and the Biological Reproduction of the Nation, huokaus ja ajatukset salaa kohti viikonlopun sarjisfestareita.
Nyt olisi se mahdollisuus häipyä, varsinkin kun korttiuudistus teki lähtemisen ja matkaamisen vähän joustavammaksi. Kuukautta en tien päällä kenties viihtyisi, mutta 22 päivää tai vähemmän kyllä. Päätin, että mikäli reissurahaa on tilillä tarpeeksi silloin, kun kortti pitää maksaa, mua ei pidättele mikään. Yksin kun reissaa, on mukana Euroopan kadehdittavin matkaseura.
No tohon mä en nyt usko itsekään. Mut raivatkaapa nyt kaverit kesäkuuta tyhjemmälle, mun kanssa olis siistiä matkustaa! Tai ainakin mulla olis kivaa!
Jatkuva Hyvinkäällä hengailu ei tee mulle hyvää. Eilenkin, huolimatta kovasta puuskittaisesta tuulesta ja omasta pipottomuudestani, oli aivan pakko pukea lenkkivaatteet niskaan ja lähteä hevosia katsomaan. Siellähän niitä oli moottoritien varressa, turvat löysinä ja jalat polvia myöten mudassa. Metalliaidan kylkeen oli ilmestynyt kyltti "Eläinten taputtelu kielletty - voit aiheuttaa vaaratilanteen tulemalla aidan viereen." Sellaisen kyltin olisi suonut olevan myös siihen aitaan naulattuna, jonka vierellä menetin kahdeksanvuotiaana palan sormistani söpönvalkoiselle ponitammalle - tai sitten olisin vain voinut tulkita luimussa olevat korvat merkiksi tulevasta. My Little Ponyn lelusarjan eläinten korvia ei edes tosin saa luimuasentoon. Loppulenkillä toivotin kevättä tervetulleeksi hidastamalla kankaisella metsäpätkällä, jotta voisin katsella harmaanruskean heinän alta puskevia leskenlehtiä ja lauleskelin hiljaa mäntyjen keskellä, en koskenut tenttikirjaan koko päivänä.
Nyt on kyllä pakko. Yhyy. Aavistus kahvia nassuun, ainakin viiskyt sivua muistiinpantuna iltaan mennessä ja sitten hyvillä mielin sipulipinaattipiirakkaa naamaa kohti.
Sirkka-Liisa Anttila go-go! Tämän maatalontyttären mukaan ruoan hinnan voi odottaa yhä nousevan myös Suomessa, sillä ruoasta vallitsee niukkuus. Tällainen steitmentti tuntuu väkisinkin hassulta asunnossa, jossa dyykattua on paitsi kirjahylly, kahvinkeitin, viritin-vahvistin, levysoitin, yöpöytä, levyhylly, mikroaaltouuni ja pyykkiteline, myös kaksi kiloa leipää, soijajogurttia viikoksi, paremman puoliskon leikkeleet, puoli kiloa tomaatteja, majoneesi, punajuuripurkki, sinappi, muutaman päivän kurkut ja jopa olutpullo jääkaapin nurkassa. Rouva maa- ja metsätalousministeri ei ole tainnut juuri kauppojen takapihoilla hiiviskellä, saati sitten edes selailla kirjallisuutta, josta selviäisi pallonlaajuisen nälännäkemisen todellinen syy. Omaksi onneksi suomalainen hinnanousu koskee suurelta osin tuotteita, joita en käytä ja jotka eivät kenenkään muunkaan kohdalla ole elämisen kannalta välttämättömiä. Leivän hinta tosin surettaa, vaikka viimeksi olen sitäkin joutunut ihan rahan kanssa ostamaan joskus kuukausi sitten, kiitos lähikauppojen anteliaiden bioroskisten.
Tästäpä tulikin mieleeni, kuinka Sauli-niminen eduskunnan puhemiehen nimikkosika pantiin kuulemma pari päivää sitten poikki ja pinoon. Tästä jössikästä saatiin lihaa 66 kilon verran. Ohraa tämä ylisuureksi kasvamaan päässyt, ystävällinen makkarantuottaja popsi elämänsä aikana, laskujeni mukaan, noin tuhat kiloa. Ja järkeä oli? (Normaalisti siat teurastetaan jo noin viiden kuukauden iässä, mutta energiantuhlauksen yhtälö taisi tulla selväksi.)
Tämän kertoi luonnollisesti Valtion Rautateiden sähköasentajien taukohuoneesta työpäivän päätteeksi kotiintuotu Ilta-Sanomat. Tähänpä muuten kiteytyy kiinnostuksen aste, jolla olen viime aikoina politiikkaa (hö,hö!) seurannut.
Ja sitten vinkki heille, jotka tuskailevat uhkaavan alipainonsa kanssa: jumalaiset pasteijat. Kaupan pakastealtaasta sopii hakea lehtitaikinalevyjä, pistää ne puoliksi, kaulia vähän suuremmiksi ja taittaa kolmionmuotoon. Väliin menee mukavasti pannulla paistettu satsi pakastepinaattia (150g), pari sipulia, rankasti valkosipulia (ainakin 7-8 kynttä), puolikas paprika, muutama kourallinen tuoreita ja pilkottuja herkkusieniä, suolaa ja pippuria. Pasteijat laitetaan 225-asteiseen uuniin noin vartiksi, ja reidenkasvatus voi alkaa! Muista, ettei koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Joopa. Jospa sitten sivunkääntö ja otsikko Women and the Biological Reproduction of the Nation, huokaus ja ajatukset salaa kohti viikonlopun sarjisfestareita.
10. huhtikuuta 2008
Syväsukellus omaan napaan
Onnellista on herätä puoli yhdeltä puoli yhdeksän sijaan, keittää aamukahvia suihkun jälkeen ja kuunnella Nick Drakea. Onnellista on maksaa kaksi viikkoa sitten erääntynyt puhelinlasku (tili on Nordeassa, eli jopa onnistuu hei), tiskata ja selata Taikin sivuja.
Ilo ennakkotehtävien mallikelpoisesta perilleviemisestä (iloitsin siitä niin paljon, että oli pakko lähteä eilen kaljalle kahden aikaan iltapäivällä ja houkutella pari taidekasvattajaakin mukaan) romahti, kun katsoin hakuaikataulusta, milloin kutsu pääsykokeisiin tai todennäköisempi mitäs luulit, ällöpylly -pahoittelukirje tipahtaa postiluukusta. Ohjeita lukiessani olin missannut kohdan, jossa kerrottiin, kuinka tähdellistä on muistaa rekisteriin vientiä varten kirjoittaa hakulomakkeeseen myös sotun loppuosa. Voi perkele! Hakuaika päättyy perjantaina, joten jos soitan maanantaina, asialle saattaa vielä pystyä tekemään jotakin. Suututtaa.
Ennakkotehtäviin liittyen olen viime päivät selannut läpi kymmeniä levyllisiä valokuvia. Täytyy sanoa, että olin ennen sairauteni huomaamista niin erinäköinen, että minulla on vaikeuksia tunnistaa itseäni lukioaikaisista kuvista. Kadonneet ovat korkeat poskipäät, kapeat hartiat, niska ja vyötärö, pienet posket ja suurilta vaikuttavat silmät. Entiseen verrattuna näytän jatkuvasta krapulasta kärsivältä naiselta. Otsa on madaltunut, kaula paksuuntunut, pohkeet turvonneet, hymy muuttunut liikkeeksi jolla paksut posket siirretään ulommaksi. Muistona uudelleen kärsitystä rokosta olen täynnä tummia läikkiä. Vaaka näyttää viittätoista kiloa enemmän kuin silloin, kun kanyyli ensimmäisen kerran iskettiin käsivarteen. Iho on ohentunut, suonet näkyvät sen lävitse ja kaikkialle muualle paitsi käsivarsiin ja kasvoihin on ilmestynyt punaisia, ikuisia arpia. Nuoruutta on kieltämättä siistiä viettää tällaisessa paketissa.
Meni kauan tajuta, että todella ajattelen olevani vain pilalle mennyt versio itsestäni. Siltä tuntuu kaksi kolmasosaa hereilläoloajastani. Onneksi opiskelun, mielenkiinnon ja asuinpaikan kautta olen jatkuvassa tietoisuudessa siitä, että muilla menee huonommin, ja ettei tähän kuole. Asunnottomuuteen, alkoholismiin, äärimmäiseen köyhyyteen, HIV-positiivisuuteen, työttömyyteen, masennukseen, perheväkivaltaan, kehitysvammaisuuteen tai syrjittynä taihi eläimenä olemiseen verrattuna on mun elämä helppoa. Rahaa on niukalti mutta tarpeeksi, hanasta tulee lämmintä ja kylmää vettä, lämpöpatteri ja vessanpönttö toimii, on kolme paria kenkiä, puhtaat petivaatteet, molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset elossa, onnellinen parisuhde, kavereita ja ystäviä, toimiva julkinen terveydenhuolto, korkeakouluopiskelupaikka, pätkätöitä, kulttuuri johon halutessaan kiinnittyä, oikeus äänestää ja huudella turuilla sitä mitä lystää. Tämä ei tietenkään meinaa sitä, etteikö joskus kasvaisi muna otsaan, vaikka ainoat todelliset ongelmani ovatkin pieniä; tulevaisuudessa saatan menehtyä vaikkapa siihen, että koira puree sormeen, ja todennäköisesti sairastun edelleen muihin tämän ryhmän sairauksiin - olispa hienoa saada koko pakka kokoon. Tai kuten lääkäri, kai tahtomattaan tahditon, puhelimessa tokaisi: "Niin, jos tää yks tauti nyt sitten todetaan, niin ei se haittaa, kun tätä hoidetaan kuitenkin melkein samalla tavalla kuin tota edellistäkin." Eipä haittaa joo. Sulla taiskin olla terveen paperit?
Ilo ennakkotehtävien mallikelpoisesta perilleviemisestä (iloitsin siitä niin paljon, että oli pakko lähteä eilen kaljalle kahden aikaan iltapäivällä ja houkutella pari taidekasvattajaakin mukaan) romahti, kun katsoin hakuaikataulusta, milloin kutsu pääsykokeisiin tai todennäköisempi mitäs luulit, ällöpylly -pahoittelukirje tipahtaa postiluukusta. Ohjeita lukiessani olin missannut kohdan, jossa kerrottiin, kuinka tähdellistä on muistaa rekisteriin vientiä varten kirjoittaa hakulomakkeeseen myös sotun loppuosa. Voi perkele! Hakuaika päättyy perjantaina, joten jos soitan maanantaina, asialle saattaa vielä pystyä tekemään jotakin. Suututtaa.
Ennakkotehtäviin liittyen olen viime päivät selannut läpi kymmeniä levyllisiä valokuvia. Täytyy sanoa, että olin ennen sairauteni huomaamista niin erinäköinen, että minulla on vaikeuksia tunnistaa itseäni lukioaikaisista kuvista. Kadonneet ovat korkeat poskipäät, kapeat hartiat, niska ja vyötärö, pienet posket ja suurilta vaikuttavat silmät. Entiseen verrattuna näytän jatkuvasta krapulasta kärsivältä naiselta. Otsa on madaltunut, kaula paksuuntunut, pohkeet turvonneet, hymy muuttunut liikkeeksi jolla paksut posket siirretään ulommaksi. Muistona uudelleen kärsitystä rokosta olen täynnä tummia läikkiä. Vaaka näyttää viittätoista kiloa enemmän kuin silloin, kun kanyyli ensimmäisen kerran iskettiin käsivarteen. Iho on ohentunut, suonet näkyvät sen lävitse ja kaikkialle muualle paitsi käsivarsiin ja kasvoihin on ilmestynyt punaisia, ikuisia arpia. Nuoruutta on kieltämättä siistiä viettää tällaisessa paketissa.
Meni kauan tajuta, että todella ajattelen olevani vain pilalle mennyt versio itsestäni. Siltä tuntuu kaksi kolmasosaa hereilläoloajastani. Onneksi opiskelun, mielenkiinnon ja asuinpaikan kautta olen jatkuvassa tietoisuudessa siitä, että muilla menee huonommin, ja ettei tähän kuole. Asunnottomuuteen, alkoholismiin, äärimmäiseen köyhyyteen, HIV-positiivisuuteen, työttömyyteen, masennukseen, perheväkivaltaan, kehitysvammaisuuteen tai syrjittynä taihi eläimenä olemiseen verrattuna on mun elämä helppoa. Rahaa on niukalti mutta tarpeeksi, hanasta tulee lämmintä ja kylmää vettä, lämpöpatteri ja vessanpönttö toimii, on kolme paria kenkiä, puhtaat petivaatteet, molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset elossa, onnellinen parisuhde, kavereita ja ystäviä, toimiva julkinen terveydenhuolto, korkeakouluopiskelupaikka, pätkätöitä, kulttuuri johon halutessaan kiinnittyä, oikeus äänestää ja huudella turuilla sitä mitä lystää. Tämä ei tietenkään meinaa sitä, etteikö joskus kasvaisi muna otsaan, vaikka ainoat todelliset ongelmani ovatkin pieniä; tulevaisuudessa saatan menehtyä vaikkapa siihen, että koira puree sormeen, ja todennäköisesti sairastun edelleen muihin tämän ryhmän sairauksiin - olispa hienoa saada koko pakka kokoon. Tai kuten lääkäri, kai tahtomattaan tahditon, puhelimessa tokaisi: "Niin, jos tää yks tauti nyt sitten todetaan, niin ei se haittaa, kun tätä hoidetaan kuitenkin melkein samalla tavalla kuin tota edellistäkin." Eipä haittaa joo. Sulla taiskin olla terveen paperit?
3. huhtikuuta 2008
Oi, elämä.
Elo ei eilen kai osannut päättää, kullistaako vai pyllistääkö mun suuntaan, joten se päättikin olla nätisti. Heräilin hiljalleen Hyvinkäältä, pakkasin kamat ja saavuin Helsinkiin, ennakkotehtäviä viimeistelemään. Akateemisen ja Kallion hedelmällinen divarikierros kaverin kanssa huipentui kylmän oluen nauttimiseen kesäkelistä teeskentelevällä Tokoinlahden rannalla. Illalla aloitin potterinluvun, kyllästyin ja sainkin kutsun tulla Torkkelinmäelle juomaan siideriä, ketjupolttamaan ja jauhamaan paskaa. Ah auvoa.
Tämä päivä lähti hyvin käyntiin, kun puolenpäivän aikaan särvin aamukahvia ja avasin television. Ruudun täytti noin kuusivuotias vaaleatukkainen tyttö, joka tuumi: "Historia on sellasta, että äiti menee aina töihin ja sitten historialle tulee niinku suunta." Aika helvetin hyvin mietitty. Itse muutin historian suuntaa tänään sen verran, että kävin hakemassa tenttikirjan keskustakirjastosta, luin sen Potterin loppuun ja selailin Turusta saapunutta, mehevää sarjislähetystä. Mielenrauhaa rikkoivat tällä kertaa kotirapun eteen aurinkoon sammunut, juopunut mies sekä tilin saldon hermoilu Hakaniemen Sokoksen kassalla sekä apteekissa. Ostin ruokakaupasta sille rapulle oikaisseelle pari hedelmää, mutta se oli takaisin tultuani kerennyt jo häipyä pehmeämmille makoilumaille. Myöhemmin itkin puhelimessa paskaa elämääni ja sen jälkeen tekaisin salaatin Ikean metallikulhoon.
Olen luvannut monelle asiaa kysyneelle, että musta tulee isona vittumainen akka. Olen jo näin parikymppisenä huomannut, ettei se ole ollenkaan vaikeaa, riittää joskus vain sekin etten anna keskeyttää itseäni. Vielä isompana musta tulee kasa multaa, jos musta jotain soluja lääketieteellisten irrottamisten jälkeen jäljelle jää. Kohotanpa siis Aino Aallon lasillisen verran Alkon halvinta valkoviiniä tuolle vaaleatukkaiselle tytölle, sillä ollessani itse samanikäinen ajatukseni taisivat liikuskella jossain penaalinkadehdinnan ja lätäköissä loikkimisen rajamailla. Nykyisin kadehdin muilta ihmisiltä vain normaalipainoa, liikunnallista elämää, kaunista hymyä, tasapainoista luonnetta sekä pisamia. Lätäköiden sijaan löydän itseni loikkimassa määräaikaisesta työpaikasta toiseen, jotta olisi varaa maksaa matkakortti, jotta voisin käydä töissä. Hesarin tilaamisen mielekkyyttäkin olen viime aikoina kovasti punninnut, sillä tajusin aikuisuuden alkavan siitä hetkestä, jona sanomalehden annista mainokset kiinnostavat enemmän kuin uutiset. Tosin tässä entisen ulkoministerin tekstiviestien ympärillä touhottavassa ja touhottamisesta valittavassa valtakunnassa uutisten sattumainen samea virta valitettavan luonnollisesti kiinnostaa vähemmän kuin tiedot Espoon outlet-myymälöiden vain tänään -tarjouksista.
Virrasta tulikin mieleeni, että täytyy tosissaan miettiä tietä Tampereelle. Omastakin hanasta alkoi nimittäin lorista itse Vantaanjoen vesi jylhän Päijänteen sijaan. Hyvinkäällä Vantaanjokea lapsena hevosen selässä ylitelleenä ei ajatus tuon loan juomisesta oikein nappaa. Tosin jotkut joesta kuulemma kalastelevatkin, eikä yhtään haittaa ahvenen kolmas silmä.
Tämä päivä lähti hyvin käyntiin, kun puolenpäivän aikaan särvin aamukahvia ja avasin television. Ruudun täytti noin kuusivuotias vaaleatukkainen tyttö, joka tuumi: "Historia on sellasta, että äiti menee aina töihin ja sitten historialle tulee niinku suunta." Aika helvetin hyvin mietitty. Itse muutin historian suuntaa tänään sen verran, että kävin hakemassa tenttikirjan keskustakirjastosta, luin sen Potterin loppuun ja selailin Turusta saapunutta, mehevää sarjislähetystä. Mielenrauhaa rikkoivat tällä kertaa kotirapun eteen aurinkoon sammunut, juopunut mies sekä tilin saldon hermoilu Hakaniemen Sokoksen kassalla sekä apteekissa. Ostin ruokakaupasta sille rapulle oikaisseelle pari hedelmää, mutta se oli takaisin tultuani kerennyt jo häipyä pehmeämmille makoilumaille. Myöhemmin itkin puhelimessa paskaa elämääni ja sen jälkeen tekaisin salaatin Ikean metallikulhoon.
Olen luvannut monelle asiaa kysyneelle, että musta tulee isona vittumainen akka. Olen jo näin parikymppisenä huomannut, ettei se ole ollenkaan vaikeaa, riittää joskus vain sekin etten anna keskeyttää itseäni. Vielä isompana musta tulee kasa multaa, jos musta jotain soluja lääketieteellisten irrottamisten jälkeen jäljelle jää. Kohotanpa siis Aino Aallon lasillisen verran Alkon halvinta valkoviiniä tuolle vaaleatukkaiselle tytölle, sillä ollessani itse samanikäinen ajatukseni taisivat liikuskella jossain penaalinkadehdinnan ja lätäköissä loikkimisen rajamailla. Nykyisin kadehdin muilta ihmisiltä vain normaalipainoa, liikunnallista elämää, kaunista hymyä, tasapainoista luonnetta sekä pisamia. Lätäköiden sijaan löydän itseni loikkimassa määräaikaisesta työpaikasta toiseen, jotta olisi varaa maksaa matkakortti, jotta voisin käydä töissä. Hesarin tilaamisen mielekkyyttäkin olen viime aikoina kovasti punninnut, sillä tajusin aikuisuuden alkavan siitä hetkestä, jona sanomalehden annista mainokset kiinnostavat enemmän kuin uutiset. Tosin tässä entisen ulkoministerin tekstiviestien ympärillä touhottavassa ja touhottamisesta valittavassa valtakunnassa uutisten sattumainen samea virta valitettavan luonnollisesti kiinnostaa vähemmän kuin tiedot Espoon outlet-myymälöiden vain tänään -tarjouksista.
Virrasta tulikin mieleeni, että täytyy tosissaan miettiä tietä Tampereelle. Omastakin hanasta alkoi nimittäin lorista itse Vantaanjoen vesi jylhän Päijänteen sijaan. Hyvinkäällä Vantaanjokea lapsena hevosen selässä ylitelleenä ei ajatus tuon loan juomisesta oikein nappaa. Tosin jotkut joesta kuulemma kalastelevatkin, eikä yhtään haittaa ahvenen kolmas silmä.
1. huhtikuuta 2008
Kuin peto
Ensiksikin: ei helvetti.
Ja se siitä.
Viime aikoina olen keskittynyt finnien puristeluun, edesvastuuttomaan ja hävettävään käyttäytymiseen humalahakuisessa tilassa, siivoamiseen, tiskaamiseen sekä sarjakuvablogien seuraamiseen. Hyvinkää on näyttänyt kauneimmat kasvonsa täällä hengaillessani - taivas on ollut kirkas ja pyöränkumit pinkeitä. Seuraavaksi taitan matkan kaupungille ja ostan vanhemmilleni myöhästyneiksi hääpäivälahjoiksi pupumukit, kun kerran tililläkin näyttää vielä rahaa olevan. Huolimatta siitä, että olen viime päivät ostanut hyvää ruokaa (ja dyykannut myös, eilen löytyi ruisleipää viikoksi) ja erityisesti juomaa sekä maksanut sarjakuvatilauksia ja löytänyt uuden siistin lompakon! Olen sankari. Perjantaina tulee tuet, ensi viikoksi saattaa olla töitä, verikokeiden tulokset olivat ihan melkein jees, aurinko paistaa ja ennakkotehtävätkin ovat melkein perillevientikunnossa. Noilla ei kyllä paljon pääsykokeisiin päästä, mutta mitäpä tuosta. Huomenna lähden takaisin Helsinkiin, sutaisen loput maalaukset valmiiksi ja heitän paketin Arabiaan. Sitten voikin käydä hakemassa Kuoleman varjelukset kirjastosta ja majoittautua sänkyyn kahvikupin kanssa.
Olen myös löytänyt täydellisen kevättakin. Huonompi juttu on, että hintalapussa seisoo summa 189 euroa. Mutta mikä on täydellisyyden hinta? Se täydellisyys roikkuu juuri nyt kaupan rekissä ja odottaa, että lopetan jahkailun. Jospa vain yliviivaan Kelan kirjeestä kohdan, jossa sanotaan opintotuen ja asumislisän olevan tarkoitettu vuokran maksamiseen, niin helpottuu tämäkin. Toisaalta ne hehkuttamani talvikengät kehtasivat mennä rikki, joten asioiden tärkeysjärjestystä lienee syytä vielä miettiä. Ja taas toisaalta, talvi oli ja meni, oli kenkiä eli ei, kevääksi tarvitsen takin.
Koetan oikeasti tosissani tukahduttaa itsessäni tätä puolta, joka salaa tahtoisi tilata Trendi-lehteä, käydä joka päivä hakemassa soijamaitolattea Robertsilta kertakäyttömukissa, ostaa laukkuja, kasseja, huiveja, käsineitä, vöitä, hiuspantoja ja korvakoruja ja eritoten matkustaa. Nykyisellään tosin tunnen syyllisyyttä jo siitäkin, että kehtaan ostaa kasvihuonekurkkua kerran kuussa. Elämä tuntuu olevan tasapainoilua kahden äänen välissä - toinen sihisee Alan Rickmanin äänenpainolla toiseen korvaan, mitä ei tule tehdä, ja toinen hyrisee toiseen, miten houkuttelevaa kaikki tarpeeton on. Onneksi olen Alan Rickmanista tasaisen lumoutunut.
Nyt kutsuu pyörätie, auringonpaiste ja lopulta teatteri punatiilisen tehtaan kainalossa.
Ja se siitä.
Viime aikoina olen keskittynyt finnien puristeluun, edesvastuuttomaan ja hävettävään käyttäytymiseen humalahakuisessa tilassa, siivoamiseen, tiskaamiseen sekä sarjakuvablogien seuraamiseen. Hyvinkää on näyttänyt kauneimmat kasvonsa täällä hengaillessani - taivas on ollut kirkas ja pyöränkumit pinkeitä. Seuraavaksi taitan matkan kaupungille ja ostan vanhemmilleni myöhästyneiksi hääpäivälahjoiksi pupumukit, kun kerran tililläkin näyttää vielä rahaa olevan. Huolimatta siitä, että olen viime päivät ostanut hyvää ruokaa (ja dyykannut myös, eilen löytyi ruisleipää viikoksi) ja erityisesti juomaa sekä maksanut sarjakuvatilauksia ja löytänyt uuden siistin lompakon! Olen sankari. Perjantaina tulee tuet, ensi viikoksi saattaa olla töitä, verikokeiden tulokset olivat ihan melkein jees, aurinko paistaa ja ennakkotehtävätkin ovat melkein perillevientikunnossa. Noilla ei kyllä paljon pääsykokeisiin päästä, mutta mitäpä tuosta. Huomenna lähden takaisin Helsinkiin, sutaisen loput maalaukset valmiiksi ja heitän paketin Arabiaan. Sitten voikin käydä hakemassa Kuoleman varjelukset kirjastosta ja majoittautua sänkyyn kahvikupin kanssa.
Olen myös löytänyt täydellisen kevättakin. Huonompi juttu on, että hintalapussa seisoo summa 189 euroa. Mutta mikä on täydellisyyden hinta? Se täydellisyys roikkuu juuri nyt kaupan rekissä ja odottaa, että lopetan jahkailun. Jospa vain yliviivaan Kelan kirjeestä kohdan, jossa sanotaan opintotuen ja asumislisän olevan tarkoitettu vuokran maksamiseen, niin helpottuu tämäkin. Toisaalta ne hehkuttamani talvikengät kehtasivat mennä rikki, joten asioiden tärkeysjärjestystä lienee syytä vielä miettiä. Ja taas toisaalta, talvi oli ja meni, oli kenkiä eli ei, kevääksi tarvitsen takin.
Koetan oikeasti tosissani tukahduttaa itsessäni tätä puolta, joka salaa tahtoisi tilata Trendi-lehteä, käydä joka päivä hakemassa soijamaitolattea Robertsilta kertakäyttömukissa, ostaa laukkuja, kasseja, huiveja, käsineitä, vöitä, hiuspantoja ja korvakoruja ja eritoten matkustaa. Nykyisellään tosin tunnen syyllisyyttä jo siitäkin, että kehtaan ostaa kasvihuonekurkkua kerran kuussa. Elämä tuntuu olevan tasapainoilua kahden äänen välissä - toinen sihisee Alan Rickmanin äänenpainolla toiseen korvaan, mitä ei tule tehdä, ja toinen hyrisee toiseen, miten houkuttelevaa kaikki tarpeeton on. Onneksi olen Alan Rickmanista tasaisen lumoutunut.
Nyt kutsuu pyörätie, auringonpaiste ja lopulta teatteri punatiilisen tehtaan kainalossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)