Kihinää, kähinää ja sätkintää nimittäin riittää. Talouteemme kotiutui viime viikolla eläinsuojeluyhdistykseltä pieni kissanpoika!
Alku oli vanhalle kissallemme asiaankuuluvan, pöllämystyneen, kauhistuneen, epäuskoisen hankala - se piiloutui muutamaksi tunniksi sohvan alle ja sähisi ja murisi sieltä vastalauseitaan uutta asumisjärjestelyä kohtaan. Rääpylän sydämeenkäyvä miu'unta ja yöllinen ikävänitku kuitenkin mitä ilmeisimmin löysivät tiensä karvahattumme sieluun, sillä hampaidenkiristely ja tukkapöllyt laantuivat äkkiä. Ei mennyt kuin pari päivää, kun kaksikko muuttui taistelevista metsoista toisiaan hoitaviksi karvakamuiksi! Ainakin näillä näpyttimin suunnitelmani vanhaisäntämme yksinäisyyden lievittämiseksi näyttää onnistuneen. Kattokaa nyt näitä:
Pentu on tomera, energinen ja riehakas, mutta kiltti. Kaikkialle täytyy kurkistaa ja joka rakoon änkeä. Eteisessä kenkiä jalkaansa laittava saa punttiinsa nauhoihin tarraavan ihailijan. Isoa kaveriaan pentu pussailee, pyyhkii ja puskee - jopa siinä määrin, että se tukkapölly sieltä edelleen pärähtää, jos ei pikkanen muuten kohteliaisuussääntöjä kunnioita. (Erityisesti nisän etsimisestä kollilla palaa kiinni. En ihmettele.) Hienosti on suurmiehemme kasvattanut oppipoikaansa: vuoroin se paijaa, vuoroin pöllyttää, sopivassa suhteessa. Talon tavatkin ovat tulleet pennulle jo tutuiksi. Aamulla ihmiset herätetään antamaan aamupalaa. Päivällä nukutaan, leikitään ja vähän kerjätään päivällistä. Illalla nukutaan, leikitään ja kerjätään iltapalaa.
Tuossa ne sohvalla nytkin nukkuvat ja näkevät molemmat unta. Syömisestä, jos leukain lotinasta jotain voi päätellä.
