Sleep has no massa

Tiistaina uutisia katsellessa tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut keskelle painajaista. Eläkeikä nousee - opintotukijärjestelmä muuttuu - Eurooppa keskellä ydinvoiman renessanssia. Viimeisenä ruudun alareunassa juossut teksti Huomenna paistaa aurinko ei varsinaisesti lohduttanut. Rintalastan alle tuntui laskeutuneen kivenmurikka.

Tänään ei luonnollisesti huvita mitään. Tili on nollilla ja seuraava työvuoro herran armosta vasta ensi viikolla. Taivaalta sataa jotain mähmää ja poikkis ajelee taksilla Tukholmassa.

Opiskelijoiden pyllyillä alkanee pian piiska todenteolla tanssia. Välivuosia ei saisi pitää, valmistua tulisi mahdollisimman nopeasti ja opintotuki muuttunee yhä enemmän lainapainotteiseksi. Tilastoja ja budjettikäppyröitä tuijotellessa näyttää todellisuudentaju hämärtyvän. Onko todella kustannustehokasta, kun suppeasta opinto-ohjauksesta nauttineet ylioppilaat hakevat opiskelemaan jotain, panttaavat paikkoja pari vuotta ja lopettavat sitten kesken? Opintotuki ei tule nousemaan niin paljoa, että yksinään sillä tulisi toimeen. Todennäköisesti tukikuukausia karsitaan nykyisestä, niin ettei opintojen pitkittyessä lisätuenkaan saaminen ole mikään itsestäänselvyys. Lainan ottaminen on ainakin omalla kohdallani kaukainen haave - oman alan töitä on niukalti tarjolla, kandeista ja maistereista on ylitarjontaa ja ne vähäisetkin työt, joista hukit ja äf-ämmät tappelevat, ovat useimmiten pätkätöitä, joiden varaan ei valmistumisen jälkeen lainanmaksua juuri parane perustaa. Itselläni ei ole oman alani ulkopuolisten hommien tekemistä vastaan yhtään mitään, mutta hiipiipä silti mieleen, että mitä vuosikausia maan ylintä opetusta vastaanottanut ja osaamisensa opinnäytteillä todistanut ihminen tekee mopin varressa. Eikö tässä juuri hukata resursseja? Kirsikkana kurakakun päällä komeilee tiistaina ilmoille jysäytetty eläkeiän nostamispommi. Nyt sormet ja varpaat ristiin, ettei me 1980-luvulla syntyneet olla töissä vielä seitsenkymppisinä. Osuvasti huomautti uutisia kanssani katsellut toveri, että Kansaneläkelaitosta 1930-luvulla perustettaessa ei ollut sattumaa, mistä iästä lähtien oli kansalainen oikeutettu eläkkeeseen - ikä oli nimittäin sama kuin tuolloinen eliniänodote.

Unella ei ole isäntää, sanoivat jo karibialaiset plantaasiorjatkin.

Omasta puolestani voin nyt kertoa, että nukuttu on. Olen viime päivinä nauttinut aamukahvini puoleltapäivin, lerjunut hieman ja ryhtynyt sitten pitkälle yön tunneille jatkuvaan kirjoitustyöhön. Proseminaariesitelmän tulisi olla maanantaina lähetyskunnossa, ja tähän saakka on näyttänyt ihan hyvältä. Joku sanoi jossain, että hyvän tutkimuksen tunnistaa alaviitteiden suuresta määrästä. Meikäneiti lienee tässä sarjassa rautaa, sillä viitteitä on tähän mennessä kertynyt 75 kappaletta. Toivonkin, että sepustuksen arvostelija keskittyykin vain siihen, eikä lue sisältöä ollenkaan...

Tänään vannon tehokkuuden nimeen. Kirjoitan, siivoan ja ulkoilen, pidän kahvipannun kuumana. Jumppaan kasvolihaksia. Opintojen paineputkessa on ahdasta, mutta kun tarpeeksi rähmällään mönkii, pääsee ajallaan liukumaan paikalleen kortiston vetolaatikkoon, joka sisäpuolelta ihmeellisesti muistuttaa ruumisarkkua.

Skål för glada minnen

Pelkään, että unihiekkaa heittelevä ja kukkarossa lymyilevä Matti ovat sama tyyppi. Lompakostani nimittäin kuuluu jatkuvaa hähätystä, enkä saa unen päästä kiinni. Pim! Olet vararikossa!

En ole nukkunut. En ole syönyt kunnolla. En ole edes osoittanut mieltäni. Olen ollut töissä, lukenut metodikirjoja junassa, istunut luennoilla ja arkistossa. Kirjoittanut sormenpäät puhki ja turhautunut, painanut pyyhkimisnappia pitkään. Kyllä se tästä. Ei, ei millään. Aurajoki makaa mykkänä jääpeitteensä alla ja naakat näkättävät tuomiokirkon kellotornissa. Tampereella päätä särkee, ja sitä miettii, miksi on jano vaikka on juonut koko yön. Kotona petaan sänkyäni, tiskaan vaikka tuntuu etten itse tiskiä tee, otan työpaikan avaimet eteisen naulasta ja pistän tilalle sanavarastoni kiitoksia ja numeroita lukuunottamatta. Punaisella torilla tuulee ja taivasta täplittävät samat naakat, kevät on vielä kaukana.

Osallistuin ensimmäisille sitseilleni. Oliko kivaa! Henkilökunnan alkutoivotus kiteytti tulevan: "Juomalippuja voi ostaa täältä tiskiltä. Hauskaa iltaa ja TULKAA HUMALAAN." Enemmän tai vähemmän sivutuulessa, univelan vyöryttämänä söin, join ja silmä pöydälle kannustusrummutusten vuoksi läikkyvässä snapsissa uivassa lauluvihossa lunttasin seuraavia sanoja. Vieressäni istui viittaselkäisiä turkulaisia kulttuurihistorioitsijoita ja vastapäätä pari poliittisen historian opiskelijaa Helsingistä. Arkiopiskelu yliopistossa on yksinäistä puuhaa - onneksi edes joskus saa vilauksen siitä, että on jossain jokin löyhä yhteisö. Helan går! Matka jatkui keskustan kuppilaan, jossa raskassilmäisenä join vain vettä. Ilman tyynyä meikit naamassa nukahtaminen alkaa jo muodostua klassikoksi. Aamulla keräilin itseni lattialta ja sutaisin sykkiväpäisenä ruotsin suullisen esityksen hyvinvointivaltiomallin kopioitumisesta Suomeen. Hoppfaderallanlallanlej.

Kesä sais tulla jo, sillä kaipaan vapaapäiviä. Ja rahaa. Pitäis jonnekin hammaslääkäriinkin nimittäin mennä. Huhu kertoo, että mikäli viisaudenhampaiden poiston yhteydessä joudutaan katkomaan ientä, lisätään laskuun leikkauskulut. Odottakaas kun etsin sukanvarteni. Mitä, täällähän on vain kasa kakk

Ja kylmä kevät sen

Tiistai-aamu oli uskomaton. Junan ikkunassa ohitse lipui vaitelias maisema, joka keinui pellosta metsään ja takaisin. Lumisten peltojen yllä riippui valkea utu, ja verenkarvas täysikuu vaani pitsinharvojen pilvien takana. Satumaan vaikutelma oli niin voimakas, että hillitsin vain vaivoin haluni herättää vieressäni nukkunut mies. Katso.

Olen oppinut nukahtamaan junassa. Tosin taidon oppiminen lienee helppoa aamuseitsemältä, kun silmiä painavat kahden tunnin yöunet ja massiivinen migreenikohtaus. Tämä on pikajuna Turkuun. Perillä luin, söin ja nukuin hetken. Sitten luin, söin ja kannoin reppuelämäni takaisin junaan.

Kuritin aamulla herätyskelloani, joka soi varttia yli viisi. Ulkona oli vielä sysipimeää eikä edes kaupunki humissut. Kalliossa riipii syvältä, kun on hiljaista. Jossain täytyisi raitiovaunun ulista. Keräilin itseni rippeet, ahdoin ne vaatteisiin ja kannattelin ulos kadulle. Pakkanen laittoi värisemään. Olin työpaikalla ennen muita, katsoin kasvoissani riippuvaa ihoa peilistä ja lorotin kuppiin lisää kahvia. Kassalla moni asiakas toivotti hyvää ystävänpäivää. Tauolla pesin käteni, ja vesi värjäytyi mustaksi.
Kaksi samansilmäistä naista, vanha ja vielä vanhempi, ostivat halpoja keittoja ja suklaasydämiä. Nuorempi kertoi tulleensa vanhemman avuksi, kun sanoi että ihan pyörryttää. Näin, kuinka vanhempi ovien luona ojensi nuoremmalle seteliä käteen, se on sinulle, äläkä nyt yhtään mutise. Toinen estelemään, johon vanhempi pienellä äänellä ajattele, kuinka arvokasta se on, että on joku… Nuorempi antoi rahan takaisin hauraaseen käteen ja otti vanhuksen syliinsä, sanoi korvaan sanoja joita en kuullut. Naiset seisoivat siinä hetken, taipuvina, murtumattomina pajunvitsoina. Antaessani vaihtorahoja seuraavalle käteni tärisivät. Että on joku.

Myöhemmin piirsin tyynen kissan kylkeen lämpimiä pyörteitä ja katsoin isäni kanssa raveja. Luin ääneen kolumnin Naisasialiitto Unionin lehdestä. Pikkukaupungin taivas tummui nopeasti, ja paikallisjuna kohisi mustan maakunnan halki, kun matkasin taas kotiin. Siellä, käsivarret kananlihalla, muistin keskipäivän naiset. Keitin teetä. Toivoin joskus lähettäväni horjahtelevalla käsialalla kirjoitettuja helmikuun kortteja, joissa tuoksuu aistit huumaten akasia.

Kuin Indiana Jones

En tiedä, onko pakollista lukea parit gradut pelkkää englannin suullisen ilmaisun kurssin pienryhmäkeskustelua varten, mutta kuulemani mukaan ei yrittänyttä laiteta. Tosiasiassa minun olisi suonut lukeneen ainakin muutaman kappaleen jo vuodesta 2006 roikkuneesta filosofian tenttikirjasta tai vaihtoehtoisesti vaikka tiskanneen, mutta onpa vaan tuo ies-sosiologia kiinnostavaa. Sitä paitsi P tulee pian, ja sitten katsomma pari jaksoa Housea, kenties oluen kera. Olen sen ahkeralla päivälläni ansainnut.

Kävin tänään nimittäin pitkästä aikaa kirpputorilla. Minulla ei ole yli puoleen vuoteen ollut löysää rahaa kirppishölmöilyyn, joten paluu Vallilan Valtteriin oli hikisyydestään huolimatta enemmän kuin tervetullut. Löysin palttiarallaa kuudella eurolla sikahienot, valkoiset klipsikorvikset, ihanan sinisen jättineuleen, printin nykyisen Fennoskandian alueen kartasta 1600-luvun lopulta, herätyskellon sekä pienen noin viisikymmenvuotiaan kultareunaisen kehyksen. Vain piiska puuttuu! Materianhaalinnan jälkeen suuntasin laatuseurani kanssa kotiini ruoanlaittoon ekstemporee-aineksista sekä juoruamaan kuumista aiheista. Onnistunut sunnuntai, sanoisin. Huomenna iltavuoroon, tiistaina tie Tampereelle ja toivon mukaan lasi viiniä. Voisin aloittaa jo aamujunassa, niin ei keskustelun vetäminen vieraalla kielellä niin jännittäisi.

Muutoin olen elämääni kuluttanut oman alan työpaikkoihin soitellen ja kesätyöpaikkaa kalastellen. Parit hakemukset olenkin jo lähettänyt helsinkiläisiin kohteisiin - toivon pääseväni edes yhteen haastatteluun, toisin kuin viime vuonna. Alan kokemusta ja kaikkea! Paksusankaiset silmälasit! Valmius siivota vessoja! Ilmeisesti ansioluettelostani puuttuu kulttuuriministerin virassa toimiminen, tunnustus syöpälääkkeen keksimisestä sekä valokuva pövvöisen kodittoman eläimen kanssa. Muuta selitystä ei ole.

Väsyttää tämä elämä vähän. Liikaa kirjoja lukematta, pyykkiä pesemättä, loskaisia katuja tallaamatta, junalippuja ruttaamatta, urpoja palvelematta. Toisaalta olen saanut aikaankin jotain; ostin jääkaappiin valon ja Stockalta liioitellun suuren, sydämenmuotoisen suklaarasian, jossa oli kaunis nauha.

Jos olis valtaa niin kuin on mieli

Elämäni on nykyisin kolmen suuren kaupungin välillä triangelointia. Tampereella ovat luennot, jäiset kadut, kissan rullalle sutimat räsymatot, tytsyt, siideriä Konttorissa ja öiden mykkyydessä oranssia taivasta savuttavien tehtaiden piiput. Turussa arkiston seisova ilma, puutalot, Assari ja majapaikan televisiossa aamuyöllä teksti-tv:n senssi-chat. Helsingissä kaivaudun sänkyyni toivoen, etteivät velvollisuudet huomaa, annan pölyn kerääntyä, herään aikaisin ja lähden töihin aamukahvia juomatta. Lupasivat kouluttaa vastaavaksi, jos jään kesällä kokopäiväiseksi. Työtehtävien lisääntyminen ja palkannousu eivät juuri korreloi keskenään, joten taidan jättää tämän mahdollisuuden elämästäni käyttämättä.

Olen viime aikoina oppinut kaikenlaista. Opponointia, kolmen tunnin tappavaa ruotsin suullisen kurssin sessiota ja parin tunnin junamatkaa edeltävänä yönä ei kannata kaataa kurkkuunsa siideriä, olutta, tequilaa ja pastista sekä nukahtaa patjalle ilman tyynyä meikit naamassa. Hiekoittamattomalla kadulla ei kannata juosta. Jos on alasti, kannattaa laittaa verhot kiinni. Kirjaston kirjat sopisi palauttaa ajoissa. Edellisiltana puhelimeen nauhoitettuja äänitteitä ei kannata gänässä laittaa viestin merkkiääneksi, koska hipihiljaisessa junavaunussa maksimivolyymillä kajahtava HILJAA on melko kiusallinen. Lisäksi tiedostoa nimeltä orava.jpg ei kannata avata, mutta senhän nyt oppi jo lukiossa.

Yhtäältä tekisi mieleni unohtua kylpyyn, toisaalta Housen ykköskauden loppujaksot ovat vielä katsomatta. Yhdistääpä nämä kaksi.

Jotain laskuja vois kans maksaa.