Tulistaja

Villi perjantai-ilta. Työpäivä kului piharakennuksia ja vessoja kuuraten, työkaverin kanssa paskaa Kummeli-läppää viljellen sekä pihalla viihtyvää, pienenpientä jäniksenpoikaa tarkkaillen. Töiden jälkeen mankeloin työpaikalta äkkiä kämpille, vedin naamaan vähän gallopintoa ja pyöräilin takaisin. Ratapihalla höyrysi yhteistyökumppaniyhdistyksen Tk3-veturi numero 1136, miehet heittelivät halkoja öljyisin käsin. Viisto ilta-aurinko vonkui metallipinnoista, ja varavetoavuksi tuotu, samalla raiteella seisova punavalkoinen diesel-veturi värisi kämmenen alla. Toivon myyväni kuvat museolle.
Loppuillan olenkin laskeskellut budjettia liittyen huonekaluhankintoihin. Alle 300 eurolla pitäisi saada runkopatja, petauspatja, sängyn jalat, isohko matto ja kaksi tuolia keittiönpöydän ääreen. Sydän vuotaa verta, ja syystalvella vuotaa varmaan selkä. Jos sänky maksaa kaikkineen 225 euroa, ei siltä voine odottaa liiemmissä määrin mukavuutta tai kestävyyttä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että sitten kun olen iso ja rikas, ostan futonin.

Taidan muuten oikeasti tulla vanhaksi (mutten kummasti yhtään rikkaammaksi). Seuraava, antoisa keskustelu käytiin Siwan edustalla käytyäni palauttamassa pulloja.
kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa: Hei tyttö, anna meille rahaa!
minä: Mä en ole enää kuulkaas tyttö, vaan ihan aikuinen nainen.
pojat: No hei aikuinen nainen, anna meille rahaa!
minä: Rahahan täytyy ansaita. Hahhahhaa!

Tilanne huvitti myös siinä mielessä, että ollessani 14-vuotias ja ulkoiluttamassa nyt jo edesmennyttä Sabina-koiraa, noin kymmenvuotias poika pysäytti kadulla ja vakavin kasvoin kysyi: "Rouva, osaatteko sanoa paljonko kello on?" Hyvä rouva sitten kaivoi kännykän taskustaan, kertoi ajan ja jatkoi matkaa lyhytaskelisen koiravanhuksen kanssa. En tiedä missä tämä rouva on tänään, mutta kertokaa toki terveisiä jos näätte.

Enää kaksi päivää töitä, hullua. Kesä lurahti ohitse jonnekin tsaarinjunan pyyhkimisen ja marjapiirakan paiston väliin. Omat kasvot presidentinvaunun peilissä hätkähdyttävät yhä, samasta peilistä ovat kuvajaistaan katselleet kaikki Suomen presidentit Koivistoon saakka. Istahdin tänään ensi kertaa vaunun sohvalle sammutettuani valot - kuvittelin kuinka vaunu kolisee ja tärisee kiskoilla, hätäjarrun naru heiluu nykien, ulkona on pimeää - seurue sytyttää savukkeet, kämmenet hikoavat vasten plyysinojia - nahkakengät narisevat lattiaa vasten, vesi kannussa välkehtii, kahvi jäähtyy vaiteliaana - ohijäävät valon saarekkeet kiitävät ohitse ja tasoristeysten kohdalla varoituskellot huokaavat ikkunalaseja vasten - - tuuletin hurisee, kello on kymmentä vaille viisi ja museo sulkemassa, vaunussa tuntuu pölyn puolikitkerä tuoksu, väsymys painaa silmäluomia. Nukuin viime yön lattialla tuijoteltuani yöpilviä puolitoista tuntia unenpuuskausta odotellen, viereisen omakotitalon berninpaimenkoirat haukkuivat ja kaupunki humisi.

Selkäsäryistä ei tule nykyisin mieleen muuta kuin opinnot. Sain muun muassa ilmoittauduttua proseminaariin, mitä voi pitää suurena rohkeudentekona. Aihetta ei vielä juurikaan ole, vaikka jotain ajatusta jo kyllä. Ruoskin itseni kyllä voittoon, jahka tapaamiset alkavat. En kylläkään tiedä, mistä revin rahat Tampereen-matkailuun sänkyshoppailun jälkeen, mutta kerrankos sitä tässä elämässä jättää syömättä.

Käsistä lähtenyttä perjantai-iltaa voisi jatkaa jaksolla sarjaa Kyllä Jeeves hoitaa (kirjastossa on kaikki kaudet!), sillä töissä täytyy olla takaisin vasta 11 tunnin kuluttua. Oi onnea.

Kissauutisia, vuh vuh!

Asunto on nyt ihana. Lautalattia on hiottu ja lakattu, sileä ja kiiltävä. Seinissä on toivomisen varaa - valkean tapetin päälle on surutta kittailtu ja muutamat mureamat on kokonaan jätetty korjaamatta. Katossakin on maali luvattoman lohkeillutta. Silti rakastan kämpän sijaintia keskellä kaikkea ja kuitenkin syvällä vanhan rakennuksen kainalossa. Edellisen vuokralaisen mukaan kivijalan baarin meteli ei millään muotoa kuulu asuntoon, ja naapureista lähtevä melusaaste rajoittuu viereisestä ikkunasta ajoittain kuuluvaan lauluun ja hyräilyyn. M-mm! Haaveilen tosin kalliista luksus-suihkuverhosta, jotta kylpyhuoneen parit puuttuvat seinäkaakelit jäisivät kenties vähemmälle huomiolle, ja samalla odottelen sormet ristissä jotain karmeaa tapahtuvaksi. Parempi puoliskoni totesikin jo yhden sähkörasian iskeväksi ja toisen tulipalovaaralliseksi. Vessanpönttö käyttäytyy toisinaan huolestuttavasti. Asuntoon kuulunut peilikaappi puoliksi hajosi sitä käytävään kannettaessa, mitä nyt sopikin odottaa parisenkymmentä vuotta hapertuneelta Sotkan-tasoiselta vanerihässäkältä. Vartoa sopinee myös, ettei vanha patteri ilmojen viiletessä suinkaan aivan vailla tappelua lähde ympäristöään lämmittämään. Muuttopäivä on ensi viikolla, ja sitä ennen soisin katselleeni itselleni uuden sängyn ja mielellään myös mattoja komeaksi laitettua lattiaa suojaamaan. Onneksi äiti taisi luvata sängyn synttärilahjaksi, käyttötili huutelee parhaillaan hoosiannaa ja lompakossa asustaa koiperhosten orpokoti. Kassahommat alkavat nekin vasta lokakuussa, eli sinniteltävää riittää sisustushimon kanssa. En lupaa, että kykenen vastustamaan Hakaniemen hallin yläkerran kangaskauppojen metritavaratarjouksia, mutta koetan ostaa silmälaput ja paalin heinää ennen muuttoa alentamaan sekä havainnointikykyä että elinkustannuksia.

Muutoinkin on elämässä ollut kummallista. Olen lukenut huvikseni, en tenttitarkoituksiin (Täyttääkö uskonto erittäin tarpeellisen aukon? - Dawkinsille mehevä kiitos kaksimielisyydestä), keskustellut iäkkäiden venäläisturistien kanssa saksaksi Suomen rautatieverkoston historiasta, tavannut kohteliaita brittiherroja (joista yksi asui Sydämen asialla -sarjan kuvauspaikan vieressä!), ollut väsyneempi kuin aikoihin ja mikä parasta, käynyt säännöllisesti tapaamassa herttaista kissaa. Äitini kävi maksamassa lunastussumman ja allekirjoittamassa paperit. Enää ei tarvitse lähteä minnekään, Valperi-herra on tullut kotiin.

Yhä hämärää

On ilmoja pidellyt.

Arki on tuonut muassaan kahvilatyön pakolliset, kolmevarttiset keskustelut brittimiesten kanssa, Munchin elämäkerran lukemista, sadetta, Dawkinsia, kolme uutta levyä, poskiontelontulehduksen, soivat korvat sekä kodin kissalle.
Sain viimein vanhempani vakuutettua kissanhankinnan tarpeellisuudesta, nyt kun perheen viimeisin ja allergisin on turvallisesti muuttanut pois. Äitini on halunnut kissaa jo vuosia, ja sellainen lähtikin viime sunnuntaina mukaan eläinsuojeluyhdistyksen kissatalolta. Herra on kokoharmaa, vihreäsilmäinen, viidestä seitsemään vuotta vanha hempeänluonteinen otus, joka ensimmäisenä iltanaan oudossa talossa kiipesi isäni vatsan päälle nukkumaan. Tuntuu uskomattomalta, kuinka se kohtaa vieraat ihmiset - avoimena, kuuluvasti maukaisten ja itseään tykö tehden - ottaen huomioon, että se on viettänyt nuoruutensa Tallinnassa katukissana. Tuollainen luottamus elämään liikuttaa ja raivoisasti.

Helsinginkämpän seinien kittaus ja maalaus jäi väliin, kun bakteeri päätti majoittautua poskipäitteni taakse. Olo on tälläkin hetkellä huima. Herätys käy kuuden tunnin kuluttua raskaaseen tapahtumapäivävuoroon, ja nenälääke valvottaa. Hengitys sentään vinkuu aavistuksen vähemmän kuin eilen. Päätin päivällä viettää pipi-iltani jäätelön ja ranskalaisen elokuvan parissa, mutta sain nautittua molemmista vain puolet, ennen kuin P:n kämppis tuli takaisin Ikeasta. Pari tuntia sujui rattoisasti paskalautaa kokoon kyhätessä. Jos huomenna on kuumetta, syytän ruotsalaista jättiketjua, jonka tuotteiden kokoamisohjeiden kuvituksissa eivät edes persvaot vilku.

Olin luvattoman ahkera myös syksyn opintojen suunnittelun suhteen. Homma on ajatuksen tasolla kasassa lukuunottamatta kieliopintoja - kokeilen tehokkaasti ensin, pääsisikö tasokokeista ensin läpi ja sillä kirjalliset osuudet suoritettua. Mikäli en pääse, olen nesteessä. Koin tosin jo hetkellisen pohjakosketuksen syysfiiliksissäni, kun kirjoitin nimeni työsopimuspaperiin. Paras opetella marketin kassahommiin jo opiskeluaikana, ettei sitten maisterisnaisena tartte ihan alusta asti räknätä.

Huomiselle ei soisi enää sähkökatkoksia. Menisi töissä sitten sen viimeinenkin hermonsuikale. Ilmatieteen laitos lupailee tosin sopivasti sadetta, eli kannattanee jo ennen nukkumaanmenoa psyykata itseään tekohymyilyn kuminaamariin.

Pilvilinnaan

Muutto ykkönen on nyt takana, paremman puoliskon tavarat ovat uudessa asunnossa ja omani vanhempieni vintillä. Neljännen kerroksen ikkunasta avautuu kaivattu ilmava näkymä puolensadan lehtipuun latvoihin ja omakotitalojen pompööseihin antenneihin vanhainkodin betonisen sisäpihan sijaan. Kämppis on tuttu, tutusti aamuäreä, mutta osaa nauraa oikeissa kohdissa. Solukämpässä ei silti sovi rentoilla yksiöasumisen tapaan, mikä ärsyttää. Toisaalta asustelen täällä vain työajan loppuun saakka, ja sitten saan taas nauttia Kallion tunnelmista ja olla yksin ajatusteni kanssa. Niitä on tosin harvemmin noin kahta enempää, mutta silti. Törmäystä odotellessa.

Tällainen sää on hyvä. Kaunis tasainen korkea valo, taivas pilvessä, haalea voimaton tuuli ja ilmassa pieni, kostea sateen tuntu. Paikallislehden kuvaajakin valitsi taustaksi tallinkulman, jossa iltapäivän sirottuva valo hieroutui höyryvetureiden kultaisina pyöristyviin etulamppuihin. Annoin osani haastattelusarjaan Tulevaisuutena työttömyys? - fiilis kymppi. Päivän helmi oli kyllä keskustelu erään miellyttävän eläkeikäisen kävijän kanssa. Vartin jutustelun jälkeen herra mainitsi olleensa hitsausmestari, ja kerroin isäni ammatin olevan VR:llä sama. Mies silmäsi nimilappuni sukunimenpaikkaa, antoi käyntikorttinsa ja kehotti isääni joskus soittamaan, voisi yhteisiä muistoja vähän verestellä vuosikymmenten takaa. Pieni on maailma.

Kaipaan Helsinkiin. Kaipaan myös kantarelleja, mutta rahat ei oikein riitä edes yhteen sienipiirakkaan. Sain hyvän vinkin, mistä niitä saattaisi parhaillaan olla poimittavissa. Onni on työtön poikaystävä, sain sen hakemaan niitä heti huomenna.

Paris Hiltonin McCainin vastainen video on tautisen hauska. Now will you excuse me, I have to pick a vice president. I'm thinking Rihanna.