Tulistaja

Villi perjantai-ilta. Työpäivä kului piharakennuksia ja vessoja kuuraten, työkaverin kanssa paskaa Kummeli-läppää viljellen sekä pihalla viihtyvää, pienenpientä jäniksenpoikaa tarkkaillen. Töiden jälkeen mankeloin työpaikalta äkkiä kämpille, vedin naamaan vähän gallopintoa ja pyöräilin takaisin. Ratapihalla höyrysi yhteistyökumppaniyhdistyksen Tk3-veturi numero 1136, miehet heittelivät halkoja öljyisin käsin. Viisto ilta-aurinko vonkui metallipinnoista, ja varavetoavuksi tuotu, samalla raiteella seisova punavalkoinen diesel-veturi värisi kämmenen alla. Toivon myyväni kuvat museolle.
Loppuillan olenkin laskeskellut budjettia liittyen huonekaluhankintoihin. Alle 300 eurolla pitäisi saada runkopatja, petauspatja, sängyn jalat, isohko matto ja kaksi tuolia keittiönpöydän ääreen. Sydän vuotaa verta, ja syystalvella vuotaa varmaan selkä. Jos sänky maksaa kaikkineen 225 euroa, ei siltä voine odottaa liiemmissä määrin mukavuutta tai kestävyyttä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että sitten kun olen iso ja rikas, ostan futonin.

Taidan muuten oikeasti tulla vanhaksi (mutten kummasti yhtään rikkaammaksi). Seuraava, antoisa keskustelu käytiin Siwan edustalla käytyäni palauttamassa pulloja.
kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa: Hei tyttö, anna meille rahaa!
minä: Mä en ole enää kuulkaas tyttö, vaan ihan aikuinen nainen.
pojat: No hei aikuinen nainen, anna meille rahaa!
minä: Rahahan täytyy ansaita. Hahhahhaa!

Tilanne huvitti myös siinä mielessä, että ollessani 14-vuotias ja ulkoiluttamassa nyt jo edesmennyttä Sabina-koiraa, noin kymmenvuotias poika pysäytti kadulla ja vakavin kasvoin kysyi: "Rouva, osaatteko sanoa paljonko kello on?" Hyvä rouva sitten kaivoi kännykän taskustaan, kertoi ajan ja jatkoi matkaa lyhytaskelisen koiravanhuksen kanssa. En tiedä missä tämä rouva on tänään, mutta kertokaa toki terveisiä jos näätte.

Enää kaksi päivää töitä, hullua. Kesä lurahti ohitse jonnekin tsaarinjunan pyyhkimisen ja marjapiirakan paiston väliin. Omat kasvot presidentinvaunun peilissä hätkähdyttävät yhä, samasta peilistä ovat kuvajaistaan katselleet kaikki Suomen presidentit Koivistoon saakka. Istahdin tänään ensi kertaa vaunun sohvalle sammutettuani valot - kuvittelin kuinka vaunu kolisee ja tärisee kiskoilla, hätäjarrun naru heiluu nykien, ulkona on pimeää - seurue sytyttää savukkeet, kämmenet hikoavat vasten plyysinojia - nahkakengät narisevat lattiaa vasten, vesi kannussa välkehtii, kahvi jäähtyy vaiteliaana - ohijäävät valon saarekkeet kiitävät ohitse ja tasoristeysten kohdalla varoituskellot huokaavat ikkunalaseja vasten - - tuuletin hurisee, kello on kymmentä vaille viisi ja museo sulkemassa, vaunussa tuntuu pölyn puolikitkerä tuoksu, väsymys painaa silmäluomia. Nukuin viime yön lattialla tuijoteltuani yöpilviä puolitoista tuntia unenpuuskausta odotellen, viereisen omakotitalon berninpaimenkoirat haukkuivat ja kaupunki humisi.

Selkäsäryistä ei tule nykyisin mieleen muuta kuin opinnot. Sain muun muassa ilmoittauduttua proseminaariin, mitä voi pitää suurena rohkeudentekona. Aihetta ei vielä juurikaan ole, vaikka jotain ajatusta jo kyllä. Ruoskin itseni kyllä voittoon, jahka tapaamiset alkavat. En kylläkään tiedä, mistä revin rahat Tampereen-matkailuun sänkyshoppailun jälkeen, mutta kerrankos sitä tässä elämässä jättää syömättä.

Käsistä lähtenyttä perjantai-iltaa voisi jatkaa jaksolla sarjaa Kyllä Jeeves hoitaa (kirjastossa on kaikki kaudet!), sillä töissä täytyy olla takaisin vasta 11 tunnin kuluttua. Oi onnea.