30. kesäkuuta 2009

"Taidetaankin karata"

Kyllä kauas on hyvä päästä. Siirtyä välillä pois mukavuusalueeltaan ja vain istuaksia ja katsella - näinkin voi elää. Pohjanmaa levittyi eteen niin pitkälle kuin silmä kantoi, kun P osoitteli bussinikkunasta laskevan auringon suuntaan, jotta Toi on meidän suvun talo, toi on meidän suvun talo, toi oli meidän suvun talo, toi... Perillä odotti runsas pitopöytä ja jännittyneen odottavaisia ihmisiä, nuori morsian mukaanluettuna. Silitin pihalla vuhkaavia hirvikoiria ja silmäilin, kuinka kaupunkilaispojat opettelivat ajamaan mopoa. Partasuu eno katseli menoa hetkisen, avasi sitten tallin oven ja päräytti Harrikkansa käyntiin niin, että pöly pelästyi hiekkatiellä. Vedin kypärän päähäni ennätysvauhtia.

Kirkossa katselin Helsingistä ja Tukholmasta saapunutta penkkiriviämme, ja huvituin huomatessani sen olevan ainoa, joka ei ristinyt käsiään eikä osallistunut uskontunnustukseen. Toimituksen suoritti sotilaspastori harmaissaan, ja tuore aviopari saateltiin kehräävään jenkkirautaan miekkakujan alitse. Juhlapaikalla pihlajat kumarsivat joen ylle. Kuuntelin paikallisen iskelmätähden tulkintaa tanssilavan vierellä. Vieraat tanssivat yhä, kun pakkauduimme juhlamekoissamme autoon. Taivas lepäsi lakeuden yllä hennon punaisena. Keittiön ikkunan äärellä katsoi talon väistyvä emäntä taivaanrantaan jatkuvaa peltoa ja virkkoi: Kun tästä kattoo, näkyy kaikki, mikä on tärkiää.

Aamulla kävimme viemässä pihasta kerätyt juhannusruusut haudoille. Vanha kirkkomaa oli levollinen ja kaunis, matala kiviaita sammaloitunut. Mullan alla lepäili laulunopettajia, puutarhureja, emäntiä ja isäntiä. Kuuset humisivat. Mietin, miten kaunis illuusio meillä elävillä on kuolleista, poisnukkuneista. Heillä uni, meillä unelma.

Ennen lähtöä kävimme pikkuserkun luomutilalla katsomassa vasikoita. Arkoja olivat, mutta uskaltautuivat kuitenkin haistelemaan ja maistelemaan. Laitumella makaili seurakunnallinen lehmiä jälkikasvuineen, keskellään yli tuhatkiloinen, helteestä läähättävä sonni. En tahtoisi joutua sen kanssa nokakkain, vaikka pikkuserkku vakuuttelikin vanhojen sonnien olevan arvonsa tuntevia ja rauhallisia. Aivan pikkuinenkin pörröpäinen vasikka tuli askel kerrallaan katsomaan aidan vierellä töllöttäviä kummajaisia. Meinasin ottaa sen kotiin, samoin kuin toisella laitumella killittäneen, suurisilmäisen valkoisen lehmän. Sydämessäni on aina ollut heikko kohta näille eläimille, vaikka varhaisin muistoni niistä onkin se, että kaadun viisivuotiaana Kuhmossa liukumiinaan juhlamekossa ja lakeerikengissä. P joutuikin tökkimään selkään tuu jo -lausetta toistaen, kun en malttanut lähteä silittämästä nupoja hiehoja ja juttelemasta tilan pitäjän kanssa luomutuotannosta.

Maalla on terveellistä käydä, sillä siten tuntuu kaupunkiin palaaminen timantilta. Nautin maaseudusta aina, mutta tiedän, etten viihtyisi siellä ympäri vuoden. Olen jo ymmärtänyt nauttivani eniten siitä, ettei kukaan katso perään kahdesti, jos kertaakaan. Kaupungissa saa olla rauhassa, vaikka naapuri onkin lakeuksiin verrattuna lähes iholla. Haittapuolena tietysti on, että luontoa löytyy vain mukin kyljestä. Olenkin melko innoissani ensi viikosta - menen katsomaan puutaloyksiötä Tampereelta. Tenttiinkin lukemisen sopisi maistuvan omalla pihalla, syysväreissään hehkuvan lehtipuun alla.

Helle polttaa sisäpihaa, naakat naukuvat. Tämä neiti suuntaa nyt Hietsun kirpparille ennen iltavuoroa.

24. kesäkuuta 2009

Ruotsissa on kaikki paremmin

Juhannus tuli ja meni. Löysin itseni työvuoron jälkeen pohjoisen Uudenmaan pikkukaupungin lähiöstä lämmittelemästä vaarallisen lähellä pallogrilliä. Olut oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Juhannuspäivän vietin vanhempieni nurkissa - sieltä nurkasta kun oli hyvä varovasti inistä, josko saisin aikaisen synttärilahjan, josko äiskä maksaisi tilaamani uudet silmälasit. Hilloa nimittäin tymähtää liiankin kanssa matkusteluun, kun lähden ensi viikonlopuksi etsimään itseäni Pohjanmaan lakeuksilta. Aion huhuilla pääni sisällä kirkossa ja häävastaanotolla, jättää kameran kotiin ja kitata pontikkaa. Tekaisin tuiki tuntemattomalle juhlaparille kortinkin, hieno tuli.





Työasioista: sain viimeinkin puhuttua töissä ruotsia. Miellyttävä miekkonen kysäisi tupakkahyllyä tutkittuaan kauniilla riikinruotsilla, että oliskos sitä nuuskaa missä. Tämä neiti päästi spontaanin hihityksen ja lauseen No mutta, sehän on laitonta täällä Suomessa! Herrasmies poistui silminnähden järkyttyneenä ajatuksesta, että oli mennyt kyselemään kaupankassalta laitonta ainetta. Keskellä päivää. Voi veljet!

Jaa-a. Nytpä keräilen itseni tästä lattialta ja koetan kerätä rohkeutta kohdata VR:n kirjastonhoitajat. Aineisto kun piti palauttaa jo tammikuussa. Ja sitten töihin. En lupaa hihitellä enempää.

15. kesäkuuta 2009

Käet kukkui, linnut lauloi / vihannoivat viidat kaikki

Eksyin sitten tupareihinkin. Mitään en ole oppinut - itseään ei kannata saattaa työpäivää edeltävänä iltana tilaan, jossa kotimatkalla ihan tieteellisestä kiinnostuksesta koettaa sytyttää kadunkulman oksennuksen tuleen.

Viime viikko oli yhtä rauhoittavaa kuplaa ensimmäistä päivää lukuunottamatta. Heräsin tuolloin vanhempieni sohvalta huonosti nukkuneena, pakkasin loputkin tavarat kassiin ja olin lähtövalmiina varttia ennen sovittua hakuaikaa. Nostin takkini lattialta, ja sain sukilleni kuohuvan kosken kissankusta. Kiitti. Istuin sen vajaat tuhannen kilometriä tavaroista ratkeilleen auton etupenkillä jalat solmussa, ja iloitsin, kun talon tuttu muoto tuli pitkän metsäautotietaipaleen jälkeen esiin metsän takaa. "Täällä on käynyt joku", sanoi veljeni äkkiä, ja huomasin itsekin lanaan painuneen nurmen. Talo seisoi paikallaan, lukot murrettuina. Tuuli kävi sisään avoimista ovista. Otin heti kuvat lukoista, pengotuista laatikoista, työkaluja vailla olevista nurkista, seinistä joilta oli kellot viety. Veljentyttöni seisoi keskellä kuistia silmät selällään, ja sanoi että tuntuu pahalta. Niinhän se tuntui. Papan veistämiä kirveenvarsia ja rakkaiksi käyneitä Iisakki-puukkoja ei saa takaisin, vaikka moottorisahan, tukkikoukut ja viehepakit vakuutus korvaakin. Eniten korpeaa se, että asialla ovat olleet paikkakuntalaiset, tutut ihmiset - samat, jotka ovat kahden vuoden välein käyneet varastamassa vieressä seisovasta naapuritalosta aggregaatin. Nyt oli samalla näpsäkkää käydä myös meillä.

Veren lopetettua kiehumisesta nautin olostani kovasti. Siinä paikassa helposti unohtaa, että mitään muuta olisi olemassa. Metsä, korkeaa taivasta soutavat pilvet, huussipolku, lähde, ilmassa pyörteilevät pääskyset ja pakoon pinkova rusakko ovat lähellä, todellisia. Mitäpä sitä muuta murehtimaan. Senkun kumartuu hetkeksi ihailemaan saunankulman hiekkaan painuneita sudenjälkiä ja menee sitten pistämään hellaan tulen. Pian on kahvi valmista, kunhan sen on ensin loorannut ja hyvästi säikäyttänyt. Kuulin kahvin äärellä monta uutta tarinaa keskenään haastelevilta sisaruksilta, tädeiltäni. Myöhemmin, lasten mentyä jo etsimään untaan verhoin pimennettyyn kamariin pelasimme sököä yöauringon valossa, ja kuulemani tarinat saivat jatkoa.






Eilen sain kyydin Rovaniemelle. Ostin kasan lehtiä asemaravintolan kioskista, etsin paikkani sinivalkeasta pikajunasta ja asettauduin katselemaan sateesta kosteaa maisemaa. Kemistä junaan nousi tyylikäs nainen valkoisissa hansikkaissaan, ja vieressäni istui saksaa puhunut pariskunta sanaillen lempeästi siitä, kuinka kaunista elämä on. Oulussa vaihdoin junaa, ja loppumatkan koetin nukkua, kun edessäni istuneen matkalaisen lehden parasta antia näytti olevan olan yli luettu otsikko Minulla on yli 50 hattua. Illalla olin jo Helsingissä, kotona, työntämässä jääkaappiin ohrarieskaa ja huokaamassa sängynreunalla.

Sain kaksi päivää sairaslomaa - pirttiin huonosti vetävän hormin takia hiipinyt savu, pöly, veto ja piilotettujen kolikoiden toivossa pöllyttämäni satavuotias hirrenalus homeineen antoivat sen sortin köhän, ettei tässä mihinkään töihin mennä. Tänään aion vain maata sängyssä, mutustaa Primulalta hakemiani sämpylöitä ja selailla lehtiä. Sade tapailee ikkunalautaa, eikä mihinkään ole kiire.

6. kesäkuuta 2009

Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen

Nyt lärpättää kukkaronnyörit niin, ettei pahemmasta väliä.

Toissapäivänä kaukolinjabussi pehmeine penkkeineen ja krapulaisine kuskeineen kyyditsi minut sateiseen Porvooseen. Söin hedelmiä museon takatilassa (mitä tyydytystä tuottaakaan mennä samettinarujen taakse!), törsäsin lakritsiin ja tyrnimarmeladiin ja hoipuin pitkin liukkaita mukulakiviä. Luin historiateoriatentin kirjaa, kun rankkasade hakkasi joen pintaa ja valui pitkin punatiilisen baarikahvilan ikkunoita. Silitin kahta eri kissaa, tuijotin klassikkoleffaa käsi sipsipussissa ja lopulta illalla, sateen ja päivänvalon jo heikennyttyä, tuijotin epäuskoisena linja-autoaseman aikataulua, kun bussiani ei tullutkaan. Sain todellisen Tour de Porvoon kyytiautoni etupenkillä, kiitokset siitä! Illan viimeinen linjuri tipautti minut näpsäkästi Sturenkadulle. Kävelin sateenvarjoani keikutellen kotiin.



Eilinen sujui saksankurssin (joo, ei se lopu koskaan) lopputehtäviä vääntäen, tynkävuoroa töissä lusien ja Hyvinkäällä olutpullon korkkia sihautellen. Istun eri liikennevälineissä kenties yhteensä enemmän kuin mitä istun kotona. Asia ei korjaannu ensi viikollakaan, kun pakkaudun veljeni autoon ja katselen maisemia palttiarallaa tuhannen kilometrin edestä. Tuuletin lompakkoani hetki sitten ruokakaupassa - kaikkea nannaa kun ei oikeasti saa Napapiirin pohjoispuolelta. Onneksi kesätuki tulee pian, ja palkka.

Kadun toisella puolella olisi tuparit, mutta pyykkitupa kutsuu lujemmin. Tai mistäs sitä tietää, huomenna täytyy olla töissä vasta puoliltapäivin.