Mars-musiikki

Kaikenlaista. Tänään on sitten Marsiinkin laskeuduttu. Mä olen vain katsonut Officea ja kuunnellut Juana Molinaa jalat melko tiukasti Maassa ja ollut ihan onnellinen.

Olen myös syvenevällä epätoivon ja hällävälii -meiningin vaihtelulla hakenut töitä kesäkuuksi - sähköpostin osoitekenttä antaa jo rutiinilla otsakkeen "työhakemus", kun sormi harhautuu painamaan t-kirjainta. Tänään sitten, juuri kun olin aamun mittaan parinkin työpaikan perään soitellut ja hakemuksia lähetellyt, kilautetaan vuokrafirmasta, että nyt olis tällainen sanelunpurkuduuni Pasilassa koko kuukaudeksi. Kaikki järjestyy, mään. Kerkesin jo hakea opintotukeakin, mutta sen voi sitten myöhemmin palauttaa. Tänään iltapäivällä menen, minnes muuallekaan kuin heinäkuussa alkavan oman alan kesätyön perehdytykseen. Sen jälkeen painun flirttaamaan kuvataidekasvattajien kanssa näyttelynavajaisiin toiselle puolelle kaupunkia. Mukavaa vaihtelua elämääni, johon on viime aikoina kuulunut lähinnä sisällä möllöttämistä ja Foucaultin lukemista hissan kirjatenttiin, silloin kun olen onnistunut työntämään Officen kaudet jonnekin piiloon. Seuraavaan tenttiin onkin mahtavat kaksi viikkoa, nyt on se pieni väliaika, jolloin saa ajatella muutakin kuin 1600-luvun itäsuomalaisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia.

Ensi syksynä remontoin opiskelujani parempaan suuntaan, tai ainakin yritän. Syksyllä menen proseminaariin, käyn enemmän töissä, yritän parhaani mukaan saada aineopinnot kasaan ja mikä akuuteinta, aloitan kieliopinnot. Kun kerroin tästä kahvikupin ääressä keski-ikäiselle idolilleni, sain kuulla miten valmistuminen on tässä maailmassa yliarvostettua ja ettei millään ole kiire. Oikein. Tuskin olisin tällaiseen puuskaan päätynytkään, jollei Taikista olisi odotetusti kolahtanut se hylkykirje. Ensi vuonna sinne hakiessani haluan olla opinnoissani jo pidemmällä. En osaa luovuttaa, enkä tämän suhteen edes halua. Meikä on super ja pääsee mihin vaan, kun vaan muistaa vetää vatsan sisään. Right?

Etsin edelleen asuntoa ja työtä syksyksi. Elämän pohja-ainekset ovat siis hyvin kasassa! Kuitenkin olo on enemmän kevyt kuin ahdistunut. Etsin, mutten stressaa - ei ne asunnonvuokraajat ja työnantajat mun verenpainetta aisti. Painan töitä ja työhakemusten lähetä-nappia kesän, lueskelen tentteihin ja koetan nähdä aurinkoakin vähän. Rapakunto ja rehottavat kulmakarvat saavat olla haittaamatta.

Elämänlaatu kohosi muuten sataviisitoista prosenttia, kun sain lainaan äitini leivänpaahtimen. Aamupalalla tuntuu kuin olisi ihan täydellinen rivariosakkeen omistava veronmaksaja, kun paahdin kolahtaa ja pöydällä kahisee kaihdinvalon raidoittama Rauhan puolesta.

Kaiken hyvän puolella, Aarno Laitista vastaan

Täydellistä. Olen vältellyt torstaina pidettäviin, kahteen samanaikaiseen filosofiantenttiin lukemista siinä määrin, että täytin ja palautin jopa veroilmoituksen mieluummin kuin tartuin tenttikirjoihin. Mutkia aavistuksen mutkistelemalla ja verovähennyskelpoisuuden määritelmää venyttämällä sain matkakulukorvaussumman piirun verran yli vuosittaisen omavastuurajan. Tällaiseen jumppaan olisin tuskin ryhtynyt, ellei veroilmoituskuoresta olisi silloin pari viikkoa sitten paljastunut mittava mätkykirje. Ei näköjään auta, vaikka veroprosenttia kuinka hilaa tarkoituksella ylöspäin, sontaa sataa niskaan joka tapauksessa. Yritäpä sitten hyvillä mielin tehdä paskaa duunia paskalla palkalla - ja paljon. Tätä ei saa nyt käsittää väärin, maksan veroja mielelläni, vaikka eipä juuri edes ole mistä ottaa. Toisilla menee kuitenkin aina huonommin kuin mulla, se on vissi. Tietysti mun tuurilla käy niin, että juuri kun itse laskeudun ylikoulutettuna akateemikkona kortistoon, on veropohjaa muutettu ja tukiverkkoja karsittu juuri sen verran, etten itse pääse huolenpidosta nauttimaan. Täytyy vain toivoa parasta (perustulo) ja pelätä pahinta (sinimultaa kynsien alla seuraavatkin vuosikymmenet), ei kai tässä muu auta. Paitsi että suunnitelmissa on kyllä valmistumisen jälkeen vakuuttaa koko työmaailma siitä, että humanisteissa on maailman tulevaisuus. Nöyristelty on jo tarpeeksi.

Tosin tämän humanistin pitäisi parhaillaan olla lukemassa kuutta tenttikirjaa, siivoamassa, tiskaamassa ja palauttamassa (muita ja luettuja) kirjoja kirjastoon. Viime päivät ovat muutenkin kuluneet Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan kausien katsomiseen, Uudenmaan mankeloimiseen junalla (hyvät bileet Suvilahden tehdasalueella viime viikolla, uudet tulossa taas perjantaina!), lääkärissä käyntiin ("Joo, ens syksystä lähtien tän polin helsinkiläiset potilaat käy Peijaksen sairaalassa Vantaalla ja espoolaiset potilaat siirtyy tänne Helsinkiin" - que?), tilin saldon epätoivoiseen katseluun (ehkä summa suurenee kun sitä tarpeeks tuijottaa - tai ainakin lakkaa pienenemästä) sekä synttärilahjojen miettimiseen kolmelle eri henkilölle. Äitienpäivä oli kaunis, annoin äidille Munakoisojen kiukku -kirjan ja kukan, jonka nimeä en tiedä. Jääkaapissa on vieläkin säästelty palanen taivaallista parsapiirakkaa, jonka ajattelin nauttia illalla Fitzin ja Fizzin kera. Vaikkapa palkkioksi ahkerasta päivästä, sano.

Viime päivinä jonkinasteista kyrsiintymistä ovat aiheuttaneet paitsi ulosmenemistä vaativat, lämpimät päivät, myös se, että menetin yhden ylisiistin vuokrakämpän vastavalmistuneelle tradenominplantulle. Terkkuja vaan sullekin, toivottavasti nautit. Olen tässä mietiskellyt, miten siistiä olisikaan olla noin nelikymppinen, tasapainoinen ja ryhdikäs nainen, joka tietää mitä tahtoo ja joka myös tekee ja toteuttaa. Siistiä olis myös, että olis asunto ja työpaikka syksyksi sekä sitä hyvää ryhtiä. Olen nukkunut tässä vuoden sohvalla, tehnyt pätkätöitä, opiskellut lähinnä sivuainetta ja viettänyt suhteellisen epäterveellistä ja epäsäännöllistä elämää. Joskus sitä kaipaisi vaikkapa sitä, että olisi varmuutta toimeentulosta, varaa käydä joogassa tai hankkia lemmikki ja ennen kaikkea auktoriteettia sisään- ja ulospäin. Olen kyllä tehnyt selväksi joka työpaikalla, että mua ei kohdella miten huvittaa vain siksi, että olen nuori ja naispuolinen, mutta sekin olisi suunnattoman paljon helpompaa, jos mussa olis edes hiukkasen Lenita Airiston näköä. Kuten vanhemmassa merkinnässänikin on tullut ilmi, tämän ikäistä harvemmin esimerkiksi kohdellaan asiaankuuluvan kunnioittavasti muuten kuin puhelimessa.

Keksin muuten hyvän synttärilahjan itselleni. Silmät hörölle: tyytyväiseksi minut tekisi lappunen, jossa Aarno Laitinen myöntäisi määrittelevänsä minut omaehtoisesti lempivihollistensa joukkoon - feministiksi ja viherstalinistiksi. Eikun rustaamaan! Vaihtoehtoisesti voi sitten seuraavien synttärieni yhteydessä tehdä lahjoituksen tililleni. Mielellään kolminumeroinen summa, ja viestikenttään teksti Osta itelles jotain nättiä.

Heikoin jaloin kotiin

Vappu. Täpötäysi Alko, kassajonon viimehetkenpaniikki eli jospa vielä sittenkin yksi pullo lisää, tai sitten ei. Toisten laukuista kaivettua skumppaa lämpimällä puulaiturilla Pitkänsillan vieressä, mansikoita, vastarannalla Nieminen&Litmanen, tytöt aurinkolaseissaan ja pojat henkseleissään siirtyivät polaroid-kuviin. Keskustassa sekava mielenosoitus, sinisiä savupommeja, hartiasta jo tarttunut mellakkavarusteinen poliisi, jolla oli harjoiteltu käskevä ääni ja kireät, hätäiset silmät. Asfalttiin rikkoutuvaa lasia, huoli väkimäärään kadotetuista ystävistä, Mannerheimintien varren rakennusten seinistä kimpoilevaa uhmakasta musiikkia. Hajahuutoja kun vierestä viedään.

Enpä pitkään aikaan ole juhlinut katkennut filmi perässä lärpättäen. Heräsin kaikeksi onneksi kuolemanhajuisten kenkien kanssa ihan omasta kämpästä, suuhun oli kissa kakannut mutta muuten henki hyvin pihisi. Vappupäivän katselin kuinka pyykki kuivui, televisiosta tuli pölynimurin historiasta kertova tanskalaisdokumentti ja jumittaa sai kaikessa rauhassa, kuunnellen seinänaapurien vapunpäivän brunssia. Myöhemmin tulin koomaamaan Hyvinkäälle, odottamaan uutisia sairaalasta ja silittämään juhlamekkoa maanantain näyttelynavajaisiin.

Nyt tämä kiltti tyttö kuuntelee UB:ta, pitäisi tenttiin lukea mutta minkäs teet näin kauniilla säällä. Olispa pian kesä. Mieli tekee uimaan ja nauttimaan mehujäätä, johon tuulenpuuska on sekoittanut hyppysen rantahiekkaa.