Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Vau. Hmm.

What she said.

Postaanpa kuitenkin

Kyllä ovat yhtä syanidia nämä viimeiset tenttikirjat. BLAAH. Menisi edes läpi se maanantaina tehty tentti. (Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää virkamiestä X kokeen aloitusajasta. Oli ilo astua Tampereelle junasta aamulla kello 07.22.)

Muutama päivä töissä meni koomaillen. Lukeminen ja kurssiasioiden hoitaminen ovat sujuneet heikosti. Tänään "vapaapäiväni" ratoksi en saanut aikaiseksi muuta kuin apteekissa ja kaupassa käynnin sekä isänpäivälahjan kasaan haravoimisen. Jos olisin rahoissani, ostaisin kirjan, mutta nyt oli tyydyttävä karkkiin ja sukkiin. Schade.

Olen vakavissani harkinnut kirkasvalolampun hankkimista. Loppuis tää makaaminen. Ehkä.

Viia doloroosa

Olen lukenut viime aikoina monestakin blogista, kuinka on hyvä - raivostumisen sijaan - käyttää erilaisia antikirosanoja kakan osuessa tuulettimeen. Tää on tätä on sellaisista yksi. Voin kertoa, ettei tämä tällainen toteamuslause ole ainakaan tänään toiminut kovin tehokkaasti.

Tili tuli, tili meni. Laskupino piti siitä huolen. Esim. viimeisten luentojen suorittaminen Tampereella tai vaikka ruoan ostamisen hoitaminen ovat tällä hetkellä suuri käytännön mysteeri, mutta hei! Tää on tätä.

Tenttikirjaa tankatessani päästän sen viimeinkin tajuntaan: ei ehdi, ei pysty, eih. Onhan se tenttiinlukuaikataulu ihan kiva. Siihen asti kun flunssa iskee ja sitä putoaa suunnitelmasta noin kaksisataa sivua jälkeen. Tenttimahdollisuuksia on tietysti tässä kurssissa, tutkinnonuudistuksen jäljiltä, enää kaksi. Ikinä. Pakko siis yrittää, raivolla. Ja itkulla. Tää on tätä.

Lukiessani nimenomaisesta kirjasta pätkää ... generally, the resolutions passed under Article 41, in response to a violation of a Security Council requirement, specify the justification for the imposition of the measures and the action needed to secure their determination ... putoaa sivulle jostakin elävä riisihärö. Sohvan takaa, listan alta niitä löytyy lisää. Olohuoneesta. Lista irti, kissa keittiöön, myrkkyä munille. Eivät ne kuolleetkaan kaikki. Jos kuolevat koskaan. Tää on tätä.

Puhelin soi. Oman alan hommissaan työskentelevä opettajakaveri tarjoaa sijaisuutta koulustaan. Kelpais. Katson vuorotellen juna-aikataulua ja kartan osoittamaa aseman ja koulun välistä matkaa. Ei pysty. Tää on tätä.

Puhelin piippaa. Tarjotaan pitkähköä sijaisuutta. Lukioon. Aineisiin, joita osaan opettaa. Juuri kun olen rahapulassani kirjoittanut nimeni alle paperiin ja luvannut mennä loppuvuodeksi kunnolla museohommiin. Ei kartu palkka, ei kartu työkokemus. Vituttaa niin ettei henki kulje. Tää on tätä.

Onneksi on kaverin nauhottamaa materiaalia, jonka kuuleminen helpottaa. Menee jollain varmaan jossain huonommin.