Reisusa

Opiskelijakortin tarrasta on tiristettävä kaikki mehut irti, vielä kun voi. Kotimaanmatkailun suuntina ovat olleet niin Helsinki, Turku kuin Hämeenlinnakin. Viimeksi mainitun eilisen Taiteiden yön basaarista ostin tutulta korukauppiaalta lusikanvarresta taivutetun sormuksen. Uuh! Koruharakka kiittää.

Ai niin! Ei auttanut kampaajallakäynti, vaan rinkeliä pukkasi. Ilmoittauduin toissapäivänä työttömäksi työnhakijaksi. Ensi viikolla alkaa höökä työkkärissä vierailulla. En malta odottaa. (Not.)

Elämänmittainen aikuislarppi

Suunta käy pois tutusta ja turvallisesta. Hyvä niin. Hakusessa on edelleen uusi asunto ja uusi työ. Vanha duuni päättyy virallisesti tämän viikon lauantaina, mutta viimeisen työpäiväni olen jo lusinut. Asiaankuuluvan kaaoksenomaisen sellaisen, mukavasti ettei tule ikävä - tyyliin koneet hajoo ja lunta sataa. Kaiho saattaa tietysti iskeä työkkärin tiskillä, mutta mietin sitä sitten siellä.

Ihmettelen edelleen, mihin se kesä meni. Tiedän edelleen myös vastauksen: töihin ja nukkumiseen, työnhakuun ja sohvalla makaamiseen, vapaa-ajan käsitteeseen totutteluun. Alkukesää sävytti jatkuva pussikaljoittelu ja ulkona istuksiminen: mikä valo! mikä ihana valo! mä makaan nyt tässä! Keskikesällä työstressi imaisi mukaansa niin, ettei juuri mitään muuta jaksanut tehdä. Illalla kun söi ja katsoi (syntisesti samalla) jakson Game of Thronesia, olikin jo aika ryömiä sänkyyn. Vapaapäivinä, joita ei hirvittävästi ollut, ei mielessä suinkaan olleet nautinnolliset brunssit vaan löysä rötvääminen pieruverkkareissa. Elokuu olikin sitten jatkoaikaa, viimeisten vuorojen himaan kiskomista ja aamukamman tuijottamista. Töiden päätyttyä sisarustenlasten synttärit, (näillä näkymin lähinnä tappiollisen) kirppispöydän kanssa nyysääminen, passinhakemisen kanssa nyysääminen, töidenhaun kanssa nyysääminen, Kelan kanssa nyysääminen (tehkää nyt duuninne! aaaargh!) ja yleinen nyysääminen veivät aikaa. Erään työhaastattelun lopputuleman kuulen huomenna. Jos käy munkki, käy todellinen munkki. Jos ei, ilmoittaudun huomenna työttömäksi syyskuun alusta alkaen. Eli käy jonkinlainen vesirinkeli. (Vaikka siis tottahan mä nyt sen duunin saan. Kävin sitä varten kampaajallakin.)

Muutenkin on taas elämä vaikeeta, sillä tämä päivä menee kokkaillessa. Olen saanut viime viikolla yhteensä ehkä 20 kilon painosta ilmaista sapuskaa, josta osa on tuoretta. Kamala kiire valmistaa siitä safkaa! Hirvee ressi! En varmana heitä roskiin! Minä teille kurpitsapiirakat näytän!

Elonkorjuuta odotellessa

Päivät rullaavat. Samanlaisina. Aamulla junaan, illalla viimeistään puoli kahdeksalta kotiin, ruokaa naamaan, nukkumaan. Mihin se kesä meni? (Töihin.) Lom... Työttömyyteni piti alkaa eilen. Ei alkanut - jos olisi, painaisi niskassani nyt 90 päivän karenssi. Elokuukin menee siis töissä. Joko nykyisissä tai joissakin niistä muutamista hommista, joihin olen hakenut ja joissa hakuaika ei vielä ole umpeutunut. Arvaan, että myyn aikaani ja ammattitaitoani todennäköisemmin edellä mainituissa. Toukokuun ja nykyhetken välillä, kymmenien työhakemusten lähettämisten jälkeen ei yhtään haastattelukutsua ole tullut. Alan pian tosissani olla kateellinen suuriin ikäluokkiin kuuluville. Oma isäni, malliesimerkki, kilpailutti tässä iässä työläisammattiin valmistuttuaan kolme hyvää työpaikkaa ja jäi valitsemastaan eläkkeelle pari vuotta sitten. Eikä ollut elämässään päivääkään työttömänä. Ei ollut äitinikään. (Tiedän, ettei yhteen "sukupolveen" kuuluminen sinällään merkitse mitään, sillä elämäntarinoita on yhtä monta kuin on elämiäkin. Tiedän tosin myös, etten ota malliesimerkkien kaltaisilta ihmisiltä vastaan ainuttakaan työhakuun liittyvää vinkkiä, neuvoa tai kehotusta.)

Jottei syksy ajatuksia synkentävine, pimenevine iltoineen päästäisi turhan helpolla, sanoi vuokraisäntämme sopimuksen irti. Puolen vuoden sisällä on löydettävä uusi asunto. Pienempi, suurempi, kivempi, paskempi tai ei, tulee se olemaan kalliimpi kuin nykyisemme. Ajatuskin kaiken pakkaamisesta, roudaamisesta ja purkamisesta väsyttää. Mitäpä muutakaan.

Puoli vuotta sattumalta on myös aika, jonka mittaan lääkäri arvioi silmääni vaivaavan luomirakkulaston paranevan. Yli kuukauden päivät olen sörkkinyt, varonut, varjellut ja rasvannut. Tulehdus meni lopulta pois, mutta pahkurat jäivät. Noh, kohtahan se tulee pimeää.

Toisaalta on ollut aikaa lukea. Junassa. Olen matkustellut töihin ja takaisin Virtasen, Klemettilän, Franzenin ja Westön kanssa. (Tosin erästä viimeksi mainitun ruotsinkielistä novellia lukiessani minulla meni seitsemisen sivua, ennen kuin tajusin Brunon olevan koira.) Radiossani soi edelleen kesä. Kissa pussailee aamuisin. Perunamuussi on hyvää. Joten mikäs tässä.