Hännännosto

Ahkeruus on hyve. Olen viime päivät nukkunut vähintään 12 tunnin yöunia, lukenut tenttikirjaa (Westön uusimman jälkeen tiätty), juonut rauhassa kahvia ja syönyt kuivakakkua, juossut ympäri pikkukaupunkia milloin millekin ovelle, ostellut kukkia, tehnyt suorastaan vavahduttavan kirpparilöydön (yhdeksän etsimääni vanhaa Riihimäen juomalasia viidellä eurolla - osaanpa vaikuttua pienestä), ilmoittautunut ranskankurssille, laskeskellut opintopisteitäni ja hämmästynyt. Lisäksi sain vuodenvaihteeksi töitä. Ei paha.

Oireellista lienee, että jaksan olla lomalla sen parisen päivää, ennen kuin alan taas selailla kalenteria ja muokkailla kevään opintoja. Kolmas periodi näyttää nyt tosin siltä, että tahkoan vain hulluna kirjatenttejä, sillä osallistun vain kieltenkursseille, yhdelle valtio-opin kurssille (jonne menen yhden opintopisteen ja jumalaisen luennoitsijan perässä...en oikeesti jaksa odottaa!) ja kansainvälisen oikeuden minimini-luentosarjalle (9 op). Riittääpä noissakin varmaan tekemistä.

Ensimmäistä kertaa iski opintorekisteriä katsellessa malttamattomuus. Alempi korkeakoulututkinto ei ole aiemmin tuntunut yhtään miltään, mutta koska se on kohta hyppysissäni, on sen arvo äkkiä iskenyt tajuntaan. Se yksi filosofiankurssi sapettaa yhä enemmän. Toisaalta voin toki kikkailla niinkin, että otan paperit heti keväällä ulos ilman filosofianpisteitä, ja sisällytän ne vasta maisterintutkintoon. Uskomatonta mutta totta, sivuainepisteet riittäisivät siihenkin. En olisi uskonut, että saisin kiittää kasvatustiedettä yhtään mistään.

Siltä ei kyllä yhtään tunnu, että piakkoin tehtävät päätökset (sekä omani että minua arvioivat ja minusta riippumattomienkin voimien ohjaamat) määräävät aika lailla elämäni suuntaa. Jos läpäisen soveltuvuuskokeen, tulen saamaan opettajanpätevyyden. Se taas meinaa, ettei minua todennäköisesti myöhemmin huolita museologian opintoihin. Jos taas en läpäise koetta, suuntautunen voimakkaammin museoalalle. Hiukkasen kylmää se, että tässä iässä pitäisi jo tietää, missä haluaa elämänsä tunnit viettää. Saati sitten, että jo 18-kesäisenä tulisi osata kulkea eldoradoaan kohti. Toisaalta pitäisi kai iloita, että jotain valinnanvaraa edes on. Valitsemisen tuskaa ei tieto silti helpota. Elämä kun on lyhyt ja ainoa.

Vietin viime yön lumiterassisella Telakalla polkupyöräni kanssa. Kohta täytynee palata takaisin Tampereelle.

Ennen kesä lehmättä kuin joulu akatta

Olen tunnustanut sen itselleni: joulusta ei tarvitse tykätä. Onhan tuota kaikenlaisen pakon edessä räyhäämään äityvää, sisäistä esiteiniä jo vuosia hiljennelty. Ei tartte, ei ole pakko intohimoisesti innostua simultaanisesta ja väkinäisestä lahjojenvaihdosta, jouluralleista, nyhertelystä. En ole läpeensä paha ja paska tunnekylmä kyynikko, jos en puhkea monalisamaiseen onnensumuhymyyn piparitaikinaa kauliessani. Vapauttavaa. Ehkä ensi vuonna saavutan kulutuspsykoosin tarkkailijan zeniläisen tyyneyden. Ja kenties joskus löydän oman tapani tappaa nämä pyhät ja nauttia menosta. Voin vain toivoa, sillä en usko, että joulun viettoa vähään aikaan lopetetaan. Kuten mitään muutakaan bisnestä, joka saa kassakoneet kilajamaan hoosiannaa.

Henkistymisen sijaan olen lähinnä ruumiillistunut. Vatsan pinkeydestä huolimatta mielessä pyörii tälläkin hetkellä jääkaapin perukoilla lepäävä perunalaatikko. Lissää! Äiskä laittoi niin paljon ruokaa mukaan, että mahanahka venyy ja paukkuu. Vaikka itse juhla on syvältä, maistuu perunaloora hyvältä. Ja olivat ne lahjatkin mieleisiä, myönnetään: sarjakuvaa, kirjaa, karamelliä, kasvia, Luonto-arpoja (sorry, ei Nykin-reissua... vielä), tarpeeseen tullut reppu ja vähemmän tarpeeseen tulleet mutta ah-luoja-niin-syntisen-ihanat Oiva-teemukit. Voin vain toivoa, että omat kääryleeni osuivat häränsilmään samalla tapaa, sillä velvollisuudesta en ole ostanut yhtäkään lahjaa.

Tämän joulun tähtihetkiä lieni kaksi asiaa: paavin kaatuminen messussa sekä se, että annoimme erään kaverin kanssa lahjaksi ristiin saman leffan. Olihan se toisaalta odotettavissakin, sillä lapsuus kului sukkelaan nauhaa eestaas kelaillessa. Kyseessähän on siis tottakai vakava draama.

Äiti, väsyttää

Täydellisen kauniille naisen kasvoille on laskettu mitat.

Vietin eilisiltaa Amarillossa.

Mä en kerkee pyykätä.

Kämpän sisälämpötila on 15 lämpöastetta. Ulkona on kylmää ja kuollutta.

Ainoat pitkät housut hajosivat.

Kiiltokansilehtien joulu vituttaa. Rakennella pitäisi, näperrellä, lähetellä, ajatella helliä. Miksi? Kenelle?

Ensi kevät on rankka. Tulen tekemään kirjatenttejä enemmän kuin koskaan.

Jouluun on neljä päivää, eivätkä kaikki lahjat ole vielä koossa. Sorry.

Kööpenhaminassa ei toimittu, vaan jatkettiin blaa blaa blaata. Paha vaan, et there is no planet B.

Poikkis tekee pahimmillaan 16 tunnin työpäiviä, ja kertoo työtovereidensa puskevan ylitöineen 80-tuntista työviikkoa.

Olen piirrellyt kaikki kasvatustieteen luentomuistiinpanot täyteen melankolisia miehiä.

Kämmentä kaihertaa, kihelmöi: kun suljen silmät, kulkee sitä vasten jo kuolleen koiran turkki. Minulla on aina ollut katkonainen elämänviiva.

Tuiks

Ihmiseläimen tyhmyys ei lakkaa ihmetyttämästä. Eilinen alkoi ihan hyvin: käväisin ruokkimassa kissan, juoksin yliopistolle tulostamaan lukupiirin pöytäkirjat, palautin ne, käväisin syömässä, tekaisin tentin. Sitten kävelin YTHS:lle ja otin piikin käsivarteen. Virhe.

Tarkoitus oli yöpyä kaverin lattialla Helsingissä, glögit masussa, ja kierrellä tänään vähän keskustaa visaa vingutellen. Sen sijaan tulin Hyvinkäälle viimeisellä H-junalla, kuumeessa, käsivarsi uskomattoman kuumana ja kipeänä. Olo oli kuin kadulle pahoinpidellyn - illan, yön, aamun ja tämän päivän. Viimeisenä lähti tänään hedari, kun viimein tajusin ottaa tappavaan päänsärkyyn migreenilääkkeen.

Tottakai oloni tuntui aivan karmealta siksi, että olen niin harvoin kipeänä. Kuumeessa olen korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Siksipä rokotteen aiheuttama lihas- ja päänsärky, kova kuume, valoherkkyys ja oksennus- ja mahatauti tuntui helvetin esikartanolta, kun taudinsietokykyä ei hirvittävästi ole. Jos oikein paskasti käy, saan vielä oikeankin taudin ennen kuin rokote alkaa ensi vuoden puolella vaikuttaa. Jippii.

Nyt odottelen vain ensi maanantain hammaslääkäriä.

Höpöti höö

Juu. Kylmä on - umpeen jäätynyt keittiön ikkuna odotti aamiaistavaa pakkasten alettua.

Huomenna on tämän vuoden viimeinen tentti. Seuraava möllää tammikuun alussa, mutta en jaksa vielä ajatella sitä. Enkä sitäkään, että keväällä pitäisi saada tehtyä loppuun kahdet perusopinnot ja saada vielä yhdet päälle viittä vaille valmiiksi. Ahdistusta riittää tämänkin suhteen monelta suunnalta, sillä näköjään sitä syyllistetään sekä yksipuolisen putkitutkinnon hyödyttömyydestä että siitä, että käyttää opinto-oikeutensa laajasti hyväksi suorittamalla ylimääräisiä kursseja. Teki niin tai näin, saa kuulla elelevänsä kansakunnan kukkarolla ja olevansa lähinnä vaivoiksi. Mitään turhempaahan ei tässä maailmassa ole kuin filosofian maisteri. Tietenkään. Paitsi ehkä filosofian tohtori.

Viime aikojen summa summarum lienee jossain tenteissä epäonnistumisen (hei hei vaan, 7 op), ulkona hytisemisen, antoisien leffailtojen, junamatkustelun, vintti pimeänä juhlimisen ja istuvan maa- ja metsätalousministerin vihaamisen leikkauspisteessä. Saatan kuolla verenpaineeseen, jos joudun vielä todistamaan viimeksi mainitun tuotantoeläinrääkkäystä vähättelevää käyttäytymistä. Vaikka mielessä oli ensin ihan rehellinen kirjepommi, sain loppujen lopuksi lähetettyä tädille oikein asiallista postia. Paljon, paljon asiallisempaa kuin mitä kyseinen vastuuton, kyvytön ja korruptoitunut persnaama ansaitsisi.

Joulu tulla jollottaa. Onnistuin sompailemaan kaikki lahjat krääsää vältellen, lapsillekin. Kehrään kuin tyytyväinen kissa, varsinkin, kun kohta saan paketoida. Ehkä kivointa hommaa heti syömisen ja nukkumisen jälkeen.

- - - vaan ei laiskain lurjusten

Yötyö ei ole ihmiselle. Eilen herätessäni mietin ensimmäisenä, miksi ja montako tuli otettua, vaikka olotilan syypää oli silkka valvominen sähköistä kirjoihinvientilaitetta piipautellen. Sainpa kuitenkin kääräistyä kasaan parin laskullisen verran ansiota ja pidettyä yllä vanhaa uskollista. En olisi uskonut, että työtakki voisi herättää sellaista turvallisuudentunnetta. Kaipa mieleen tulvahtivat sellaiset määreet kuin vakituinen, säännöllinen ja kuukausittainen. Enää ei tule palkkakuittia, ei. Rahaa kulkee tililtäni vain yhteen suuntaan.

Kävin äsken loistamassa venäjän suullisessa tentissä, joka palautteineen kesti 40 minuuttia. Melko pitkä aika suhista kolmen kesken. Kertaaminen oli jäänyt vähälle, mutta tentin lopuksi kuulimme onneksi ylittäneemme hyvän rajan kirkkaasti. Alan vähä vähältä kallistua keväällä jatkamisen puolelle, tulisi edes se vuosi opintoja täyteen uudesta kielestä. Ranskankurssillekin haluaisin, kuka lähtee mukaan?

Milloinkahan sitä tulisi sellainen päivä, että tuntisi oikeasti saaneensa jotain aikaan? Tänäänkin kävin haastavassa tentissä, pyykkäsin, selvittelin kurssijuttuja (, kiroilin) ja siivosin. Aion vielä ennen sänkyyn sammumista lukea kahteen tenttiin ja käydä lenkillä. Silti niskaa polttelee: tekisit enemmän. Mistä johtuu - säästä? Lyhyistä päivistä? Kasvatuksesta luterilaiseen työmoraaliin? Koin itseni laiskaksi jopa silloin, kun tein 12 päivän työputkia, luin tentteihin ja reissasin luentojen sekä arkistomateriaalin perässä triangelia Helsinki-Tampere-Turku sen kaiken tavallisen arkielämän rinnalla. Nyt ei arki ole aivan yhtä kireää, mutta jäkättävä ääni päässä pysyy. Paraneeko tästä? Jos ei, mikä lomake pitää täyttää ennen itsemurhaa? (Olosuhdemuutosilmoitus OTm nyt ainakin.)

Lupaan pyhästi alkaa nukkua enemmän. Viime viikkoina on joka aamu tuntunut siltä kuin heräisin kiven alta. Ei tuu mittään.

Ja se soi ja se soi

Mandoliinikrapula. Se johtuu paitsi eilen nautituista alkoholijuomista, myös ympärilläni tuntikausia jatkuneesta äänivyörystä, josta erityisesti rätisemään yltyvä oikea korvani pillastuu. Aamulla, kun olisi kovasti pitänyt herätä venäjäntunnille, liu'uin hitaasti elämän puolelle multainen kuolemanmaku suussa ja korvissani samanlainen äänimaailma kuin elokuvissa, joissa päähenkilön vieressä on juuri räjähtänyt pommi. Tiedättehän, sellainen ahdistavan tiivis hiljaisuus, jonka keskellä vinkuu ja inisee. Tein sen, minkä siinä tilanteessa vain voi tehdä: sammutin valot ja käänsin kylkeä.

Sitsattiin: iltapukuja, seremoniamestareiden kurinpitoa, jäähtyvää ruokaa, tiukkaa viinaa ja lauluja, joista on jo aika jättänyt. Ja hauskaa, hyvin hauskaa. Vaikka näin jälkeenpäin illan kuvista päätellen sitä on tumuttanut viinat rinnuksilla, huivi vinossa ja naama kiillellen. Onneksi jatkoilta ei ole kuvia.

Pian on joulukuu. Jee. Otin varaslähdön ja söin aamupalaksi viisi piparia. On jotain lahjojakin jo ostettu. Loput saavat odotella kuun puoleenväliin, kun ex-sähköyhtiöni muistaa tasauslaskulla. Kiitoksii nyvvaa ihan hirviäst!

Luuseriuteni, jos mahdollista, vain syvenee. Tänään päätin olla menemättä huomiseen valtio-opin tenttiin, johon olen koko viikon jättänyt lukematta syyllä Noku junassa yks Jyrki sano et se on idioottihelppo tentti. Lukematta on nyt vielä 390 sivua englanninkielistä kaakatusta, enkä mä nyt jaksa. Ei pysty, ei kykene. Makaan tämän päivän (kurkkukin on jotenkin kipeä... Vieressäni istunut turkulainen oli flunssassa! Ääk!), katson kuinka ilta hiljenee ikkunan takana ja hörpin varovasti teetä. Jos jaksan.

Marraskuu

Teepannu kuumana

Jotain hyvää ja kaunista: maltoin tänään jäädä kotiin, kun eilen illalla nousi pienoinen kuume ja olo heikkeni aivan aavistuksen. Yleensä viittaan lenssulle kintaalla, vaikka pää olisi puoliksi irti - viime jouluna olin töissäkin korkeassa kuumeessa. Idiootti! Onneksi vietän nykyisin vähemmän aikaa asiakkaiden kuin ystävien kanssa, joita en halua tartuttaa. Koska oloni on nyt kuitenkin jo paljon parempi, karkaan illalla kirjastoon, kauppaan ja levittämään takapuoltani leffankatselun ohessa. Jos näistä viimeisin ei tapa pöpöä, niin jo on kumma. Harmittaa tosin jumppa, joka nyt jäi väliin. Olen viime aikoina nauttinut päivittäin palttiarallaa 42 000 kaloria, eli pitäisi kai joskus hikoilla niitä poiskin. Ihan mitenkään tähän liittymättä voin mainostaa, että Kuninkaankadun Café Gopalista saa jumalaisen hyviä suklaamuffineja, joissa on ainakin kahden sentin vahvuinen suklaakuorrutus.

Jotain hyötyä tästä makaamisesta on ollut. Olen tiskannut, metsästänyt tenttikirjoja (uskomattoman turhauttavaa hommaa) ja tehnyt kevään opintosuunnitelman. Jos saan kaiken tuumimani kasaan, on tämän vuoden pistesaldoni järkyttävät 88 pistettä. Ihan mitenkään tähän liittymättä voin kertoa, etten mennyt sinne metafysiikan tenttiin, vaan karkasin juomaan skumppaa Yo-talolle. Kirjoitin suunnitelmaan tenttiväni sen maaliskuussa. Huvittavaahan tässä muka-jesjes-saan-tehtyä-farssissa (jota joskus joku HOPS-mietiskelyksikin on nimittänyt) on tietysti se, että huolimatta mahdollisesta ahkeruudestani en saa keväällä valmistuttua klassisesti yhden kurssin takia, joka järjestettiin tänä vuonna vain kerran (meni jo). Se, että kurssi sattuu olemaan PHILPE7 Johdatus logiikkaan naurattais enemmänkin, jos ei sattuis omaan nilkkaan. Haahaa...haa. On kuulemma paska kurssi.

Jos muuten tuntuu siltä, että elämä on liian iloista, kannattaa katsella sellainen elokuva kuin Fast Food Nation. Kirjanakin oli hyvä, mutta elokuvana sitäkin melankolisempi. Tulee paha mieli, ja syystä.

här är du alltid/ oavsett vem du är/ bara min

Katsoin hyvän elokuvan. Katsokaa tekin. Se oli tositarinaan perustuva ja nimeltään Maria Larssons eviga ögonblick, ja siinä oli Kaikkea: vahva työväenluokkainen nainen murheidensa keskellä, ihmissuhdedraamaa, väkivaltaa, viinaa, kiroilua, seksiä, tuskaa, toivoa, aamuja, iltoja - keskiössään arpajaisissa voitettu kamera. Pääosassa vieläpä suosikkini Maria Heiskanen!

Liikutuin kovasti hetken ikuistamisen voimasta. Miten kaikki on hetken tässä - ja miten nopeasti kaikki on ohitse. Jäljelle jää pala paperia, kokemuksen painauma, jossa olemme tunnistavinamme jotakin.

Muisto kiehtoo minua. Olen hyvin iloinen, että opiskelen alaani nyt enkä kolmekymmentä vuotta sitten - silloin muistitieto oli vasta murtautumassa tieteen ja tutkimuksen puolelle ylenkatsottavan perinteen ja harhaanjohtavan kokemuksen rajan takaa. Nyt tunnustetaan, ettei objektiivista totuutta ole, vaan monet subjektiiviset totuudet syntyvät sisällämme. Muistitiedon ei tarvitse enää olla vain varsinaista tutkielmaa tukeva kivapikku sivujuonne, vaan myös koko tutkimuksen pääkohde. Huomio siirtyy kokemukseen ja kertomiseen, joita pidän ihmiselämän suurina rakennuspalikoina. Mitä väliä on loppujen lopuksi sillä, mitä oikeasti on tapahtunut, jos asia on koettu aivan toisin? Koen, että kokemuksen korostaminen on menneen tutkimuksessa pitkä eteenpäin kurottava askel selostavasta, yksisilmäisestä syy-seuraus-luettelointihistorista. Siksen myöskään näe paljonkaan arvoa sotahistoriassa tai poliittisessa historiassa, joissa kokemukselle ei anneta sijaa ja joissa liha ja veri eivät ole läsnä. Näen joskus painajaisunia, joissa opiskelen edellisistä jompaakumpaa. (Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, mutta mihinkäs sitä nyt humanisti ennakkoluuloistaan pääsee.)

Allt är bra. Tosin tänään oli lemppariluentosarjani viimeinen luento, venäjäntunnilla olin pihalla kuin käenpoika, suutari heitti tennarini roskiin ja illan yleisöluentopaikan olin katsonut väärin. Talsin kalseanpimeässä takaisin kotiin kuuntelemaan Anna Järvistä. Onneksi. Korkkarinikin saan takaisin ensi viikolla, entistä ehompina. Allt är bra. Hetkisen.

Ja comic sansia hautakiveen

Eiliset Yo-talokekkerit pistivät miettimään meiningin huhhuh-astetta. Runonlausuntaillan taso oli huimaava, tarjousskumppa makoisaa ja seura ässää. Jatkot Klubilla saivat jopa allekirjoittaneen sheikkaamaan äässiään. Hoipuin kotiin puoli viideltä, skippasin aamun venäjäntunnit ja heräsin puolenpäivän jälkeen vain todetakseni, että hypoteesini taitaa pitää paikkansa: kun minulla on krapula, on päivä kaunis ja kirkas, ei koskaan sateinen ja harmaa, joka ei viiltäisi haavaa verkkokalvoon. Seurantani jatkunee vielä ainakin muutaman vuosikymmenen, jonka jälkeen tarjoan valmista case-studya psykologian laitokselle.

Sää on kylmentynyt ja päivät pimentyneet niin, ettei peiton alta tahtoisi aamuisin ollenkaan nousta. Muutenkin väsyttää, muukin kuin tentteihin lukeminen, joihin ei sitten saa edes mentyä. Juon saavikaupalla kahvia herättyäni, luennoilla, luentojen välissä ja illalla kotona. Tänään nautin sitä papupata-aterian ja museokäynnin jälkiruoaksi ravintelissa. Ruokaseurani nautti espresson kadehdittavalla määrätietoisuudella. Väsymys oli kaikonnut jo rautatieasemalla, kun hän astui laiturille Porin junasta. Kohmelokin haihtui, kun sai jutella muun muassa siitä, milloin taideteos syntyy, millaista on tutkia historiallista kokemusta tai millä tekniikalla Moholy-Nagy on saanut vedoksiinsa niin upean sävyskaalan. Huomiomme elämästä olivat samaan aikaan lohduttomia ja lohduttavia: keski-ikäisenäkin sitä vielä kuulemma ihmettelee, onko vika itsessä vai onko kaikki vaan paskaa. Toisaalta sitä onneksi tietää, että vika on systeemissä, joka tarjoaa samankokoisia monoja erikokoisille jaloille.

Kitka ja kipu, tunne siitä ettei sovi tähän yhteiskuntaan ei maagisesti lopu kolmenkympin tienoilla, jos ei tajua sosiaalistua oikein ja mukautua keskiluokkaiseen arvojärjestelmään. Pelkään sitä, millainen on ihmisen osa, joka ei työllään tavoittele lihavaa palkkakuittia vaan toimeentuloa: hyvää elämää, kokemusta, oivallusta ja parempaa maailmaa; ei suurperhettä vaan aikuisuutta, jossa jälkikasvuksi riittävät sisarusten ja ystävien lapset; ei sovinnaista ulkonäköä, vaan sen ilmaisua, kuka minä olen; ei Kotivinkki-kotia vaan sellaista koloa, jossa itse viihtyy, pullantuoksulla tai ilman. Toisin valitseminen on jo itsessään rankkaa, koska silloin täytyy käydä sisäinen kamppailu nujertaakseen sisäänsä jo varhain istutetun miellyttäjän. Kunnon ihminenhän tähtää elämässään hyväpalkkaiseen työhön, asettuu aloilleen, lisääntyy vastakkaisen sukupuolen kanssa, ottaa ja maksaa lainaa, vanhenee autoaan ajellen ja tämän rinnalla kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa iälleen ja luokalleen sopivalla tavalla. Murtautuminen ulos ajatuslokeroista sattuu, koska ne ovat niin elimellisesti yhteiskuntamme kudelmaan kirjottuina. Kuvion sisällä saa jokainen ratkaisu nauttia ympäristön tukea, siinä missä sen ulkopuolella avautuu tyhjyys. Arvojen toteutus on rankkaa sekin, jos ne eivät, kliseisesti mutta todesti, asetu kauniiseen kompositioon kodin, uskonnon ja isänmaan kanssa. He, joille arvojen omaksunta on tuottanut vähemmän kärsimystä, eivät välttämättä ymmärrä tai halua ymmärtää miksi toinen kieltäytyy tutusta ja turvallisesta. Mikset hanki lapsia? Eikös se armeija kiinnostanut? Kuis et ole omaa asuntoa hankkinut? Yleensä tosta vasemmistolaisuudesta parantuu iän karttuessa. Monesko työpaikka sulla on jo menossa? Ajelit sitten hiukset pois. Miten sä voit tulla toimeen ilman sohvaa ja telkkaria! Monelta tuntuu unohtuvan, että vaikka olemmekin kulttuurimme tuotteita, emme ole sitä ensisijaisesti. Yksilön tulisi saada hukkua massaan vain, jos sitä itse haluaa, sillä ketään ei saa vaatia viettämään elämäänsä suorittaen sellaista roolia, johon ei tunne sopivansa. Ladunaukaisijan tehtävä ei ole helppo, mutta se on taatusti kivuttomampi kuin haluttoman perässähiihtäjän.

Yöpakkasia

Isänpäivä käsitti sumuisen sunnuntain, brandyä ja omenahillotorttuja. Kissa sieti kolmea lapsenlasta noin kolme sekuntia ja vetäytyi saunaan murjottamaan. Itsehän pitelin suvereenisti sylissä pienintä ja sain sen itse hihittämällä nauramaan. Paljon mahtuu iloa niin pieneen naamaan.

Viime aikoina on tullut vedettyä paitsi lehtitaikinaleivonnaisia, myös askelsarjoja ja reippaita kävelylenkkejä. Toivotaan, että into jatkuu. Liikkumattomuudesta on alkanut onneksi tulla raskas ja pläski olo. Sitä laastaroimaan sopii tälle illalle sovittu Pyynikin kierros kuin nakutettuna. Pääsen testaamaan "uutta" ulkoilutakkianikin - isosisko tuli jälleen apuun ja lahjoitti varastostaan pitkään palvelleen palttoon. On takuulla lämpimämpi kuin tähänastiset viritelmäni.

Tämän maanantain d'oh-saldo: kadulle kauppareissun jälkeen revennyt paperikassi ja vesilätäkköön mäiskähtänyt perunalimppu. Lentävälle spagettihirviölle tiedoksi, että aion syödä sen.

Ta meta ta fysika

Lumi tuli, lumi suli, lumi tuli. Pidän katujen saamasta valoisuudesta, vaikka joka kerta sisään tullessa märät sukat vituttamaan tuppaavatkin. Tänään ajattelin, julkisoikeuden ja metafysiikan tentteihin lukemisen ohessa, uhmata loskaa ja käväistä ostamassa hypermarketista uudet kengät. Mietintämyssyn alla on myös säällinen ulkoilutakki - eilisiltainen sissilenkki Kaupissa märässä lumisateessa oli huppariin ja toppaliiviin pukeutuneelle aavistuksen liikaa. Lisäksi lähtöä tehdessäni ja laittaessani parhaillaan ovea kiinni sattui yläkerran naapuri kipuamaan ylös portaita, naamallaan ilme, joka ei jättänyt paljon tulkinnan varaan. Sama tyyppi oli tosin mulkannut myös alhaalla odottanutta S:ää, jolla oli päällään coolit vaatteet - kenties epäusko koskikin vallitsevan säätilan ja urheilun yhdistelmää. Mene ja tiedä. Lenkin jälkeen en enää koskenutkaan tenttikirjoihin, vaan romahdin suoraan sänkyyn mutustamaan valkosipulisuolakurkkuleipiä. Menihän se edellinenkin filosofiantentti lukematta läpi...

Tämä viikko ei tosiaan ole ollut suotuisa. Maanantai alkoi tarjotinrymistelyllä, jonka jälkeen olen muun muassa unohtanut lompakkoni kotiin (mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut) ja käynyt hammaslääkärissä. Viimeisen tuomiona oli yhteensä viisi reikää, joista yksi käsitti irti lohjenneen hampaan yläpinnan ja yksi irti lohjenneen paikan. Lääkäri myös vahvisti pitkäaikaisen epäilyni - hampaani on yläasteella ja lukiossa paikattu päin helvettiä. Lisäksi viisaudenhampaat, jotka eivät lainkaan kipuile mutta jotka eivät suuhuni kuulemma mahdu, tulee repiä pois. Onneksi aikoja saa vasta ensi vuoden puolelle, ehdinpä vähän valmistautua tulevaan. Tällä kertaa paikattiin vain akuutein, eli lohjennut yläpinta. Maatessani tuolissa viistoista suhisevaa ja kiristävää härveliä suussa mietin, miksi olen tätäkin vältellyt. Puudutuspiikit ovat inhottavia, mutta niiden jälkeen voi rauhassa pohtia vaikka gradunaihetta. Aion varata seuraavan ajan niin aikaiseksi kuin mahdollista.

Naamalleen kaatumisen lisäksi myös epidemiaksi mylvähtänyt sikainfluenssa on todennäköisin seuraava, todeksi muuttuva pelko. Kuten eilen lenkillä huomioimmekin, on koko tauti saanut tähän saakka kasketa vähän kauempana, mutta tullut viime aikoina iholle ihmisten alettua äristä rokotusjonoissa. Pelko tarttuu, se on varmaa. Ostin pari päivää sitten käsidesinkin, vaikka tiedän, ettei sellaista saisi liiaksi käyttää. Rokotusta en tosin ole edes harkinnut, vaikka taidan puoliksi riskiryhmään kuuluakin immuunivasteen häilyessä jossain rajoittuneen rajamailla. Vaikka epävarmuuden tunne vatsassa joskus muljahtaakin, usein kanssaihmisten pärskiessä käsiinsä, on järki vielä kirkas. Kuljen kaupungilla, yliopistolla ja julkisissa asiaa suuremmin ajattelematta. Jos tulee, niin tulkoon. Oonpahan just käyny kampaajalla - avoin arkku it is!

Kumma juttu, kun ei noi tenttikirjat edelleenkään kiinnosta. Sopii vaan toivoa, että julkisoikeudessa myös kirjallisuus tentitään monivalintakokeella, sillä esseetä en välttämättä perustuslain säätämisjärjestyksestä kasaan saa. Metafysiikkakin lerjuu jossain kiinnostukseni laitamilla, vaikka eräs tuttuni eräissä bileissä kertoikin, utuisin silmin, asian olevan elämän tärkein. Loppujen lopuksihan ei millään muulla ole väliä kuin metafysiikalla... Sitä paitsi Aristoteleen oppi ikuisesta ja liikkumattomasta kuulostaa kyllä enempi meitsin pyykkipussilta.

Maanantai

Pankkitunnukset ovat olleet jäissä jo pari päivää, ja tilillä on tällä hetkellä kahdeksan senttiä. Onneksi pidän lipastonlaatikossa hätäkäteistä. Aamujuna seisoo puoli tuntia Turengin ja Hämeenlinnan välillä, myöhästyn luennolta vaikka olin varta vasten lähtenyt aikaisin nauttiakseni sitä ennen kahvia ja ostaakseni sämpylän luentojen välillä syötäväksi. Muutaman tunnin kuluttua, susinälkäisenä, kaadun täyden tarjottimen kanssa opiskelijaravintolassa, ja sotken borssikeittoon, soijamaitoon ja papuihin kaikki vaatteeni (mukaanlukien talvitakin sekä sisä- että ulkopuolelta), reppuni, hiukseni ja naamani. Lattia kylpee lasinsiruissa. Sen sijaan, että olisin mennyt kuuntelemaan miten Sinnemäki aikoo laastaroida nuorten työttömyyttä, siivoan sotkua henkilökunnan kanssa ja kävelen kotiin märissä ja haisevissa vaatteissa tiskaamaan lompakkoani.

Laitan naaman tehosekoittimeen ihan justiinsa.

Kaljaa säkkituolissa

Missä on vertaistuki, kun

...perse jäätyy matkalla kauppaan, yliopistolle, keskustaan, kotiin ja rautatieasemalle?
...sataa, sataa ja sataa?
...ei millään osaa päättää, äänestäisikö edustajistovaaleissa väriä vai humanistia?
...koneesta on äänikortti paskana ja Schindlerin listankin kattominen ässäseurassa saa verenpaineen koholle?
...sitä meinaa vihdoin koota muuton jäljiltä teipattuina lojumaan jääneet Ikea-tuolinsa ja huomaa teipit irrotettuaan kadottaneensa ainoan kuusiokoloavaimen?
...päätä alkaa särkeä kirkkaista valoista, lisäaineista, kasvatustieteestä, viinistä ja laulusta?
...Aviisin kannessa on SEKÄ Sofi Oksanen ETTÄ Paavo Väyrynen?
...Halloween-krääsä räjäyttää pään?
...maailman parhaassa ja uskollisesti palvelleessa paistinpannussa on haarukankynsien muotoinen jälki?
...jumpassa ei opi helppoa askelsarjaa edes viidenkymmenen toiston jälkeen, vaan itsepintaisesti lähtee väärällä jalalla, väärällä iskulla ja väärään suuntaan?
...kaksi kertaa pidettyihin, hyvälaatuisiksi kaupassa arvioituihin kolmentoista euron sukkahousuihin tulee silmäpako?
...kaikki astiat ei mahdu kuivauskaappiin, vaikka miten tunkis?
...torstai-ilta käsittää ainejärjestön saunailtaan menon sijaan tenttiin lukemista ja jumpassa kärsimistä?
...sitä käy jumpassa torstaina ja itkemään pistävät lihaskivut loppuvat seuraavana tiistaina?
...perjantai-ilta käsittää kotikotipaikkakunnalle bileisiin menon sijaan tissiliiviostoksilla käynnin, kissan ruokkimisen, tiskipöydän esiintiskaamisen ja Yhteishyvän lukemisen ennen nukkumaanmenoa yhdeksältä?
...kurssin, jonka luennolla tutkija muun muassa jonglöörasi, tenttipaperiin huomaa kirjoittavansa ensi kertaa koskaan sanan moraali ja miettii sen poispyyhkimistä?
...uus Trendi on aivan paska?
...Luontoarpa pettää joka kerta?
...banaani muussaantuu reppuun ja sotkee noin seitsemän kirjaston kirjaa?
...pyöränlukko ja isolla rahalla ostettu kypärä makaavat toimettomina hattuhyllyllä kun itse mankeli makaa edelleen radanvarsikaupungissa, syvällä pyöräkellarissa kumi puhki?
...kansantaloustieteen tentti oli ja meni, uusinta on kohta enkä mä edelleenkään osaa derivoida?
...ennestään likaiselle matolle kaatuu tomaattikastiketta ja perään lasillinen soijamaitoa?
...jokainen omistamani klopopari hajoaa yksi toisensa perään eikä mulla ole varaa talvikenkiin?
...ja sukatkin kestää keskimäärin kolme käyttökertaa?
...valtio-opin kurssilla dosentti keräilee vaihtareilta naurahduksia kutsumalla täkäläistä kahvia absolute poisoniksi juuri, kun kaadan itselleni lisää termarista, koska oon vaan koukussa?
...netti ei toimi, Spotify ei toimi, Facebook ei toimi, kasvit kuolee ruukkuihin ja enkä mä jaksa enää odottaa?
...mussa ei ole mitään vikaa vaan kaikki on paskaa?

Menneet sunnuntait

Reviisori

Höhhöhhöö. Tulipas todistettua lähes mykistyttävä dorkuuteni sekä kotona että kaupungilla. Sivalsin nimittäin pari päivää sitten leipäveitsellä syvän pystyhaavan sormenpäähäni, siten siis, ettei siinä pysy kiinni minkään maailman laastari mitenkään päin. Tämän jälkeen jalkauduin paitsi kansantaloustieteen viimeiselle luennolle, myös paikalliseen Prismaan. Sieltä ostin muun muassa kukkaruukun ja ulkolämpömittarin. Tyytyväisenä kävin jumpassa pumppaamassa hauislihaksia. No mahtuiko kasvi ruukkuun? Pystyikö mittaria naulaamaan kiinni tuuletusikkunan peltipintaan? Tuliko jokainen lihas taas kipeäksi, kun piti repiä ja sätkiä, vaikkei kunto oikeasti kestä? Hyvänä puolena sormenpään haavassa lienee se, että sen kanssa sipsien syöminen sattuu. Ei tosin eilistä mässäystä estänyt.

Syksy on jo pitkällä. Pientä pakkasennipistystä on ollut jo monta päivää, kalseaa harmaata sadetta ja kimaltavankirkkaita päiviä perätysten. Sorsalammen pintaa peittää jo pitsinohut jää. Iltaisin pimeys laskeutuu yhtäkkisenä hyökynä, ja sen ja katulamppujen syttymisen väliin jää hiljainen, musta hetki. Odotan ensilunta.

Luukkuni tuntuu omalta päivä päivältä enemmän. Tavarat ovat löytäneet paikkansa, kuvat seinille ja astiat kaappeihin. Lopullisesti tästä tuli koti eilen, kun läpsäisin vessapaperitelineen kiinni kaakeliin. Tuntuu hyvältä. Jopa siivoaminen, jota kohtapuoliin täytyy harjoittaa kyläilemään saapuvan äidin johdosta. Ehkä intoudun jopa silittämään verhotkin, jotka ovat roikkuneet ryppyisinä likaisen ikkunan äärellä jo kuukauden. En lupaa pestä mattoa, johon tähän mennessä on kaatunut vasta mansikkaskumppaa ja hedelmä-smoothieta, molempia ehkä puoli litraa. (Kenties itsesuojeluvaisto on tähän saakka estänyt kaupassa tarttumasta valkoisiin mattoihin.) Äidin vierailu on muuten ihana tekosyy pistäytyä kalliissa kahviloissa ja puolivahingossa päätyä takkikauppoihin, joissa sattumalta on just alennusmyynti. Harmi, ettei samalla tavalla voi ajautua matkatoimistojen nettisivuille. Keväällä olisi reissu, vaikka matkakassa, seura ja määränpää ovatkin vielä auki. Sinkkiksen äärellä huolimattomasti lausuttu Mennäänki Nykiin! on jäänyt kumajamaan pääkoppaan itse kullekin. Tasan lähdetään, jos voitan Luontoarvalla viistoist tonnii. Lupaan!

Uni tulee kaikkialle

Mua ei pelota, mua ei pelota
Oon tottunut hyssyyn tähän
Mua ei pelota, ei yhtään pelota
No okei, ehkä vähän

Hyssy, hyssy, hämärän hyssy
Tää on sininen hetki
Mun pitäis olla nukkumassa,
mutt yhä vaan jatkuu retki

Tälläistä hämärää satujen maata
ei ole kyllä kellään
Pidä mua kädestä, pidä mua kädestä
kun hiljaa hyssytellään

Ella ja Aleksi, Hämärän hyssy

Olen huomannut eron. Olen läsnä, olen tässä, olen elossa. Olen vahvasti kotona ruumiissani, siitä aamun hetkestä kun joudun suostuttelemaan ja uhkailemaan kehoni pois sängystä siihen hetkeen, kun ojentaudun sinne takaisin. Lakana on viileä, ja yö lepää ihoani vasten. Pimeässä pihlajat huojuvat ääneti ikkunani takana. En tunne tuulta mutta aistin sen. Kokeilen unieni pintaa varpaani kärjellä, ja pian ne kannattelevat minut kauas, kauas.

Olen aina arvostanut liikuttumisen voimaa. Sellaista kokemusta ja tunnetta, joka iskee polvilleen lupaa kyselemättä - sitä hetkeä, jona liikutaan ihmisyyden syvimmällä maantieteellä. Liikutun vihan, voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista, mutta kaikkein väkevimmin, kun koen jonkin kauniiksi tai traagiseksi, kertovan jotain oleellista elämästä ja siitä mitä tapahtuu meidän ihmisten kesken.

Viime aikoina olen osannut liikuttua erityisen paljon. Itken kasvatustieteen kirjalle, taivasta vasten piirtyvän tiaisen ääriviivoille, sille miten ihmiset istuvat kahvilassa hiljaa toisiaan katsellen. Itken sille, kun kotona tekemäni kaneli-kardemummakahvi onnistuu täydellisesti ja maistuu paratiisilta. Itken pimeässä luentosalissa sadan ihmisen keskellä kappaleelle, jossa lapset laulavat Juna on parempi kuin autot ja bussit/ Täällä voi leikkiä, tehdään maja/ Isäkin hymyilee kun se ei aja. Itken kotimatkalla tähtikuvioille, ja hiljaisuudelle, joka öisin on rikkumaton.

Itken sillekin, kuinka aion omistaa joskus julkaistavan kirjani ihmiselle, jota en ehtinyt rakastaa tarpeeksi. Hänellä ei ollut ketään - meitäkin yhdisti vain kaukainen sukulaisuussuhde. Hän kuoli, ennen kuin ymmärsin. Nyt olen myös ymmärtänyt, että ilman elettäni hän katoaa kokonaan. Sen ajatteleminen repii minut kappaleiksi. Samanaikaisesti, ensimmäisten kouristusten jo ravistellessa, tunnen halua hymyillä. Tämä on tässä, tämä on sitä - olen niin onnellinen, että kykenen tuntemaan jotain näin, että liikutun yhä vain enemmän.

Ja tajuan, mikä on odotellut ovensuussa ja kuulostanut siltä, että yrittää olla hiljaa. Se on itku, ja nyt se tulee luokseni huoneen poikki ja syleilee aamuun saakka.

Pedagoginen rakkaus

Selkä meni, taas. Sama kohta, sama liike, sama naksaus ja sama, lamaannuttava kipu. Onnistuin auttamaan muuton loppuun, mutta seuraava yö meni rehellisesti raivoitkiessä. Miten voi sattua niin paljon, pieneen ihmiseen? Nousin kahden tunnin välein huojumaan sängynlaidalle, puskemaan tuskanhikeä kaikista ihohuokosista ja kävelemään hidasta ympyrää mattoni ympäri myötäpäivään, vastapäivään. Yölampun valossa tajusin, ettei pahinta edes ole se veret suoniin jäätävä kipu, vaan kivun pelko. Jatkuva lihasvaraus, jatkuva ohimoissa jyskyttävä tieto: kohta sattuu, kyselemättä. Yhä uudelleen jähmetyin ajovaloihin. Yhä uudelleen etsin peittoni alla sitä ainoaa asentoa, jossa kärsimys muuttui miltei siedettäväksi, hengitin hampaat kireinä ja laskin tahtia aamuntulolle. Ja sama juttu kuin viimeksi - auringon noustua oli selkä hieman jäykkä, muisti pisti varomaan mutta kipu oli poissa. Kaipa se on uskottava, se ettei fysiikka vaan kestä kirjalaatikoiden kantelua, että siellä on jokin lihas erityisen heikko. Vain hieman toispuoleisena siivosin ja katoin pöydän musiikkia kuunnellen, laitoin booliviinin jäähtymään.

Kahdet juhlat peräjälkeen, huiseja lahjoja, perunasipulisalaattia, Oasis, naapurien sietokyvyn testaamista, eräs katuun kaatunut moottoripyörä, mansikkamargaritoja, mansikkaskumppaa, Plevna, paljastuksia, valomerkki, syysmyrkyssä kotiin, sukat märkinä lattialle nukkumaan ja aamulla se pakollinen, semidarrainen mattivanhaskeskustelu.

Tällä viikolla mennään ryhmäliikuntaan, tällä viikolla aloitetaan lukupiiri, tällä viikolla on kaksi tenttiä (toinen oli jo) - kaikenlaista vaikka ulkona sataa jäistä paskaa ja tuuli repii naamaan arktista railoa mennen tullen yliopistolle. Olen jo luovuttanut kansantaloustieteen suhteen, ja nykyisin kuvittelenkin Clint Eastwoodin näköisen professorin luennoilla paljettipukuun ja kilpailemaan rusettiluistelun EM-kisajäälle. Valtio-opin palikkakurssi päättyi tänään, ja nyt pitäisi tahkota 700 sivua kakkipyllerömakkia kasvatustieteen perjantaiseen tenttiin. Ilman silmälaseja, totta kai - ne kun piti jättää korjaukseen loppuviikoksi. Tietysti.

Sietokykyni on koetuksella muutoinkin kuin reistailevan lihaksiston suhteen. Kämppä ei pysy siistinä, joku likaa astioitani ja pudottelee uunin taakse sipulia, saan huolehtia liikaa duunia painavan seurustelusuhteeni turvallisuudesta yötyössä (johon kuuluu pimeyttä, voimalinjoja ja kahtasataa ohi kiitäviä pikajunia), keittiön vesiputket vuotavat hiljalleen roskakaappiin, läski lyllyy, suklaa maittaa ja tili tyhjenee. Ei oo helppoo, varsinkaan, kun mieleen väkisinkin hiipii moraalinen morkkis: onko oikein kouluttautua isolla valtion rahalla kasvatusalalle, jos ei ns. vittuukaan kiinnosta päätyä komentamaan yläasteikäisiä riisumaan pipoa luokassa, istumaan suorassa, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan läpipaskan opetussuunnitelman mukaista tuubaa, jonka ainoa tarkoitus on sosiaalistaa tulevaisuuden oravanpyörän ihmisrattaat loksahtamaan ennalta määrätyille paikoilleen ja vielä pitämään osaansa lottovoittona? Opettajana voisi toki tehdä kaikenlaista hyvää ja kaunistakin, mutta tunnen itseäni sen verran, että tiedän voimieni loppuvan ennen säällistä eläkeikää. En ole löytänyt sisäistä kasvattajaani, huudan yöhön pimeään, vaikka tenttikirjan eräs lause kasvatustyön ytimestä kyllä kieltämättä kolahti: Kyse on ihmisyydestä ja siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme. Lapsia voisi ohjata ajatteluun, jossa ei tarvitsisi kiristää tahtia ja hengästyä. Olisiko se sen arvoista - itsehän siinä uupuisi - - -

Kaadan kemupullon pohjalta jämät, pyöritän viiniä kielellä ja tartun taas kirjaan. Tiskit makaavat keittiössä, lika nurkissa.

Vaan äkkiä tajuaa
Ettei ruumis elä ilman aurinkoa
Eikä henki ilman laulua
Entäs nyt?

Белка и Стрелка

Oppia ikä kaikki. Muokkaustunnista tautisen kipeä kroppa yhdistettynä kankkuseen summautuu lausekkeeksi EI HYVÄ. Tästä viisastuneena autan tällä viikolla ystävää muutossa, pelaan sulkapalloa ja pidän kahdet synttärit.

Ulkona on kamala sää. Sataa vihaisia pisaroita ja tuulen nopeus lienee kolmesataa kilometriä sekunnissa. Siksipä lähdenkin vielä kauppaan ja iltateelle keskustaan. Ihan vaan siksi, että todistan itselleni todellakin tarvitsevani niitä Hai-saappaita. Jospa sitä kuitenkin vielä hetken oppisi neuvostoliittolaisista avaruuskoirista.

Enteitä tulevasta joka on päinvastainen aina

Jälleen on viimeisimmästä juhlapäivästä kulunut yksi auringonkierto. Jotain on muuttunut - silmäkulmiin on todellakin tullut ryppyjä. Kuljen toisen kaupungin katuja ja kotiavaimellani on toinen muoto. Toivon olevani erilainen kuin vuosi sitten, sopivasti nojallaan. Ainakin olen opiskelun alueella tunnustanut tosiasioita, astunut uusille poluille ja asettanut uudenlaisia tavoitteita. Rajallisen opiskeluajan loppu on tullut näkyviin horisontista, vaikka vastahan mä olin fuksi. Tuttua?

Perustelen joitain valintojani edelleen sillä, että olen vielä nuori. Myöhemminkin ehtii. Ottaa kandinpaperit ulos, seminaariin, miettiä millainen on hyvä elämä. Tulevaisuutta ei kannata suunnitella umpeen, sillä mistään ei voi päätellä, mitä myöhemmin tajuaakin tavoitella. Siksi en edes tiedä, mitä teen vuoden kuluttua. Ylihuomenna jumppaan ja ensi viikolla hammaslääkäriin, sanoo kalenteri. Toisaalta tiedän hyvin, että harva asia toteutuu ilman suunnittelua. Kaikkeen ei voi ottaa äkkilähtöä.

Vanhemmat ihmiset puhuvat siitä, kuinka elämä vie. Pieniin asioihin voi koettaa vaikuttaa, mutta kauempaa katsottuna muistuttaisi oma elämä lähinnä ajopuuta. Tässä ei ehkä ole mietteenä se, että pitäisi heittäytyä virran vietäväksi, vaan se, ettei todellista valinnanvapautta ole ollut. Eikä ole vieläkään. Tehdyt suunnitelmat pyyhkiytyvät pois, kun ajaudutaan tilanteisiin, joissa toisin valitseminen aiheuttaisi taloudellista tai henkistä vahinkoa itselle tai muille. Saamme lopulta itse valita vain vähästä, sillä elämä koostuu velvollisuuksiin vastaamisesta. Töissä on käytävä, laskut maksettava, suuhun laitettava ruokaa. On toimittava yhteisössä oikealla tavalla, tai opeteltava toimimaan. Opetteluun voi mennä koko elämä, mutta eihän se toki tarkoita, etteikö siinä samalla voisi pitää myös hauskaa. Käyneet hedelmät sai ihmisen jo antiikissa kaatumaan, sanoo Liimatan Tommikin.

Tällä hetkellä jo oman asunnon hankkimisen ajattelu saa korvat luimuun, mutta kuka tietää, jos kymmenen vuoden kuluttua syyspäiväntasauksena haravoinkin omaa pihaa jossain. Katson tätä kuvaa tyynesti niin kauan, kun arvokonservatismi ei kasva ikävuosien mukana. Paketti saa vaihtua, sisältö ei. Ja mieluiten vois talo olla kuin Huvikumpu.

Häpäti

Päätä se vaan särkee ja janottaa. Kiva. Onneks ei nyt ihan joka päivä.

Kaikenlaista pientä mietittävää on päähäni mahtunut. Pari kuukautta vanhat silmälasit, joiden toinen linssi ei suostu pysymään kehyksissä kiinni. 17-osaisen kirjahyllyn talkookantaminen asunnosta toiseen. Muuttolaatikoiden kantaminen vastakkaiseen suuntaan. Lauantainen tiedekunnan kinkerikimara, johon en nyt ole sitten jaksanutkaan lukea (tunnetaan myös nimellä Mä katon nyt vielä tän ykköskauden uudelleen). Aivan kuolettavan paska kasvatustieteen luentosarja, jonne en enää mene, vaan koetan päästä tentistä läpi intterneettimateriaalilla. Aistit turruttava kansantaloustiede, joka alkaa yhä enemmän vaikuttaa avaruusteknologian retoromaniankieliseltä piirustuskurssilta (eturivin insinööri on kärryillä, meitsi ei). Fitness-kengät, joissa on älyn koolit, jäänsiniset nauhat. Musta vai punainen pyöräilykypärä? Drinksu vai tarjousolut?

Mukavuusalueeltaan (kyllä, ärsyttävä sana, mutten ole keksinyt parempaa) poikkeaminen kuuluu kasvattavan luonnetta. Tiiän, tiiän! Sais nyt saakeli kuitenkin jo riittää toi derivointi. Markkinatalouden mekanismit ovat kontekstistaan huolimatta kiehtovia eikä talouden toimintaperiaatteiden tuntemisessa ylipäänsä ole mitään vahingollista, mutta minä en vain tajua, miksi on pakollista osata tuottaa tieto kolmelle eri kielelle, jos ihan yksikin ahaa-elämys riittäisi. Kirjalliset osuudet ymmärrän kauttaaltaan ja osaan yhdistää kuvaajat niihin vaihtelevalla ahaa:lla, mutta funktiot aiheuttavat vain yksinkertaisen, jo turhautumisen tuolle puolen edenneen hymähdyksen: aha. Jaha. Entäs sitten. Tästä syystä luennoilla tuntuu, kuin joku naksauttelisi kuulolaitetta päälle ja pois - silkan mutavellin keskeltä erottuu selkeänkirkkaita pätkiä, joissa on järkeä. Onneksi luennoitsijalla on tapana kiroilla ääneen opettaessaan, havahdunpa puurokohdissa hereille ainakin pari kertaa per luento.

Turhuus ja katoavaisuus ovat hetkiseksi väistyneet poitsuystävän kainalossa, kesätenttitulosten tullessa, palkan (viimeisen) solahtaessa tililleni ja vatsalihasten kipeytyessä paljosta nauramisesta. Syksyn ensimmäisissä bileissäkin suli alkuillasta lausuttu Mä pelkään ja vihaan teitä muotoon Mennäänkö pimeeseen huoneeseen kuunteleen Mewiä? Ja kun se pitkän nauramisen pieru tulee, jatkuu nauru aina vaan.

Elän kuulemma elämäni parasta aikaa, sillä valmistumisen jälkeen on työelämä, alalla kuin alalla, pelkästään sitä jatkuvaa paskuuden kohtaamista ja sen sietämiseen kasvamista. Haluan uskoa, että nauran pierujutuille vielä kymmenienkin vuosien päästä. Muutoin olen kadottanut jotain olennaista.

Mies ja piirtoheitin

Olen viime päivinä muun muassa katsonut Simpsonien kakkoskautta, nauttinut munakoisoa ja inkivääriä, katsellut kaunista kaupunkia Pyynikin näkötornin laelta, sotkenut poskeni sokerimunkkiin sekä katsellut elokuvaa Kauas pilvet karkaavat pimeässä syysillassa kaukajärveläisen uimarannan parkkipaikalla. Viimeksi mainitussa hetkessä oli PAKKO nauttia punaviiniä, sillä milloin sitä nyt pääsisi näytökseen katsomaan Kaurismäkeä ja pyörittämään kielellään mausteista shiraz'ta? Ilta päättyi asiaankuuluvasti taksikyytiin. Uuestaan!

Tein tänään kuolemaa. Kolme tuntia kansantaloustiedettä, neljä yritysjuridiikkaa. Kumpikin luento luotti vanhan koulukunnan tavoille uskollisena pelkkään puheeseen tai hikiseen tussi ja kalvo -yhdistelmään. En olisi koskaan uskonut kaipaavani kaikissa maailman sävyissä riehuvia power point -slaikkuja, mutta se hetki tuli viimeistään viiden tunnin istumisen jälkeen. Lisäksi uskoni kanssaopiskelijoiden älykkyyteen katosi olemattomiin, kun jälkimmäisellä pieraisulla salillinen ihmisiä nauroi ensin Karpo-aiheiselle vitsille ja höhötti sen päälle urpoille espanjalaisille, jotka ovat lainsäädännössään suoneet kavennetut ihmisoikeudet tietyille kädellisille. Ihan jännittäväähän se on toisaalta seurata vierestä, miten joidenkin mielestä jatkuvan kidutuksen kielto on päivittelyn paikka. Kaiken maailman ...

Olin tänään ahkera kolmanteen kolmiulotteisen kuvaajan tangetin derivaatan neliöjuuren potenssiin. (Joo, piirsin tänään kolmiulotteisen kuvaajan. Minä. Kaiken maailman ...) Kävin jopa heittämässä postiin sen ainoan saakelin kirjan, joka jäi palauttamatta Helsingin pään kirjastoon. Käväisen viikonloppuna sarjisfestareilla vapaaehtoilemassa vain sunnuntain puolella, joten postilähetys oli ainoa vaihtoehto. Itella kyni minut puhtaaksi yhdellä merkin paikalleen länttäämisellä, enkä uskalla edes katsoa, miten paljon se kirja onkaan myöhässä. Tässä on asia, jota en vain opi. Kaipa keräilen myöhästymismaksuja, jotta tuntisin olevani elossa? Reunalla! Jihaa!

Tenttikirja laulaa seireeninäänellään. Tämä nimenomainen opus on joikannut jo syksystä 2006, ajattelin nyt saada tyrmäysvoiton. Ensin keitän kahvia.

Syyskuu kuin syyskuu

Olen asettunut. Lattialla on mattoja ja kirjoja pullistelevia banaanilaatikoita, kaapeissa omat astiat, pöydän ympärillä edellisen vuokralaisen jättämät tuolit. Eilen asettelin jääkaapin oveen magneetteja: siskoni Venäjältä tuoman maatuskan, Porin Tulitikkutehtaan Kuriton sukupolvi -elokuvan askietiketin sekä Tärähtäneet Ämmät -kollektiivin tekemän hienouden, jossa varoitetaan keskiluokasta. Tauno Palo virnistää, maatuska myhäilee. Aamupäivällä luin eteisen lattialle saapunutta Maailman Kuvalehteä ja söin ruisleipää. Homeeseen vetäytyneessä ja myöhemmin lujasti hinkatussa jääkaapissa makaa margariinirasia. Kyllä tästä koti tulee, siltä tuntuu jo nyt. Siedän pikkuviat ja lauleskelen vaan. Yliopistolle kävelee vartissa, samoin rautatieasemalle. Eikä haittaa, vaikka unohdin verhot kotikotiin - kuusien välistä naapurin ikkuna vain vilkkuu. Talo tuntuu rauhalliselta, seinät paksuilta. Kotimatkan kadut ovat sympaattisia ja kivijalkakaupat houkuttelevia. Kaikki on hyvin! Ihanaa!

Muutaman tunnin päästä saan armaani kainaloon ja ruokaa massuun. Kalenterini on ensi viikolle saakka täynnään kivaa tekemistä (jos kansantaloustieteen murhaavaa kurssia ei lasketa). Ulkoilmakaurismäkeä, vaateshoppailua, illanistujaiset! Pidän tästä syksystä.



Yöllä on hiljaista, ja peittoni alla lämmin.

Luennoille lepäämään

Helpottaa

Huh.

Olen tehnyt töitä, ollut hermojen pettämisen vuoksi sairaslomalla, käynyt lempikahvilassani viimeistä kertaa ja muuttanut pois. Olen myös, muuton jälkeen, paijannut siskoni ylienergistä koiraa, tehnyt mokkapaloja ja juhlinut kuusivuotiaan elämäntaivalta. Nyt otan muutaman päivän rennosti radanvarsikaupungin rauhassa. Ensimmäinen kurssi alkaa torstaina - siihen asti saan siis vain maata. Ihanaa.

Odotan jo kovasti uutta arkea Tampereella. Töitä ei vielä ole, joten saan hetken keskittyä opiskeluun ja vaikka vaan olla, jos siltä tuntuu. Uusi kotini on hyvällä paikalla, sopivan kokoinen ja siisti. Koska minulta uupuu tiettyä irtaimistoa, saan hyvällä syyllä koluta kirpputoreja. Tarvitsen esimerkiksi eteiseen peilin ja kattolampun. Sain onneksi myös viivata tarvelistasta yli pari kodinkonetta, kun sattumalta mainitsin tarpeestani siskolleni. Minulle kyllä vanha kelpaa, onhan se käytetty ja hyväksi havaittu. Olenkin jo kaivannut leivänpaahtimen kolahdusta. Siisteintä syksyssäni ovat kyllä kaverit. Tänne vaan! Teille ovat oveni aina selällään ja korvat höröllään.

Juna kohisee läpi tuulisen kaupungin, naapurin koirat vuhkaavat. Kohta kasaan itseni pystyyn ja käväisen silittämässä kissaa teollisuusalueen kupeessa. Ja kenties ostamassa luentopaperia, kyniä, viivottimen ja uuden kansion. Ilman viivotinta olenkin pärjännyt jo kolme vuotta. Tenttikonseptin marginaaliviivoilla kun ei nyt niin ole väliä, kato opiskelijakortin avulla vaan noin ja nuin.

Allein Gott in der Höh' sei Ehr'

Ylevää. Olen viime päivinä istuksinut eriskummallisissa hetkenristeyksissä, muun muassa Karhupuiston laidalla tytsyn ja vahingossa alkoholillisen oluen kanssa livetangoa kuunnellen sekä myöhemmin, puolihumalaisena yksin kirkonpenkissä ja antanut Bachin tunkeutua syvälle korvakäytäviin. Ikkunoiden takana yö tummui, kanttorin punaiset hiukset hehkuivat, ja minä pistin silmät kiinni. Menneen jäljen henkiin herääminen iski kuin tuhat volttia. Menen uudestaankin, ja seura kelpaa!

Aamut ovat jo kylmiä. Olen tämän viikon hytissyt pitkin katuja puoli kuuden jälkeen, verisiä ruiskuja väistellen, ja perillä käärinyt takin valmiiksi rullalle laukkuun. Kesä palaa päiväksi, mutta illaksi tuuli viilenee. Hippinaapuri polttaa jo kynttilöitä, ja antaa kissansa ulkoilla ikkunalaudalla, neljännessä kerroksessa. Odotan hätäistä meaaauwww-ääntä ja tömähdystä, sillä kissa näyttää sekä nuorelta, uteliaalta että tyhmältä. Ainakin se näyttää metsästävän kärpäsiä, hyvin lähellä reunaa.

Olen syysihmisiä. Syksy tarkoittaa kauniinkirpeitä päiviä, pikkupakkasia, syntymäpäiväni lähestymistä (joka todennäköisesti lakkaa pian olemasta odotuksen arvoista), täyttyvää kalenteria ja kaikkea ah niin uutta. Tänä syksynä aloitan uuden kielen, kaksi uutta sivuainetta sekä jumpassakäynnin. Tavoitteina ovat lisääntyvä sivistys (hah) ja koheneva kunto (hah). Orandum est ut sit mens sana in corpore sano. Aion myös ostaa pyöräilykypärän, sisäliikuntakengät sekä silitysraudan. Jihuu! Jokaviikkoista ruuduntuijottelua ja salaatinsyöntiä voisi myös jatkaa. Saako olohuoneenne vallata, madamet? Juhuu?






Veljeni lapsi on kaunis. Niin pienet kädet ja silmät, pehmeä iho. Nukkui, vaikka otin sata lähikuvaa.

Kiva kämppä - ketä täällä asuu?

Joo. Palkkapäivä.

Sen sijaan, että älykkäästi vaikka lukisi siihen tenttiin, on näköjään paikallaan lähteä "yhdelle" ystävän kanssa, jota ei ole tullut nähtyä hetkeen. Sain uuden kodin valkealle kirjahyllylleni, join limsaa kantakapakin auringonvalon raidoittamalta pöydältä ja rentoilin mielessäni tenttikirjan lukemattomat sivut. Olishan se nyt tällä elämänkokemuksella pitänyt arvata, että lause Hei, meillä on paljon kaljaa, tulkaa tekin! ennustaa jotain muuta kuin kilttiä iltaa. Nyt on kuunneltu Olavi Virtaa pikkutunneille, tupakoitu kuudennen kerroksen näköalaparvekkeella, juotu vaaleanpunaista siideriä Batman-lasista, kävelty Merihakaan, laulettu Hectoria karaokessa ja tanssittu illan viimeinen, hikinen Saarenmaan valssi. Taksi vei jatkoille Käpylään, jossa kuuntelimme ystäväni kesän mittaan virosta suomeen kääntämiä runoja rakastamisen vaikeudesta ja joimme tequilaa, kunnes oli valoisaa. Heräsin parin tunnin unien jälkeen lattialta ja lähdin odottamaan bussia. Ihan käteväähän se on tumuttaa niin pitkään, että voi aamulla käydä kaupassa.

Nyt olen nukkunut vähän lisää, lukenut eteenpäin yhden luvun (joka itseasiassa oli ältsin mielenkiintoinen) ja soitellut äidille, siskolle ja veljelle. Olen kolminkertainen täti! Lapsi on iso, terve ja mustatukkainen kuten suvussamme nyytti-iässä kuuluu. Huomenna käyn tervehdyskäynnillä. Jänskää!

Voinee vain toivoa, että nyyttiys löytää aikanaan roolimallinsa jostain muualta.

Stubble vs. whiskers

Kukapa olisi uskonut, että maisteriopintojen tenttikirja voisi olla vaikea. Mä en kestä. Varsinkaan, kun pitää lukea Rankesta "...but nonetheless, he truly was a genius" -kamaa noin viiskymmentä sivua.

Yksi puhelinsoitto voi näköjään pelastaa paljolta. Olen jo muutaman viikon metsästänyt muuttoautoa, -kuskia ja -apua yhä syvenevällä epätoivolla, ja nyt sain sekä auton että kuskin yhdellä napinpainalluksella. Eläköön, sukulaispalvelukset! Todellisena ongelmana kaikissa muutoissani on ollut se, etten ole nyt reiluun kahteen vuoteen ajanut autoa. Pakettiautoakin olen ajanut vain kerran, ollessani puistotyöntekijänä pikkukaupungissa. Selkärangastahan tuo ajotaito tosipaikassa tulee, mutta jostain syystä ei ajatus muuttokuormaisen pakettiauton vääntelystä isosta kaupungista toiseen sytytä. Yhtään. Siksipä tämänhetkiselle helpotuksentunteelleni ei ole sanoja. Seuraavaksi alan soitella kavereille, tutuille ja tutun kaimoille ja tarjota ruokaa pientä kantoapua vastaan. Helsingissä neljä kerrosta alaspäin, ei paha! Tampereella kaksi kerrosta ylöspäin, ei paha! Tavaraa ei ole paljon, sen lupaan. Lupaan, kuuletteko!

Toinenkin turhautumisen aihe on nyt poistunut. Olen nimittäin jo pari päivää mietiskellyt, miten kuuluu sänki englanniksi. Kiitokset Internetille. Kiitos.

Voi perse

Laitoimme tädille aikarajan hieman ennen neljää. Kymmenen minuuttia, ja sitten mennään sinne kahville. Jalanvaihtoa, jutunheittoa, juttelua satunnaisten turistien kanssa: Excuse me, but what are we waiting for? Is she even there? You don't know?

Myöhemmin luen verkkohesarista, että Madonna poistui hieman neljän jälkeen hotelli Kämpistä autosaattueessa konserttipaikalle.

Noo, ehkä ens elämässä. Olisin vaan halunnut jotain oikeita kokemuksia omaan kokoelmaani, kun siskokin on sentään nähnyt Kekkosen.

Laastaria laastarin perään

Ainoa vapaapäivä vähään aikaan kului eilen naistenlehtiä selaillessa ja sateista maaseutua katsellessa. Tampere oli kostea, ilma tiheä ja askeleeni tammakuvioisen varjon alla raskaat. Kävelin itään, laskin talojen numeroita ja oikean kohdalla painoin summeria. 21 neliötä, ikkunan takana hopeakuusia. Piirsin nimeni paperiin vieraalla kynällä. Enää puuttuu työpaikka.

Väsyttää, ja tenttikirjan kulma vaanii peiton alta. Päätin skipata toisen kursseista - en tarvinnutkaan loppukesälle tukea, joten tuo yksi, vaikeampi, riittää. Enkä mä nyt oikeasti jaksa lukea keveähköä Maailman taloushistoriaa parissa päivässä, aamuvuorojen jälkeen. On noi muutkin kirjat vielä kesken, kiitos töiden ja puutarhajuhlien.

Odottelen influenssaa - toivon sen tulevan kuukauden sisään, jotta siitä kärsisi työnteko eikä opiskelu. Lentsun saaminen on enemmän kuin todennäköistä duunissa, jossa joku päivittäin ottaa asiakseen yskäistä naamalleni. Vaikken harrastakaan sormieni nuolemista, tulee käsissäni elelevä bakteerikanta jossain vaiheessa nujertamaan vastustuskykyni. Tämä siitä huolimatta, että sairauksien leviämistä koetetaan kassoilla hillitä desinfiointiaineilla lotraamalla. (Tänään järkytyin poistuessani labrakokeen jälkeen lähiterveysasemaltani. Missään ei ollut käsihuuhdetta! Pandemia-uhan alla, kaupungin törkyisimmässä julkisessa terveyslaitoksessa! Ilmeisesti riittää, että henkilökunta pesee käsiään - ei sen väliä, jos asiakkaat levittävät tauteja toisiinsa ja lentsut kulkevat liukuovista sisään ja ulos. Tai sitten lama on hävittänyt ainepullot seiniltä.) Taudin saatuani kasvaa muna taas otsaan - mukavaa on sairastaminen muutenkin, mutta vielä silkkisempää sellaisen taudin, jonka mutaatioprosessiin en itse ole syyllinen.

Töissä on ollut ihan mukavaa. Olen päässyt pilaamaan erään epäonnisen porukan polttarit (mitäs tulevat kassajonoon mölyämään viittä vaille sulkemisaikaa sen verran kännissä, etten voi [enkä halua, hähhähhää!] myydä kymmeniä litroja kaljaa) sekä takavarikoimaan sulkulistalla olleen luottokortin, mistä saa luottokunnalta palkkion. Olen myös kuunnellut hyviä juttuja: a) "Miksh et muka myy... mä oonollu viimeksh kännisä keväällä", b) "Tämä on minulle aivan ala-arvoista seutua... ja me ollaan niin eri asteilla ettei me oikein ymmärretäkään toisiamme" (keski-ikäinen mies, liittyen ei-mihinkään), c) "Päivää." - "YKS MUOVIKASSI!!" (x2000 per päivä). Harkitsen vakavasti työtä, jossa ei tarvitsisi tulla toimeen kenenkään kanssa, sillä normipäivänä tunnen olevani keskellä apinatarhaa. Jaksan yhä uudelleen yllättyä, mihin kaupassa oikein katoavat alkeellisimmatkin käytöstavat - käteen ei niistetä, jos tönäisee niin sopisi myös pyytää anteeksi, käsi laitetaan suun eteen kun tulee aivastus tai yskäisy, tervehdykseen vastataan ja hyväksytään sekin, ettei henkilökunta osaa lukea ajatuksia. En oikein jaksaisi uskoa, että kaksi kolmasosaa työpaikalleni rantautuvista torvista olisi oikeasti kuuromykkiä. Paras yhdistelmä vastenmielisiä ominaisuuksia on muuten asiakkaassa, joka ensin ei suostu pukahtamaan yhtään mitään, ja sitten räjähtää kiukuttelemaan, kun jokin meneekin vikaan. Tehkääpä palvelus ihmiskunnalle ja ottakaa kielenkannat irrottavat lääkkeenne aamulla. Jos ei sellaisia ole, hakekaa resepti. Tulee tarpeeseen.

Kai siihen tenttikirjaan pitää nyt tarttua. Huomenaamulla soi herätyskello 04:15, katujen hiljaisuuden rikkoo lisääntyvää valoa laulavan lokin huuto ja Kallion kirkon graniitti hehkuu punaisena. Neljä viikkoa vielä, sitten saa rauhassa solmia hirttosilmukkaa kansantaloustieteen luennoilla. Nyt tulee vettä kuin aisaa, ja vastapäistä korttelia timpuroivat venäläiset työmiehet vetäytyvät porttikongiin tupakalle. Piirtävät käsillään ilmaan laajoja kaaria ja hymyilevät.

Hyvää pullaa

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Nimittäin mahassani. Heräsin viideltä siihen, että voi juku, voispa oksentaa jotain. Aamulla soitin käheä-äänisen puhelun töihin, ja myöhemmin taivalsin kolmen korttelin matkan lääkärille. Kaksi päivää saikkua ja paperi yhä kädessä lähikauppaan ostamaan lohtuoliivisämpylöitä. Pyhitän loppupäivän töidenhakuun ja tenttiin lukemiseen. Viimeinen kirjakin kolahti aamusella ovimatolle. Jotain hyötyä irti tästäkin makaamisesta, terkkuja Jyrkille!

Syksy alkaa selkiintyä, mikä on helpottanut oloani hieman. Asunto ja työpaikka ovat molemmat kiven alla ja siellä näyttävät pahasti pysyvänkin, mutta onneksi on varmaa kortteeria ainakin puoleksitoista ensimmäiseksi kuukaudeksi. Elokuun palkkakin riittänee jonnekin lokakuun tietämille, jos oikein vyötä kiristää. Kyllä kaikki järjestyy, kyllä kyllä.

Surettaa aloittaa taas alusta. Toisaalta kaipaan jo kovasti luennoille, arkeen. Kaipa sitä taas saa helposti kiinni kaikesta, kun kesä hiljalleen vaimenee ja lehdet kääntyvät ruskaan. Tampereella on sentään oikea talvi.

Jään kaipaamaan Helsingistä montaa asiaa. Kallion kirjaston portaikkoa, ekokauppoja ja kirppareita naapurissa, kivistä sisäpihaa, pääskysten huutoja ja talojen seinistä voimaa saavaa, herkkää mustarastaan laulua. Eniten kaikesta tulen ikävöimään hyvällä tuulella kaduille leviävää kahvinpaahtimon tuoksua. Harvasta arkipäiväisestä asiasta sanon, että minä rakastan sitä, mutta tästä sanon niin ja tarkoitan sitä.

Haa, täytynee enemmänkin relata. Äsken soi nimittäin puhelin - käyn sunnuntaina katsomassa kämppää.

Luopumisesta

Lapista ostamani nalle saa pian uuden kodin, kun veljeni toinen tytär ensi kuussa syntyy. Olen kasannut muuta omaisuuttani kotini nurkkaan odottamaan uusia koteja. Ennen muuttoa aion puhdistua.

Jäähyväiset periaatteille

Olen nyt hyvin valmistautunut tulevaan asunnottomuuteeni ja työttömyyteeni. Kävin nimittäin tilaamassa luottokortin, ja ensi viikolla, josjumalasuo, käyn neuvottelemassa opintolainalleni takauksen. Syksyllä tulen rikkomaan kolme vuotta pintansa pitäneen läpi harmaan kiven, saatana -lupaukseni; en vain enää jaksa ajatella, että menen väkisin töihin mieluummin kuin otan lainaa. Minen jaksa.

Valmistauduin lompakolliseen kuivaan kauteen myös palkkapäivän hurvittelulla. Ensin törsäsin kantarelleihin, räsymattoihin ja erääseen jo kauan himoitsemaani turhakkeeseen, sitten ostaa napsautin kivijalan kirpparin ikkunassa maanneen Arabian taideseinälautasen, vaikka laskuja on väärällään sekä eteisen matto että sähköpostilaatikko. Mañana, mañana!

Oikea kyynärpääni on hajalla. Ensi viikolla, kotiuduttuani takaisin Helsinkiin työputken jälkeisestä rillumareista ja käytyäni katsomassa Puoliverisen prinssin käyn nöyrästi hakemassa diagnoosin ja tukisiteen työpaikkalääkäriltäni. En tiedä, kuinka jaksan sinne asti. Lepokipukin on sietämätön. Kerroinko jo, että odotan syksyä kuumeisesti? Ei enää sukkahieltä haisevaa pukukaappia, jatkuvaa korttien höyläämistä eikä paskaa fiilistä, joka seuraa siitä, että heittää kaksikymmentä kiloa leivoksia roskiin. Parin kuukauden päästä aion pyöriä parrassani ja elää lainarahalla kuin kuningas. Niinhän ne aateliset on ennenkin tehneet.

Onneksi on rinkeleitä

Teen liikaa töitä. Suurimman osan ajasta olen kuin veltto rätti vesirajassa. Tällä hetkellä olen keskellä kahdentoista päivän putkea, enkä haluaisi muuta tehdä kuin nukkua. Silläpä säästyisi jääkaappiin ja kylpyhuoneeseen katsomiselta. Molemmat on viimeksi pesty ehkä vapun aikoihin. Pyykätä sentään olen jaksanut - ehkä siksi, että kesäisin pitää työpaikkamme paidat pestä itse. Alennusmyyntejäkin olen tottakai kerennyt öögaamaan, siinä määrin että naamalla keikkuvat uudet silmälasit, sängyssä lepäävät uudet pussilakanat ja leffahyllyssä kutkuttaa löytö. Pitihän sitä nyt palkannousua juhlia. Etukäteen, tietysti.

On se taas nastaa olla parin kuukauden päästä työtön, asunnoton ja tamperelainen. (Viimeksi mainittu on kyllä oikeasti nastaa!) Tosin aina sitä on jotenkin pärjännyt, vaikka joskus omia menneitä päätöksiä mietiskellessään tekeekin mieli pistää naama ajolankaan. Yhden huonon päätöksen olen jo välttänyt, sillä päätin olla ottamatta suht halpaa, tilavaa ja idyllistä asuntoa kävelymatkan päästä yliopistolta. Ihan pikkuvikoina asunnossa olivatkin sitten kylpyhuoneen puute, sähköremontin huutava tarve ja yleinen huonokuntoisuus. Ajatus kaatui juuri tuohon kylpyhuoneeseen, sillä seinien maalaaminen, sähköremppa et cetera olisivat kyllä hoituneet. En vain jaksa pistää energiaani asuntoon, jossa en kylppärinpuutteen vuoksi kuitenkaan halua asua pitempään. Harmittaa - ehdin vuokraisännän myöhästymisen vuoksi tavata lähes kaikki pienkerrostalon asukkaat, ja ehdin jo mielessäni tuudittautua yhteisöllisyyden ilovaippaan. Olisi miellyttävää vaihtelua tietää naapureistaan muutakin kuin sukunimet, tai sen kuinka monta kännistä kirosanaa mahtuu muutoin hiljaiseen torstaiyöhön. Pari päivää sitten kotiin tullessani oli naapuritalon asukas päättänyt tappaa itsensä hyppäämällä ikkunasta. Kenties sitten kommuunivanhainkodissa on aikaa muistaa ja unohtaa etunimet, ja kerjätä hoitajaa antamaan lisää ins... siis pöyhimään tyynyä.

Tampereella oli toki mukavampaakin tekemistä kuin oletetun oksennuksen tiirailu jääkaapista. Työhakemuksen vienti hattu kourassa ihan mukavan tuntuiseen mestaan, Tammelan kirpputorilta löytynyt lahja äidille, käynti talven alivuokralaiskodissani, lounas Hertassa, olutta Telakalla. Aurinko paistoi ja poski soi.



Palkkaa tulee kohta. Ihan pian. Yay!

"Taidetaankin karata"

Kyllä kauas on hyvä päästä. Siirtyä välillä pois mukavuusalueeltaan ja vain istuaksia ja katsella - näinkin voi elää. Pohjanmaa levittyi eteen niin pitkälle kuin silmä kantoi, kun P osoitteli bussinikkunasta laskevan auringon suuntaan, jotta Toi on meidän suvun talo, toi on meidän suvun talo, toi oli meidän suvun talo, toi... Perillä odotti runsas pitopöytä ja jännittyneen odottavaisia ihmisiä, nuori morsian mukaanluettuna. Silitin pihalla vuhkaavia hirvikoiria ja silmäilin, kuinka kaupunkilaispojat opettelivat ajamaan mopoa. Partasuu eno katseli menoa hetkisen, avasi sitten tallin oven ja päräytti Harrikkansa käyntiin niin, että pöly pelästyi hiekkatiellä. Vedin kypärän päähäni ennätysvauhtia.

Kirkossa katselin Helsingistä ja Tukholmasta saapunutta penkkiriviämme, ja huvituin huomatessani sen olevan ainoa, joka ei ristinyt käsiään eikä osallistunut uskontunnustukseen. Toimituksen suoritti sotilaspastori harmaissaan, ja tuore aviopari saateltiin kehräävään jenkkirautaan miekkakujan alitse. Juhlapaikalla pihlajat kumarsivat joen ylle. Kuuntelin paikallisen iskelmätähden tulkintaa tanssilavan vierellä. Vieraat tanssivat yhä, kun pakkauduimme juhlamekoissamme autoon. Taivas lepäsi lakeuden yllä hennon punaisena. Keittiön ikkunan äärellä katsoi talon väistyvä emäntä taivaanrantaan jatkuvaa peltoa ja virkkoi: Kun tästä kattoo, näkyy kaikki, mikä on tärkiää.

Aamulla kävimme viemässä pihasta kerätyt juhannusruusut haudoille. Vanha kirkkomaa oli levollinen ja kaunis, matala kiviaita sammaloitunut. Mullan alla lepäili laulunopettajia, puutarhureja, emäntiä ja isäntiä. Kuuset humisivat. Mietin, miten kaunis illuusio meillä elävillä on kuolleista, poisnukkuneista. Heillä uni, meillä unelma.

Ennen lähtöä kävimme pikkuserkun luomutilalla katsomassa vasikoita. Arkoja olivat, mutta uskaltautuivat kuitenkin haistelemaan ja maistelemaan. Laitumella makaili seurakunnallinen lehmiä jälkikasvuineen, keskellään yli tuhatkiloinen, helteestä läähättävä sonni. En tahtoisi joutua sen kanssa nokakkain, vaikka pikkuserkku vakuuttelikin vanhojen sonnien olevan arvonsa tuntevia ja rauhallisia. Aivan pikkuinenkin pörröpäinen vasikka tuli askel kerrallaan katsomaan aidan vierellä töllöttäviä kummajaisia. Meinasin ottaa sen kotiin, samoin kuin toisella laitumella killittäneen, suurisilmäisen valkoisen lehmän. Sydämessäni on aina ollut heikko kohta näille eläimille, vaikka varhaisin muistoni niistä onkin se, että kaadun viisivuotiaana Kuhmossa liukumiinaan juhlamekossa ja lakeerikengissä. P joutuikin tökkimään selkään tuu jo -lausetta toistaen, kun en malttanut lähteä silittämästä nupoja hiehoja ja juttelemasta tilan pitäjän kanssa luomutuotannosta.

Maalla on terveellistä käydä, sillä siten tuntuu kaupunkiin palaaminen timantilta. Nautin maaseudusta aina, mutta tiedän, etten viihtyisi siellä ympäri vuoden. Olen jo ymmärtänyt nauttivani eniten siitä, ettei kukaan katso perään kahdesti, jos kertaakaan. Kaupungissa saa olla rauhassa, vaikka naapuri onkin lakeuksiin verrattuna lähes iholla. Haittapuolena tietysti on, että luontoa löytyy vain mukin kyljestä. Olenkin melko innoissani ensi viikosta - menen katsomaan puutaloyksiötä Tampereelta. Tenttiinkin lukemisen sopisi maistuvan omalla pihalla, syysväreissään hehkuvan lehtipuun alla.

Helle polttaa sisäpihaa, naakat naukuvat. Tämä neiti suuntaa nyt Hietsun kirpparille ennen iltavuoroa.

Ruotsissa on kaikki paremmin

Juhannus tuli ja meni. Löysin itseni työvuoron jälkeen pohjoisen Uudenmaan pikkukaupungin lähiöstä lämmittelemästä vaarallisen lähellä pallogrilliä. Olut oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Juhannuspäivän vietin vanhempieni nurkissa - sieltä nurkasta kun oli hyvä varovasti inistä, josko saisin aikaisen synttärilahjan, josko äiskä maksaisi tilaamani uudet silmälasit. Hilloa nimittäin tymähtää liiankin kanssa matkusteluun, kun lähden ensi viikonlopuksi etsimään itseäni Pohjanmaan lakeuksilta. Aion huhuilla pääni sisällä kirkossa ja häävastaanotolla, jättää kameran kotiin ja kitata pontikkaa. Tekaisin tuiki tuntemattomalle juhlaparille kortinkin, hieno tuli.





Työasioista: sain viimeinkin puhuttua töissä ruotsia. Miellyttävä miekkonen kysäisi tupakkahyllyä tutkittuaan kauniilla riikinruotsilla, että oliskos sitä nuuskaa missä. Tämä neiti päästi spontaanin hihityksen ja lauseen No mutta, sehän on laitonta täällä Suomessa! Herrasmies poistui silminnähden järkyttyneenä ajatuksesta, että oli mennyt kyselemään kaupankassalta laitonta ainetta. Keskellä päivää. Voi veljet!

Jaa-a. Nytpä keräilen itseni tästä lattialta ja koetan kerätä rohkeutta kohdata VR:n kirjastonhoitajat. Aineisto kun piti palauttaa jo tammikuussa. Ja sitten töihin. En lupaa hihitellä enempää.

Käet kukkui, linnut lauloi / vihannoivat viidat kaikki

Eksyin sitten tupareihinkin. Mitään en ole oppinut - itseään ei kannata saattaa työpäivää edeltävänä iltana tilaan, jossa kotimatkalla ihan tieteellisestä kiinnostuksesta koettaa sytyttää kadunkulman oksennuksen tuleen.

Viime viikko oli yhtä rauhoittavaa kuplaa ensimmäistä päivää lukuunottamatta. Heräsin tuolloin vanhempieni sohvalta huonosti nukkuneena, pakkasin loputkin tavarat kassiin ja olin lähtövalmiina varttia ennen sovittua hakuaikaa. Nostin takkini lattialta, ja sain sukilleni kuohuvan kosken kissankusta. Kiitti. Istuin sen vajaat tuhannen kilometriä tavaroista ratkeilleen auton etupenkillä jalat solmussa, ja iloitsin, kun talon tuttu muoto tuli pitkän metsäautotietaipaleen jälkeen esiin metsän takaa. "Täällä on käynyt joku", sanoi veljeni äkkiä, ja huomasin itsekin lanaan painuneen nurmen. Talo seisoi paikallaan, lukot murrettuina. Tuuli kävi sisään avoimista ovista. Otin heti kuvat lukoista, pengotuista laatikoista, työkaluja vailla olevista nurkista, seinistä joilta oli kellot viety. Veljentyttöni seisoi keskellä kuistia silmät selällään, ja sanoi että tuntuu pahalta. Niinhän se tuntui. Papan veistämiä kirveenvarsia ja rakkaiksi käyneitä Iisakki-puukkoja ei saa takaisin, vaikka moottorisahan, tukkikoukut ja viehepakit vakuutus korvaakin. Eniten korpeaa se, että asialla ovat olleet paikkakuntalaiset, tutut ihmiset - samat, jotka ovat kahden vuoden välein käyneet varastamassa vieressä seisovasta naapuritalosta aggregaatin. Nyt oli samalla näpsäkkää käydä myös meillä.

Veren lopetettua kiehumisesta nautin olostani kovasti. Siinä paikassa helposti unohtaa, että mitään muuta olisi olemassa. Metsä, korkeaa taivasta soutavat pilvet, huussipolku, lähde, ilmassa pyörteilevät pääskyset ja pakoon pinkova rusakko ovat lähellä, todellisia. Mitäpä sitä muuta murehtimaan. Senkun kumartuu hetkeksi ihailemaan saunankulman hiekkaan painuneita sudenjälkiä ja menee sitten pistämään hellaan tulen. Pian on kahvi valmista, kunhan sen on ensin loorannut ja hyvästi säikäyttänyt. Kuulin kahvin äärellä monta uutta tarinaa keskenään haastelevilta sisaruksilta, tädeiltäni. Myöhemmin, lasten mentyä jo etsimään untaan verhoin pimennettyyn kamariin pelasimme sököä yöauringon valossa, ja kuulemani tarinat saivat jatkoa.






Eilen sain kyydin Rovaniemelle. Ostin kasan lehtiä asemaravintolan kioskista, etsin paikkani sinivalkeasta pikajunasta ja asettauduin katselemaan sateesta kosteaa maisemaa. Kemistä junaan nousi tyylikäs nainen valkoisissa hansikkaissaan, ja vieressäni istui saksaa puhunut pariskunta sanaillen lempeästi siitä, kuinka kaunista elämä on. Oulussa vaihdoin junaa, ja loppumatkan koetin nukkua, kun edessäni istuneen matkalaisen lehden parasta antia näytti olevan olan yli luettu otsikko Minulla on yli 50 hattua. Illalla olin jo Helsingissä, kotona, työntämässä jääkaappiin ohrarieskaa ja huokaamassa sängynreunalla.

Sain kaksi päivää sairaslomaa - pirttiin huonosti vetävän hormin takia hiipinyt savu, pöly, veto ja piilotettujen kolikoiden toivossa pöllyttämäni satavuotias hirrenalus homeineen antoivat sen sortin köhän, ettei tässä mihinkään töihin mennä. Tänään aion vain maata sängyssä, mutustaa Primulalta hakemiani sämpylöitä ja selailla lehtiä. Sade tapailee ikkunalautaa, eikä mihinkään ole kiire.

Käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen

Nyt lärpättää kukkaronnyörit niin, ettei pahemmasta väliä.

Toissapäivänä kaukolinjabussi pehmeine penkkeineen ja krapulaisine kuskeineen kyyditsi minut sateiseen Porvooseen. Söin hedelmiä museon takatilassa (mitä tyydytystä tuottaakaan mennä samettinarujen taakse!), törsäsin lakritsiin ja tyrnimarmeladiin ja hoipuin pitkin liukkaita mukulakiviä. Luin historiateoriatentin kirjaa, kun rankkasade hakkasi joen pintaa ja valui pitkin punatiilisen baarikahvilan ikkunoita. Silitin kahta eri kissaa, tuijotin klassikkoleffaa käsi sipsipussissa ja lopulta illalla, sateen ja päivänvalon jo heikennyttyä, tuijotin epäuskoisena linja-autoaseman aikataulua, kun bussiani ei tullutkaan. Sain todellisen Tour de Porvoon kyytiautoni etupenkillä, kiitokset siitä! Illan viimeinen linjuri tipautti minut näpsäkästi Sturenkadulle. Kävelin sateenvarjoani keikutellen kotiin.



Eilinen sujui saksankurssin (joo, ei se lopu koskaan) lopputehtäviä vääntäen, tynkävuoroa töissä lusien ja Hyvinkäällä olutpullon korkkia sihautellen. Istun eri liikennevälineissä kenties yhteensä enemmän kuin mitä istun kotona. Asia ei korjaannu ensi viikollakaan, kun pakkaudun veljeni autoon ja katselen maisemia palttiarallaa tuhannen kilometrin edestä. Tuuletin lompakkoani hetki sitten ruokakaupassa - kaikkea nannaa kun ei oikeasti saa Napapiirin pohjoispuolelta. Onneksi kesätuki tulee pian, ja palkka.

Kadun toisella puolella olisi tuparit, mutta pyykkitupa kutsuu lujemmin. Tai mistäs sitä tietää, huomenna täytyy olla töissä vasta puoliltapäivin.