Selkä meni, taas. Sama kohta, sama liike, sama naksaus ja sama, lamaannuttava kipu. Onnistuin auttamaan muuton loppuun, mutta seuraava yö meni rehellisesti raivoitkiessä. Miten voi sattua niin paljon, pieneen ihmiseen? Nousin kahden tunnin välein huojumaan sängynlaidalle, puskemaan tuskanhikeä kaikista ihohuokosista ja kävelemään hidasta ympyrää mattoni ympäri myötäpäivään, vastapäivään. Yölampun valossa tajusin, ettei pahinta edes ole se veret suoniin jäätävä kipu, vaan kivun pelko. Jatkuva lihasvaraus, jatkuva ohimoissa jyskyttävä tieto: kohta sattuu, kyselemättä. Yhä uudelleen jähmetyin ajovaloihin. Yhä uudelleen etsin peittoni alla sitä ainoaa asentoa, jossa kärsimys muuttui miltei siedettäväksi, hengitin hampaat kireinä ja laskin tahtia aamuntulolle. Ja sama juttu kuin viimeksi - auringon noustua oli selkä hieman jäykkä, muisti pisti varomaan mutta kipu oli poissa. Kaipa se on uskottava, se ettei fysiikka vaan kestä kirjalaatikoiden kantelua, että siellä on jokin lihas erityisen heikko. Vain hieman toispuoleisena siivosin ja katoin pöydän musiikkia kuunnellen, laitoin booliviinin jäähtymään.
Kahdet juhlat peräjälkeen, huiseja lahjoja, perunasipulisalaattia, Oasis, naapurien sietokyvyn testaamista, eräs katuun kaatunut moottoripyörä, mansikkamargaritoja, mansikkaskumppaa, Plevna, paljastuksia, valomerkki, syysmyrkyssä kotiin, sukat märkinä lattialle nukkumaan ja aamulla se pakollinen, semidarrainen mattivanhaskeskustelu.
Tällä viikolla mennään ryhmäliikuntaan, tällä viikolla aloitetaan lukupiiri, tällä viikolla on kaksi tenttiä (toinen oli jo) - kaikenlaista vaikka ulkona sataa jäistä paskaa ja tuuli repii naamaan arktista railoa mennen tullen yliopistolle. Olen jo luovuttanut kansantaloustieteen suhteen, ja nykyisin kuvittelenkin Clint Eastwoodin näköisen professorin luennoilla paljettipukuun ja kilpailemaan rusettiluistelun EM-kisajäälle. Valtio-opin palikkakurssi päättyi tänään, ja nyt pitäisi tahkota 700 sivua kakkipyllerömakkia kasvatustieteen perjantaiseen tenttiin. Ilman silmälaseja, totta kai - ne kun piti jättää korjaukseen loppuviikoksi. Tietysti.
Sietokykyni on koetuksella muutoinkin kuin reistailevan lihaksiston suhteen. Kämppä ei pysy siistinä, joku likaa astioitani ja pudottelee uunin taakse sipulia, saan huolehtia liikaa duunia painavan seurustelusuhteeni turvallisuudesta yötyössä (johon kuuluu pimeyttä, voimalinjoja ja kahtasataa ohi kiitäviä pikajunia), keittiön vesiputket vuotavat hiljalleen roskakaappiin, läski lyllyy, suklaa maittaa ja tili tyhjenee. Ei oo helppoo, varsinkaan, kun mieleen väkisinkin hiipii moraalinen morkkis: onko oikein kouluttautua isolla valtion rahalla kasvatusalalle, jos ei ns. vittuukaan kiinnosta päätyä komentamaan yläasteikäisiä riisumaan pipoa luokassa, istumaan suorassa, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan läpipaskan opetussuunnitelman mukaista tuubaa, jonka ainoa tarkoitus on sosiaalistaa tulevaisuuden oravanpyörän ihmisrattaat loksahtamaan ennalta määrätyille paikoilleen ja vielä pitämään osaansa lottovoittona? Opettajana voisi toki tehdä kaikenlaista hyvää ja kaunistakin, mutta tunnen itseäni sen verran, että tiedän voimieni loppuvan ennen säällistä eläkeikää. En ole löytänyt sisäistä kasvattajaani, huudan yöhön pimeään, vaikka tenttikirjan eräs lause kasvatustyön ytimestä kyllä kieltämättä kolahti: Kyse on ihmisyydestä ja siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme. Lapsia voisi ohjata ajatteluun, jossa ei tarvitsisi kiristää tahtia ja hengästyä. Olisiko se sen arvoista - itsehän siinä uupuisi - - -
Kaadan kemupullon pohjalta jämät, pyöritän viiniä kielellä ja tartun taas kirjaan. Tiskit makaavat keittiössä, lika nurkissa.
Vaan äkkiä tajuaa
Ettei ruumis elä ilman aurinkoa
Eikä henki ilman laulua
Entäs nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti