Mua ei pelota, mua ei pelota
Oon tottunut hyssyyn tähän
Mua ei pelota, ei yhtään pelota
No okei, ehkä vähän
Hyssy, hyssy, hämärän hyssy
Tää on sininen hetki
Mun pitäis olla nukkumassa,
mutt yhä vaan jatkuu retki
Tälläistä hämärää satujen maata
ei ole kyllä kellään
Pidä mua kädestä, pidä mua kädestä
kun hiljaa hyssytellään
Ella ja Aleksi, Hämärän hyssy
Olen huomannut eron. Olen läsnä, olen tässä, olen elossa. Olen vahvasti kotona ruumiissani, siitä aamun hetkestä kun joudun suostuttelemaan ja uhkailemaan kehoni pois sängystä siihen hetkeen, kun ojentaudun sinne takaisin. Lakana on viileä, ja yö lepää ihoani vasten. Pimeässä pihlajat huojuvat ääneti ikkunani takana. En tunne tuulta mutta aistin sen. Kokeilen unieni pintaa varpaani kärjellä, ja pian ne kannattelevat minut kauas, kauas.
Olen aina arvostanut liikuttumisen voimaa. Sellaista kokemusta ja tunnetta, joka iskee polvilleen lupaa kyselemättä - sitä hetkeä, jona liikutaan ihmisyyden syvimmällä maantieteellä. Liikutun vihan, voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista, mutta kaikkein väkevimmin, kun koen jonkin kauniiksi tai traagiseksi, kertovan jotain oleellista elämästä ja siitä mitä tapahtuu meidän ihmisten kesken.
Viime aikoina olen osannut liikuttua erityisen paljon. Itken kasvatustieteen kirjalle, taivasta vasten piirtyvän tiaisen ääriviivoille, sille miten ihmiset istuvat kahvilassa hiljaa toisiaan katsellen. Itken sille, kun kotona tekemäni kaneli-kardemummakahvi onnistuu täydellisesti ja maistuu paratiisilta. Itken pimeässä luentosalissa sadan ihmisen keskellä kappaleelle, jossa lapset laulavat Juna on parempi kuin autot ja bussit/ Täällä voi leikkiä, tehdään maja/ Isäkin hymyilee kun se ei aja. Itken kotimatkalla tähtikuvioille, ja hiljaisuudelle, joka öisin on rikkumaton.
Itken sillekin, kuinka aion omistaa joskus julkaistavan kirjani ihmiselle, jota en ehtinyt rakastaa tarpeeksi. Hänellä ei ollut ketään - meitäkin yhdisti vain kaukainen sukulaisuussuhde. Hän kuoli, ennen kuin ymmärsin. Nyt olen myös ymmärtänyt, että ilman elettäni hän katoaa kokonaan. Sen ajatteleminen repii minut kappaleiksi. Samanaikaisesti, ensimmäisten kouristusten jo ravistellessa, tunnen halua hymyillä. Tämä on tässä, tämä on sitä - olen niin onnellinen, että kykenen tuntemaan jotain näin, että liikutun yhä vain enemmän.
Ja tajuan, mikä on odotellut ovensuussa ja kuulostanut siltä, että yrittää olla hiljaa. Se on itku, ja nyt se tulee luokseni huoneen poikki ja syleilee aamuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti