Ja muita todellisia tarinoita

Tälle viikolle on sana: phuuh.

Maanantaina kiskaisin himaan perus-maanantain: neljän päivän luksusvapaan jälkeisen, superkiireisen repäisyn. Illalla, räkäväsyneenä (koska eihän lomilla nyt nukuta!), menin yöksi siskolleni maalle. Pesin ikkunoita ja nukuin lattialla hyvin katkonaiset unet. Aamulla heräsin siihen, että myös vierailulla ollut äitini (TM) porisutti tupakeittiön kahvinkeitintä, repi sälekaihtimia alas ja ropisutti kissoille kuivamuonaa kuppiin noin puolen metrin korkeudelta (ja noin kahden metrin päässä tyynystäni). Kello 05.20. Luovutin heti kättelyssä, nousin ja koomasin aamiaispöydässä. Hetki ennen töihinlähtöä, vuoden kiireisintä päivää suorittamaan, korva erotti television aamu-uutisista jotain: Riihimäen aseman kohdalla kaatuneen tavarajunan. Jäinen viima (TM) kävi läpi pään. Montako kollegaa on tänään tulossa Helsingin suunnasta? Montako ei pääse tänään töihin? Päivä vedettiin miten vedettiin, lopulta paremmin kuin mitä aamun dadaistisessa taideteoksessa olisi voinut toivoa. Illasta, korvaavien bussikyytien jälkeen, ryömin omaan sänkyyni ja nukuin miltei kellon ympäri.

Unet olivat tarpeen keskiviikkona, koska en aamulla uskaltanut luottaa Valtion Rautateihin. Kipaisin töihin bussilla, joka oli kyllä ajoissa perillä, mutta lähti turhan aikaisin täältä (06.30). Päivä ja pari seuraavaakin menivät sumussa - ainakin päätellen lupautumisistani tulla tekemään ylimääräisiä vuoroja, vaikka pitäis jotain graduakin niikö vääntää. Eilen olin töissä, vaikka oli P:n syntymäpäivä. Vielä illasta mietin, että voisi sittenkin lähteä kaljalle - niin mahtava sääkin, paljon porukkaa liikkeellä, syytä juhlaan. Väsytti, jäätiin kotiin. Ennen nukahtamistani nousin vielä ylös ja suljin ikkunan. Katujen perjantai-illan tuttu äänimatto jatkui vaimeampana.

Aamulla heräsin äitini soittoon. Sä olet kunnossa! Lähistöllä oli yöllä ammuskeltu, eikä ampujaa oltu tavoitettu. Ihmisiä oli haavoittunut, yksi kuollutkin. Astuin parvekkeelle. Aurinko paistoi tyhjälle kadulle, eikä mikään liikkunut. Hiljaisuus humisi korvissa.

Pikaisen ja intensiivisen sosiaalisen median selaamisen jälkeen selvisi, että tuttuni olivat kunnossa. Kaveriporukka oli valunut puoli tuntia, kymmenen minuuttia, muutamaa minuuttia ennen murhia kotiin. Joidenkin kohdalla oli viime hetken pyörähtäminen pois snägärijonosta pelastanut hirvikiväärin luodilta.

Olen todella onnellinen, että jäimme kasvamaan sammalta sohvalle Mad Menin neloskauden kanssa. Yhtä hyvin olisimme voineet yöllä olla kadulla ja tähtäimessä. Olen todella onnellinen, että tutuillani kävi uskomaton tuuri. Samalla surettaa, että sattuma valitsi joidenkin kohdalla toisin. Juuri täysi-ikäistynyt nuori nainen kaatui kuolleena lähikauppani eteen, kun ilonpito vaihtui kauhuksi ja kaaokseksi.

Tuntemukseni ovat hyvin samankaltaiset kuin alle vuosi sitten. Tuolloin kahvini jäähtyi kupissaan, kun yhä vain katselin Hesarin pääuutisen kuvaa Norjasta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset nostivat ilmaan punaisia ruusujaan ilmaisten tahtonsa elää rakastavassa maailmassa. Keittiöradiossa soi ties monettako kertaa kappale, jonka sanat alkoivat aseman tietoisen tehosoiton kautta saada uusia merkityksiä: Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää/ Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää. Niihin päiviin kuului paljon kyyneleitä. Nyt puut ovat taas lehdessä, aamut valoisia ja ilmassa on leikatun ruohon tuoksu, ja mielen yllä yhä vain suru, hämmennys ja pettymys. Mikä siinä pakenevan selässä on, että siihen pitää ampua?

Vaisuin käsin tein täytekakun pohjaa. Suljettuani uunin luukun suljin silmäni, nojasin tiskipöytään ja huokaisin. Erotin radiosta hiljaa huoneeseen noruvat sanat. Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun/ Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu.

Ja muita kuvitteellisia tarinoita

Kyllä oli ennen kaikki paremmin.

Markkinapäivinä paistoi aurinko. Metrilaku oli halpaa kuin saippua, joka puolestaan oli halpaa kuin peruna, joka oli hyvää. Kamerat puolestaan olivat arvokkaita esineitä, ja niitä opeteltiin kunnolla käyttämään ennen kuin laukaisinta painettiin. Ei tullut valokuvausliikkeen tiskillä yllätyksiä. Niitä ei myöskään koettu ruoan äärellä, sillä yleisesti tiedettiin, että syömällä kulutustaan vähemmän ihminen laihtuu. Ajatukselle sähköisestä ravintolaskurista oltaisiin hymähdetty - turhia sellaiset, ja tuskin tännepäin Pohjolaa koskaan tulevatkaan, kuten Koillismaalla kuulemma kauppa-autossa Ameriikassa keksityille viivakoodeillekin viisi vuosikymmentä sitten hymistiin. Tyytyväisempää hyminää matontamppaustelineillä saivat aikaan tehopuhdistusuutuudet, joissa haisi rehti ammoniakki. Ei koivuntuoksulla tullut puhdasta. Säännöllisesti käski Kotiliesi pyyhkimään pölyt tai kansakunnan laadullinen taso notkahtaisi. Huonekasveista pidettiin huolta. Tutkinnot valmistuivat ajallaan. Ei murehdittu opinnäytteen kysymyksenasetteluja yökaupalla. Öisin nukuttiin, että jaksettiin aamuyöllä nousta sorvin ääreen. Kovasti tehtiin töitä, eikä lainarahalla tavaroita osteltu. Varsinkaan ei nostettu opintoihin meinattuja lainaeriä juhannuksen ilonpito mielessä.

Anniskeluravintolassa istuttiin ryhdikkäästi, eikä seinänaapuri koonnut pallogrilliään rappukäytävässä kolmelta yöllä. Vielä vähemmän oli naimattomalla nuorella naisella aikaa katsella tällaista toimintaa ovisilmästä.

Computer says no

On se nyt se, se kevät. Näin empiirisesti asian päättelin muun muassa työvuorolistoista, ilmassa sakeanaan leijuvasta siitepölystä ja noin kolmasosan karvoistaan pudottaneesta kotieläimestä. Töissä on ollut ihan muksaa - kenelläpä nyt ei aika kuluisi rattoisasti, kun työvälineillä on päivästä riippuen mahtava skaala. Yhtenä päivänä sorvina toimii tietokoneen näppis ja kasa kirjallisuutta, toisena miltei kaikki repertuaarista löytyvät kielet sekä enemmän tai vähemmän onnahteleva tilannetaju, kolmantena taas huomaan raahaavani muuttolaatikoissa kaikenlaista käytettävää kuten ilveksentaljaa, tervapyttyä ja epäterveellisen painoista kasaa kivisiä mortteleita. (Toissapäivänä kärsin kesän ensimmäisestä työtapaturmasta, kun epähuomiossa puhalsin omaan silmääni jauhettua inkivääriä.) Kiitettävästi kesän hommat hoituvat ihan työsopimuksella, jopa. Olisin kiitollinen, jos jaksaisin. Tätä kuherrusaikaa kesäduunin kanssa kestää tasan ensimmäisen palkkakuitin vastaanottamiseen. Eipä hätiä siis siellä!

Kevään tulon tajusin entistä kirkkaammin myös eilen, kun oli kevään ensimmäinen sadepäivä. Sellaisen tunnistaa siitä, että taivas on synkkä ja asfalttiin riepoo kylmää vettä. Kuitenkin samalla ilma on enemmänkin kostea kuin kylmä, eikä tuuli irrota nahkaa luista. "Ei mikään kevättalven sadepäivä tämä", ajattelin parvekkeella, t-paidassa, kahvia hörppiessäni. (Kymmenen vuoden päästä olen just niitä ihmisiä, jotka ostelee Tarjoustalosta sääpäiväkirjoja. Nyt vielä hävettäis. Kuten ristikkolehden ostaminen hävetti vielä muutama vuosi sitten.)

Tämän pienen vapaapäivän tässä voisi käyttää vaikkapa herra G:n nujuuttamiseen, mutta taidanpa pitää ihan oikian vapaan päivän ennen töissä kuluvaa viikonloppua. Suunta siis lahjakassin kera äireelle, eläinkauppaan ja kirpparille - ja illalla saatan käydä tuopilla.

(Tälle pienelle radiohiljaisuudelle oli muuten syykin. Blogialusta primadonnaili rivivälien kanssa, kuten edellisen postauksen (nyt korjatusta) elegantista rivinvaihdoksesta joku kenties saattoi päätelläkin. Onneksi tässä taloudessa joku jostain jotain tietääkin, ja P:n html-ohjeella lähtivät rivivälit rullaamaan.)

Valpuri

Vappu. Tuo aattojuhla, jonka vietoista on siunaantunut hyvin vähän kuva-aineistoa, mutta sitäkin enemmän tunnemuistoja. Olen istuksinut Tokoinlahdella suu täynnä mansikkaa, marssinut mielenosoituksessa, ollut neljien eri bileiden kommuunijuhlissa Siltasaarenkärjessä, palauttanut pedagogisten hakulomakkeen muutamaa tuntia ennen määräajan umpeutumista, maannut puistossa punk-keikalla ja nauttinut Teacher's-viskiä Koskenrannassa epävireisen laulun saattelemana. Tänä vuonna oli vuorossa tutun poppoon kaunis ja kaihoisa musikaali ja sen perään ensi-iltabileet. Kelpasi kaikki mehut puristaneen työputken päälle, voin kertoo. Aamulla olo oli asiaankuuluvan rapsakka, eikä falafel-rulla kylmällä jaffalla ole koskaan maistunut niin hyvältä.

Tänään kiskaisin työreleet niskaan ja vetäisin ensimmäisen kesätyövuoroni. Aamupalaverissa syötiin tuliaissuklaita ja ruodittiin tulevaa puserrusta. Päivä meni puhtaasti toimistohommiksi ja tulevien töiden valmisteluksi, mutta kesän alkupärähdykseltä se silti tuntui. Pihalla lensivät pesimäpaikkaa etsivät naakat ja ruoho vihersi, itätuulessa oli jo lempeyttä. En saa tarpeekseni tästä valosta. Nytkin puolimakaan sohvalla ja parvekkeen avoimesta ovesta tulvii kesäilmaa. Hallelujah, sanon ma.