Ilman viinaa olet raittiimpi

Vappuaatto. Riehuin jo kotitarpeiksi - palasinhan vasta äsken radanvarrelta Tampereelle palauttaakseni pedagogislomakkeet vain noin kolme tuntia ennen hakuajan umpeutumista. Päivän urotyön tehtyäni kävin ruuhkaisessa lähikaupassa ostamassa jotain etäisesti simaa muistuttavaa sekä viisi omenahillomunkkia. Itelleni! Söin jo yhden, kohta syön toisen. Löl-löl-löö!

Mikäli olisin tajunnut hoitaa asioita lakkariin esimerkiksi kuluneen kuukauden aikana, olisin jo jossakin repimässä kolmannen skumppapullon korkkia auki. Koska kuitenkin olen itselleni uskollisena vältellyt velvollisuuksiani vähintään ansiokkaasti, tulen seuraavien päivien aikana lähinnä istumaan koneella työjuttuja tehden. Myös vappuaaton. (Huomenna saatan jalkautua työväenmuseon tapahtumaan. Jos ei sada. Jos jaksan.) Toisaalta ajatuskin salaojakrapulasta aiheuttaa vilunväristyksiä. Viimeviikkoinen holatna oli jälleen paikallaan todistamassa, että kohmelot vuosien myötä todella pahenevat. Kymmenen tuntia päänsäryn, oksennuksen, kouristelujen, vapinan ja etenkin omien ajatustensa kanssa punkassa riitti kyllä taas vähäksi aikaa. Viimeistään ensi vappuna lupaan jälleen sankaroida. Tälle vuodelle riittää imurointi yo-lakki päässä.

Ihmeellisiä ovat elon tiet. Ja menestyksen. Kun nyt istun perseelläni pieruverkkareissa kotona posket sokerissa (höhö), lakittaa pian Mantaa eräs pitkäaikaisimmista ystävistäni.

Pikainen katsaus

Kevät on täällä. Ostin jo yhdet kesäkengät, tarvitsen vielä toiset. Työ, mikä ihana tekosyy.

Kesätyöt alkavat ensi viikolla. En koe olevani erityisen valmis ammattilainen, mutta kyllä se siitä. Pitää vain muotoilla suuta soukeammalle - ja jättää ylioppilas Larvanto -vitsit vähemmälle.

Minulla on pysyvä ajokortti. Helposti irtosi. Radalla perseilin kitkaympyrän täydeltä, kun käskettiin. Päässä soi kolmisen tuntia kappale Little Spanish Flea. Teoriatunneilla selvisi, että eräs jäbä oli ajanut välivaiheessa 47 000 kilometriä. Meitsille riittänee vähempikin esimerkiksi loppuelämäksi.

Laitoin äsken menemään ensimmäisen sähköpostin ensi syksyn seminaariin liittyen. Mieli on vielä virkeä. Paniikki vyörynee päälle viimeistään elokuussa, kun seminaarivihkoni sivut pysyvät itsepäisen tyhjinä. Kuin pedagogisten hakulomake. Voi jumalauta mä sanon! Ylihuomiseen mennessä pitäisi keksiä ja valehdella, miksi opettajanura kiinnostaa. Saatan kiskaista skumppakännit, että saan paperit palautettua. Seura on tervetullutta.

Ennen lomakkeeseen tarttumista ajattelin käydä katselemassa työhametta ja katsoa pari luonto-ohjelmajaksoa. Jännään aina viimeiseen asti, tökkääkö piikkisika Attenboroughia silmään.

Damn, girl/ you're so fine

Perjantai-iltani saavutti juuri kliimaksinsa. Vietettyäni elämäni tunteja venäjäntentissä ja senjälkeisessä suullisen tenttiryhmän palaverissa, maksettuani jumalattomat sakot lähikirjastooni ja palattuani kotiin pyykkäämään ja maksamaan laskuja olen lähetellyt sähköposteja, järjestellyt kaappeja ja koonnut seitsemän kuukautta nurkassa odotelleet tuolini. Koska olen ihminen, jolle mikään ei riitä, pesin äsken myös suihkuverhoni.

Nyt nautin limonadia ja irtokarkkia abivuoteni hittilevyä fiilistellen. Tätä kuunneltiin. Autossa, tuopin äärellä, random kämpän lattioilla istuen, juomapelin taustalla, tanssilattialla. Eräs biisi pääsi penkkaripäiväpuheen jälkeisen ulosmarssin kappaleeksi. Muistan puheesta vain viimeisen lauseen, jonka hönkäisin mikkiä päin niin aistikkaasti kuin vain Fridaksi pukeutuneena ja ilman rillejä osasin: Je ne regrette rien. Seuraava muistikuva lienee Maarianhaminasta. Hienoa aikaa!

Äkillinen intoni tehdä jotain etäisesti hyödyllistä johtunee uudesta leikistäni, jonka sääntöjen mukaisesti olen ilmoittautunut sähköisiin tentteihin, heitellyt kirjoja seinään ja perunut samaisia tenttejä vuorokautta ennen h-hetkeä. Nyt ei taas irtoo. Lisäksi olen pohtinut vakavasti sitä, etten hakisikaan pedagogisiin. Tänä vuonna tai koskaan. Olen tehnyt melko tavalla julkisia töitä - juuri sen verran, että tiedän sopivani johonkin muualle. Esiintyminen on perseestä, enkä jaksa tehdä sitä yhtään sen enempää kuin on aivan pakko. (Kesästä tullee mielenkiintoinen.) Lisäksi murtuisin noin kolmessa viikossa opettajille asetettujen vaatimusten edessä. En näe itseäni opettamassa. Ehkei sitten kannata hakeutua alalle. Sitä paitsi olen enemmän erikoistunut alle kouluikäisten mielten saastuttamiseen.

Elämänsuuntakriisini sai lisäpontta hetkistä, jotka ajelin talla pohjassa pitkin motaria. En olekaan niin paska kuski kuin mitä olen ymmärtänyt. Vaikka luulen kyllä, että tulevan työkaverin ennustus käy hyvinkin toteen. Auto täynnä viime koulutusta kohti ryömiessämme niiautti tyyppi auton seisoksiin risteyksessä. "Tässä se Jenni ajaa kesällä kolarin." Ans kattoo. Loppukesästä ehkä, kun auto on kuulemma muutenkin menossa kuutiotarhalle.

Laisse tombe!

Eilen eräs kertoi, kuinka oli käynyt erään kurssin vetäjän kanssa sopimassa pohdintapaperin palautukselle uutta dedistä. Professori oli letkeästi hyväksynyt ehdotetun ajankohdan ja lausahtanut, ettei se nyt päivän päälle ole. "Mieluummin minä luen ajatuksella kuin viime hetken hädässä kirjoitettua tekstiä." Eräs oli jäätynyt paikalleen: voiko tehtävät tosiaan tehdä muutoin kuin viime hetken paniikissa?

Tosiaan. Velvollisuuksien hoitaminen ajan kanssa tuntuu eksoottiselta. Kalenterini sivujen erivärinen suttu ei tarkoita, että hoidettavat asiani olisivat kovinkaan järjestyksessä - pääni sisällä on nimittäin aivan samanlaista, eriväristä suttua. Olen hyväksynyt kaaoksen, sillä saan siitä huolimatta elettyä ihan kunnialla. Vaikken esimerkiksi ala tankata kansainvälisen politiikan tenttikirjoja viikkoa ennen tenttiä kuten asiaan kuuluu vaan silmäilen niiden takakansia ja karkailen kaverille tekemään mustikkapiirakkaa kunnes tentti on seuraavana päivänä, olen saanut vajaan neljän vuoden opintojeni aikana tasan yhden hylsyn. Toki olen jättänyt menemättä lukemattomiin tentteihin, mutta useimmiten niissä on ollut kyse realistisesta luovutustappiosta. Useimmiten. Kurttuna on edellisen lisäksi myös se, että osaan suhtautua velvollisuuksiini tasan yhdellä tavalla: vakavasti. Vaikka tekisin kaiken huolella valmistautuen, stressaisin silti itseni kuolioon. Kenties laissez-aller -meiningissäni onkin kyse jonkinlaisesta puolustusmekanismista. Kunnolla nukkuminen ja syöminen sekä kavereiden kanssa hengailu saattavat oikeasti olla hyödyllisempiä selviämisessäni kuin verisilmin kirjaa eestaas hinkkaaminen. Jos kerran kykenen omaksumaan tarvittavan kahdessa päivässä, miksi lukea kahdeksaa?

Olen tosin ajatellut lakata luottamasta nopeaan lukemiseen, sillä siten en saa kaikkea (tai mitään) irti opiskelun mahdollistamasta tiedollisesta kasvusta. Kirjatentit ainakin omalla kohdallani todella ovat kertakäyttökamaa - tieto painuu lähimuistiin ja ulostuu tentissä paperille jättämättä useinkaan pysyvää jälkeä aivopoimuihini. (Voin vain toivoa, etteivät esimerkiksi lääkärit kykene purjehtimaan opintojensa läpi tällä tapaa.) Kasvatustieteen kaikki kama on tästä hyvä esimerkki. Suke sen hyvin laittoi sanoessaan, että on hirvittävää, kuinka yhdet perusopinnot on mahdollista saada suoritettua parhaalla mahdollisella keskiarvosanalla ilman, että opiksi tyrkytetty herättää ainoatakaan varsinaista ajatusta. Toisaalta kaiken ei ole tarkoituskaan kiinnostaa, ja osaan opiskelustaan saa suhtautua silkkana suorituksena (tämän itse asiassa muistan kasvatustieteen luennolta). Muutoinkin elämä tulisi osata jakaa kahteen mappiin, joista toisen sisällön suorittaa kunnolla ja toisen vähän sinnepäin. Koska en osaa jaotella velvollisuuksiani oikeasti huomiotani kaipaaviin ja pienemmälläkin metelillä hoituviin, voin huonosti.

Toipuminen alkaa tänään. Heti, kun olen saanut laitettua kirppiskamojen välitilityksen ajan tasalle, otettua enemmän selvää Kirgisian vallanvaihdoksesta, luettua Kepan lehden, pyykättyä, siivottua jääkaapin ja katseltua pesäänsä varikselta puolustavaa harakkaparia. Huomiseen tenttiin on lukematta vain puolitoista kirjaa.

Nopea lukutyyli on todella siunaus. Fit-lehden niinsiiskarikkoinenelämä-artikkelin lopussa nimittäin summattiin, miksi on kestetty. "Onneksi on ollut rinkeleitä mukana." Tai enkeleitä. What ever.

Pääs, iäinen

Huh-huh siis. Kasvatustieteen perusopintojen kokonaismerkintä on kokonaan minun. Juhlat ovat venähtäneet pitkiksi - jo muutaman päivän ajan olen nautiskellut siideristä ja tupakasta. Kai se on tää kevät, ja pienet saavutukset. Ensimmäinen kesätyökoulutuskin jätti hyvän mielen ja odotuksen, jollaista en ole hetkeen makustellut. Uuteen ja jännittävään kuuluu myös työmatkakäyttöön tuleva kesäauto, jonka rattiin saatan kuulemma päästä, mikäli hanskalokerossa on aina kyydittäville rohkaisuryyppyä. Katsotaan, kuinka kalliiksi tulee. Toivon, että kosla on hyvin vakuutettu. (Kuis on, S?)

Lomailu on mehevää. Varsinkin, jos todella on sitä lomaa. Tällä hetkellä pitäisi veret korvista tulvien lukea ensi viikon tenttiin, kun sain jo työvuorotkin tehtyä. Ei jaksa. Otan mieluummin kolmannentoista pääsiäiskonvehdin. Eilenkin karkasin suoraan töistä veljelleni ottamaan parit kuvat isoksi venyneestä vauvasta, joka nopeasta kehityksestä ennustaen lähtee jo kohta kävelemään. Eikä yhtään vierastanut, vaikka ei ihan hetkeen oltu nähty. Suu auki vain odotteli, koska tulee seuraava lentokoneellinen luumusosetta. Sold!

Radanvarsikaupungin katujen lätäköistä heijastuu sumuinen taivas. Olen täyttänyt kunniallisen kansalaisen velvollisuuteni, ja tänään aion maistella mallasta. Mikäli pääsen uimalla perille.