Eilen eräs kertoi, kuinka oli käynyt erään kurssin vetäjän kanssa sopimassa pohdintapaperin palautukselle uutta dedistä. Professori oli letkeästi hyväksynyt ehdotetun ajankohdan ja lausahtanut, ettei se nyt päivän päälle ole. "Mieluummin minä luen ajatuksella kuin viime hetken hädässä kirjoitettua tekstiä." Eräs oli jäätynyt paikalleen: voiko tehtävät tosiaan tehdä muutoin kuin viime hetken paniikissa?
Tosiaan. Velvollisuuksien hoitaminen ajan kanssa tuntuu eksoottiselta. Kalenterini sivujen erivärinen suttu ei tarkoita, että hoidettavat asiani olisivat kovinkaan järjestyksessä - pääni sisällä on nimittäin aivan samanlaista, eriväristä suttua. Olen hyväksynyt kaaoksen, sillä saan siitä huolimatta elettyä ihan kunnialla. Vaikken esimerkiksi ala tankata kansainvälisen politiikan tenttikirjoja viikkoa ennen tenttiä kuten asiaan kuuluu vaan silmäilen niiden takakansia ja karkailen kaverille tekemään mustikkapiirakkaa kunnes tentti on seuraavana päivänä, olen saanut vajaan neljän vuoden opintojeni aikana tasan yhden hylsyn. Toki olen jättänyt menemättä lukemattomiin tentteihin, mutta useimmiten niissä on ollut kyse realistisesta luovutustappiosta. Useimmiten. Kurttuna on edellisen lisäksi myös se, että osaan suhtautua velvollisuuksiini tasan yhdellä tavalla: vakavasti. Vaikka tekisin kaiken huolella valmistautuen, stressaisin silti itseni kuolioon. Kenties laissez-aller -meiningissäni onkin kyse jonkinlaisesta puolustusmekanismista. Kunnolla nukkuminen ja syöminen sekä kavereiden kanssa hengailu saattavat oikeasti olla hyödyllisempiä selviämisessäni kuin verisilmin kirjaa eestaas hinkkaaminen. Jos kerran kykenen omaksumaan tarvittavan kahdessa päivässä, miksi lukea kahdeksaa?
Olen tosin ajatellut lakata luottamasta nopeaan lukemiseen, sillä siten en saa kaikkea (tai mitään) irti opiskelun mahdollistamasta tiedollisesta kasvusta. Kirjatentit ainakin omalla kohdallani todella ovat kertakäyttökamaa - tieto painuu lähimuistiin ja ulostuu tentissä paperille jättämättä useinkaan pysyvää jälkeä aivopoimuihini. (Voin vain toivoa, etteivät esimerkiksi lääkärit kykene purjehtimaan opintojensa läpi tällä tapaa.) Kasvatustieteen kaikki kama on tästä hyvä esimerkki. Suke sen hyvin laittoi sanoessaan, että on hirvittävää, kuinka yhdet perusopinnot on mahdollista saada suoritettua parhaalla mahdollisella keskiarvosanalla ilman, että opiksi tyrkytetty herättää ainoatakaan varsinaista ajatusta. Toisaalta kaiken ei ole tarkoituskaan kiinnostaa, ja osaan opiskelustaan saa suhtautua silkkana suorituksena (tämän itse asiassa muistan kasvatustieteen luennolta). Muutoinkin elämä tulisi osata jakaa kahteen mappiin, joista toisen sisällön suorittaa kunnolla ja toisen vähän sinnepäin. Koska en osaa jaotella velvollisuuksiani oikeasti huomiotani kaipaaviin ja pienemmälläkin metelillä hoituviin, voin huonosti.
Toipuminen alkaa tänään. Heti, kun olen saanut laitettua kirppiskamojen välitilityksen ajan tasalle, otettua enemmän selvää Kirgisian vallanvaihdoksesta, luettua Kepan lehden, pyykättyä, siivottua jääkaapin ja katseltua pesäänsä varikselta puolustavaa harakkaparia. Huomiseen tenttiin on lukematta vain puolitoista kirjaa.
Nopea lukutyyli on todella siunaus. Fit-lehden niinsiiskarikkoinenelämä-artikkelin lopussa nimittäin summattiin, miksi on kestetty. "Onneksi on ollut rinkeleitä mukana." Tai enkeleitä. What ever.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti