18. syyskuuta 2012

Shangri-La

Mjoo. Palasin asiaan maanantaina. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Eilenkin soitin, toisena maanantaina. Tänään hätkähdin - joku vastasi. Poliisi vastasi puhelimeen.

"Se on tää resurssipula", sanoi väsynyt ääni luurissani. "Meillä on täällä vaan yksi ihminen vastaamassa ja jos hän ei ehdi, puhelin vaan soi ja soi."

Samanaikaisesti olen yrittänyt saada lääkäriaikaa. Ajanvarausaikaa terveyskeskushoitajalta on arkiaamuisin kaksi tuntia. Useimmiten numero luonnollisestikin tuuttaa varattua, soittokerrasta toiseen. Saatuani hoitajan langan päähän ja kuunneltuani yritystä työntää minua opiskelukaupunkini terveydenhuollon niskoille, onnistuin saamaan jämäajan, jonka tänään käytin. Lääkärikin vielä vastaanotolla varmisti, etten millään siis voi käydä Tampereella hoidossa. Ettäkö haluan hoitoa kotikaupungissani? Jossa asun ja jonne maksan veroni? Siis todellako ihan kaupungissa, jossa minulla on oikeus hoitoon?

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, ei tiedä. Kyllä ei ketään kiusata, kyllä kaikki pääsee lääkäriin, joku pitää kädestä kun pelottaa. Oikein hyysätään. Sossuun kun kävelee niin saa ajaa Audilla pois. Tai ei nyt Audilla, mutta jollain huokeammalla saksalaisautolla. Ja eipäs syrjäydytä siellä vaan pestään ikkunat!

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, on harvoin itse kaivannut yhteiskunnan suoraa apua. (Tai ehkä viimeksi 80-luvulla, kun vielä pystyi hyvinvointivaltiosta vakavalla naamalla puhumaan.) Kun ajelee omalla mobiililla autoilijoiden tarpeiden ehdoilla rakennettua asemakaavaa, tuntuvat joukko- ja kevyen liikenteen ongelmat kaukaisilta. Yksityislääkärien palveluita käytellessä ei jonottelu tule tutuksi. Ehkäisevän nuorisotyön pointtia voi olla hankala ymmärtää, kun omat lapset ovat iltaisin harrastuksissa eivätkä nuokkarilla. Molempien vanhempien ollessa vakituisissa palkkatöissä pääsee jääkaappi harvoin tyhjenemään. Kun perii rahaa eikä velkoja, on kaikki mahdollista. Hommat todella hoituvat. Ilman julkista sektoria, tai siltä ainakin tuntuu.

On se vaan harmillista, että kaikenmaailman elätit ruuhkauttavat palvelunsa. Valittavat, kun Kelassa pitää pari lappua täyttää. Vaikka on peruskoulu ja kotona keskuslämmitys. Valittavat!

Ei siinä mitään. Myös omasta perseestäni löytyy kultalusikka. Vähästään aikoinaan säästäneet vanhempani pystyvät nyt auttamaan, jos menee akuutiksi. Kissanruokaan on aina rahaa. On oma sänky, tietokone ja päällä puhtaat vaatteet. Sopeutusmiskykyni ja sattuman ansiosta olen nyt nuorena aikuisena kielitaitoinen ja korkeakoulutettu. Jos joskus tulevaisuudessa saan oman alani töitä, ei kaupassa tarvitse kilohintoja vertailla. Kesäisin on varaa ajella äitini suvun talolle, kävellä perintömetsässä ja ostaa just sitä rieskaa, mitä lystää.

Tätä vain on kovin vaikea muistaa, kun käyttää tunteja elämästään jonottamiseen ja odottamiseen. Saa valtion laitoksilta tylyä ja välinpitämätöntä palvelua, tai ei palvelua ollenkaan. Kun asioiden setvimisen vuoriston juurella tuntuu, että sitä on aivan yksin.

Kun tässä keskuslämmitetyssä vuokra-asunnossani ajattelen ihmisiä, joilla menee heikommin, en jaksa valittaa omasta puolestani. Minä jaksan tapella. Entäs hän, joka rikoksen uhriksi jouduttuaan joutuu soittamaan ilmoitusnumeroon seitsemän päivää? Entäs hän, joka lääkärin painostuksen alla taipuu eikä lopulta saakaan hoitoa?

Peruspalveluiden resurssipulassa ei ole kyse luonnonvoimasta. Tästä on päätetty. Ja minä veikkaan, etteivät nämä päättäjät lihavaa oravaa katsellessaan mieti, että onpa vähän nälkä.

9. syyskuuta 2012

Finger in der Autotür ist echt der schlimmste Schmerz

Päivällä on keinonsa muuttua hyvästä paskaksi. Näin oli eiliselläkin.

Sateisesta kelistä ja pitkittyneestä flunssastani huolimatta oli Helsingin sarjakuvafestivaaleilla hieno tunnelma. Juttelin saksalaispoikien kanssa, ihastelin julisteita ja pääsin näppärästi eroon kukkaron pohjalla lomailleesta rahastani.



Vuosaaressa avoanoppi sai syntymäpäivä&eläkkeellejäämislahjansa sekä syklaaminsa ja me murut rintamme alle. Metron ikkunasta merta katsellessani alkoi aurinko paistaa. Vieressä kaksi vanhaa ranskalaisherraa keskusteli Pohjolan syksystä. "Pian tulee pimeää", huokaisi toinen.

Kotona ei tehnyt muuta mieli kuin maata sohvalla ja sulatella mansikkaista smoothieta. Naapuri päätti toisin. Todistettuani ovisilmästä puolison ulosheittoa ja pahoinpitelyä rappukäytävässä menin väliin. Kun nainen lähti ulos kylmään iltaan pelkissä sandaaleissa ja lannistuneet kyyneleet poskillaan, käänsi mies uhkailunsa minuun.

Mitä minusta ei näy päällepäin ovat ne kaikki kassavuorojeni ja yläkouluissa sijaistamieni tuntien mittaan vastaanottamani vittuilut ja uhkailut. En hätkähdä vähästä, ja jos hätkähdänkin, osaan peittää pelkoni. Sekös näköjään miestä ärsytti. Päästyäni takaisin kotioveni taakse tulivatkin jo jonkun naapurin soittamat poliisit. Tarkkailin yhä tilannetta oveni takaa ja sainkin todella hätkähtää: poliisi vähätteli - silminnäkijöitä tai uhria vielä edes kuulematta - koko asiaa miehelle ja virkkoi, ettei tästä asiasta väkisin iso numeroa tehdä. Kiehuin raivosta. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että tälle ilmoitetulle tilanteelle on toinenkin todistaja ja että myös minuun voi jatkossa olla yhteydessä. Kerroin myös kuinka koin myös itse tulleeni uhkailluksi ja kuinka pelkään turvallisuuteni puolesta. Päivystäjä lisäsi nimeni papereihin, mutta kehotti palaamaan asiaan maanantaina. Maanantaina!

Jos lauantaina ryöstetään pankista satanen, lähtee paikalle samantien puolen tusinaa partioautoa. Asiaa lähdetään selvittämään heti. Puolisoaan saa näköjään tirvoa turpaan vielä ylimääräiset 24 tuntia, jos ajoittaa rikoksensa viikonloppuun. 48 tuntia, jos aloittaa lauantaina minuuttia yli puolenyön! Siinähän on aikaa uhrillakin hyvin tarkkaan miettiä, kuinka asian viranomaisille ilmaisee. Tai on ilmaisematta.

Inhottaa. Inhottaa tuollaiset ihmiset, inhottaa asua tällaisessa maassa. Inhottaa olla kotona. Inhottaa tietää, että tuolla se tyyppi on, seinän takana. Inhottaa poistua kotoa ja jättää kissa yksin. Inhottaa.