Istumalihakset: "Amen, amen, aa-aa-meen"

Se on täytetty.

Gradutiedosto lähti matkaan lauantaina viimeisen iän ja terveyden vieneen oikoluvun jälkeen. Sen jälkeen paiskoin reppuuni tanssikengät, kameran ja tamperelaisen bussikortin ja kirjaimellisesti juoksin junaan. Kannatti. Vanhaan tehdaskompleksiin upotetulla kattosaunalla oli opiskelu- ja vanhan työtoverin maisterisviinaa ja maisterislaulua. Aamulla yöpaikan söötti töpökkäkissa tuli nuuhkien herättämään lattiapatjalle oikaissutta. Aurinko paistoi koko matkan takaisin rautatieasemalle. Sunnuntai kului sohvalla. Ihan vaan sohvalla.

Eilen jouduin heräämään aikaisin labrakokeen vuoksi. Reippaan pyöräilyn päätteeksi repäisin: solmin uuden sähkösopimuksen loppuvan paikalle ja tein veroilmoituksen ennen kuin reippailin vanhemmilleni. Asentamaan oikuttelevaa uutta televisiota. Usko omiin kykyihini oli jo mennä, kunnes illalla kuulin veljeni purkaneen antennipistokkeen ja löytäneen sieltä vikaa. (Itsehän olin jo siinä vaiheessa sohvalla selailemassa valmistujaismekkoja.)

Kummallinen muuten tämä tällainen välitila. Opinnoista on jäljellä enää kypsyysnäyte, johon on aikaa vähän yli kaksi viikkoa. Tutkielmani arvosana saapuu viimeistään viimeinen päivä toukokuuta, ja kaikkien lippulappusten täyttämisten perään valmistun viimeistään 12. kesäkuuta. Välissä ehtivät kesäduunit alkaa. Outo fiilinki on siksi, että nyt ei ole jatkuvasti jotain palokelloa kalkattamassa mielen perukoilla ja työntämässä tekemään jotain, mitä pitäisi jo olla tekemässä. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Nyt vain saan odotella. Ja työtuntieni ulkopuolella vaikka makoilla, jos huvittaa. Ja huvittaa kyllä, voin kertoo.

Kyä tää täst! Viime yönähän uneksin muun muassa kilpailuista, joissa mutaista mäkeä mahallaan nopeimmin laskenut voitti. Olin hitain. Eipä sillä muutoin, mutta kun kisoissa oli myös vauvojen sarja.

Istumalihakset: "Hoosianna, Daavidin poika"

Hiljaiseloa on pitänyt. Täällä intternetissä.

Lihassa ja veressä olen valvonut, juonut kahvia, ollut ärtyneenä ja poissaolevana töissä, seissyt eri kirjastojen lainaustiskien jonoissa, käyskennellyt Malmin Saiturinpörssin käytävillä, haukotellut ja miettinyt otsa seinässä elämän tarkoitusta. Kaikki edelliset liittyvät tietysti graduun. Gradu gradu gradu. Paska gradu, paska aihe, emmäosaa, itkettää. Hei täähän sujuu, EIJJUMA ONKO KUKAAN HUOMANNUT TÄTÄ AIEMMIN, tästähän syntyi ihan hyvä kokonaisuus, enää yksitoista liuskaa, hahmottuu juu, itkettää.

Selkeästi ollaan terminaalivaiheessa. Ja hyvä niin - olen pyöritellyt tätä aihetta keväästä 2010, joten lienee aika päästää vähitellen irti. Mielelläni päästänkin. En malta odottaa viimeistä ohjauskertaa, vappuaattoa, lähetä-napin painallusta, illan bileitä vanhassa apteekkarintalossa ja vapautta. Sitä, ettei työpäivien jälkeen ala illalla toinen. Sitä, ettei jokaista hereilläolon hetkeä tarvitse käyttää tähän tällaiseen. Sitä, että aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus käsittelisivät jotain muuta kuin metodiosion muuttamista, alaviittaustekniikan muotoseikkoja tai tutkimusetiikkaa. En malta odottaa kesää. Elokuussa olen työtön työnhakija, ensimmäistä kertaa. En. Malta. Odottaa.

Odotan sitä, etten enää ajattele tätä. Sitä, miten en monesta syystä saanut tehtyä sellaista tutkielmaa kuin olisin halunnut, enkä sitä, miten en tällaisella tekeleellä millään muotoa tee oikeutta tutkimukseni kohteelle. Sitä, miten pettynyt olen tähän. Minun graduni ei ole opintojeni kruunu. Se ei heijasta kaikkea oppimaani ja opiskelunaikaista kasvuani. Se on keskimääräistä heikompi opinnäytetyö.

Lupaan unohtaa tämän kaiken ennen juhannusta.