Saadakseen muistosta kiinni

Heräilen hiljalleen, keitän kahvit, luen sähköpostit ja kiedon lämpimän huivin kaulaan. Vastapäätä kotitaloani kiemurtelee pitkänpitkä leipäjono, ihmiset ovat lannistuneen varvun muotoisia pohjoisviimassa. Seuraavan ratikan tuloon on kuusi minuuttia, joten päätän kävellä. Karhupuiston otson pinta on sileä ja kylmä. Joku on piirtänyt vaalimainoksen kokoomuslaiselle hitler-viikset.

Hakaniemessä mies pysäyttää takanani kulkevan vanhan naisen. Rouva, voisitko jeesaa kun mä olen asunnoton alkoholisti ja mut on koko suku hylännyt... Ohitan Sokoksen pankkiautomaatin, josta turkiksiin sonnustautunut nainen ottaa kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä. Vieressä istuu mies polvillaan, edessään likainen kahvikuppi ja siinä kaksi kymmenen sentin kolikkoa, yllään keinuu päivän lööppi navakassa tuulessa. Mentyäni ohitse kuulen, kuinka kireä vanhuksen ääni vaati kerjäläistä lähtemään ja menemään töihin. Työväen arkiston ovi avautuu vaivoin. Selaan läpi rivoja junttalauluja, ja luen kirjeitä, joissa heiveröisellä vanhan ihmisen käsialalla lukee antauduin toisten mukana valkoisille pitkänsillan päässä kolmantenatoista huhtikuuta - - - . Toisessa kirjeessä vanhus kertoo, kuinka hänen isänsä oli lähtenyt Vaasan ratatyömaalle nälkää karkuun, ja koska työt eivät heti alkaneetkaan, joutuivat vanhimmat tyttäret kerjuulle, kiertämään vieraita ovia.

Anttilan alennuspäivillä ihmiset tönivät toisiaan otsasuonet sykkien. Sisällä on kuuma, asiakkaat kaksinkerroin löytökorien yllä. Täydet ostoskorit pursuilevat muovia ja myrkyillä värjättyjä kankaita. Kassakoneiden piippaukset muistuttavat sydänääniä.

Pesutuvassa on pimeää. Istun penkillä ja tuijotan omia koneessa pyöriviä pyykkejäni. Kahdentoista tunnin kuluttua rahastan ihmisiä, jotka ostavat kymmenen litraa mansikkajäätelöä, koska se on tarjouksessa. Huomaan purevani omaa tukkaani. Huomenna on yksi tauko, kaksitoista minuuttia. Kahvin valuminen automaatista mukiin kestää niistä kaksi, ja taukohuoneen pöydällä on vain juorulehtiä. Viime viikolla vein töihin oman mukin, nyt en lähde sieltä koskaan.

Myöhemmin maalaan vesiväreillä äidilleni joululahjaksi kuvan, jossa hän ja vanhempi veljeni, kolmevuotias, istuvat vihreässä puistossa ja keinuvat. Äidilläni on punertava, lyhyt laineileva tukka ja veljelläni tummanruskeat samettihaalarit ja kaulassaan keltainen tutti. Mietin kuinka hyvä lahja itse tehty maalaus on. Kaupasta minulla ei olisi varaa ostaa mitään.

Käpylän idylli

Life iz good.

Olen jostain syystä viime aikoina onnistunut välttämään krapulakeijun tuutilullaan täydellisesti. Torstaisten vaalibileiden jälkeen en suurlöylyjä juuri odottanutkaan, mutta viimeviikkoinen Hyvinkään-missä-huhhuh kyllä ihmetytti. (Laatuseurassa kannattaa uhrautua - istuimme nimittäin keittiössä, minä, isäni ja savvoo viäntävä rakennusmestari, nautimme kirkkaita ja puhuimme hevosjuttuja. Myöhemmin, kuiteista päätellen, tarjoilin tiuhaan keskustabaarissa kavereille ja juttelin varmaan tosi kirkkaita.) Aamulla ei edes elohiiri vaivannut. Tänäänkin sitten heräsin kuin kolmentoista tunnin syvävesisten unien jälkeen, vaikka olin aamuyöllä vieressä nukkuneelle ystävälle luovuttanut ainoan peittoni ja hyvän tyynyni. Kummaa, tosiaan. Karpelat lienevät varastoituneen jonnekin kosmiseen välitilaan ja tulevat kyllä nappaamaan minut ajallaan. Varmaan sitten silloin, kun pitäisi arkistossa lukea ruotsinkielistä muistitietoaineistoa 1870-luvulta, eikä käsialasta saa mitään selvää. Kiitti, avaruus.

Eilen oli ehkä hauskaa. Kahdeksankesäinen veljentyttöni tuli käymään Helsinkiin. Ainakin kuvitelmissani olen tämän tarmokkaan lapsen se hauska täti, jonka kanssa hölmöillään ja joka antaa maailman parhaita lahjoja. Tosin kuvitelmissani olen myös vähemmän persjalkainen, keskustelen humalassakin sivistyneesti ja tiedän mm. kaiken. Eilinen kului kuitenkin Luonnontieteellisessä museossa (Elämän historia -näyttely on rautaa, kannattaa käydä!), Kiasmakaupassa, Sandisonin upeaa videoteosta suu auki ihmetellen Ateneumissa, Narinkkatorin tivolin ketjukarusellissa, ravintolassa syömässä, ratikassa (tyttö osasi rutiinilla kajauttaa kuskille lastenlippua, vaikka oli raidetoukan kyydissä ensi kertaa) ja päälle päätteeksi Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Sää oli aurinkoinen ja kuulastui iltaa kohti. Astellessamme alas Linnanmäeltä ja syödessämme naamantäydeltä hattaraa syttyivät valot maailmanpyörään. Kysyessäni, mikä päivässä oikein oli parasta, sain vastauksen: "Karhunluuranko oli tosi hieno, ja se kartta jossa kerrottiin, että kaikki ihmiset ovat kotoisin Afrikasta. Mut kaikkein paras oli sen kauan sitten sukupuuttoon kuolleen merilehmän luuranko." Stellerinmerilehmät tapettiin lihan ja nahan vuoksi olemattomiin jo 1700-luvun lopulla. Sellainen on luottamuksen hinta.



Illalla, veljeni haettua jälkikasvunsa kotiin, köröttelin Käpylään, jossa inventoimme kirjahyllyä, joimme hyvin jäähtynyttä valkkaria ja nautimme kookosmuffinseja. Ystävä huomasi Sodan ja rauhan viimeisen osan puuttuvan, Steinbeckin Vihan hedelmien jälkimmäisen osan todennäköisesti muuttuneen toiseksi kappaleeksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ottaneensa muutossa matkaansa myös isänsä kirjoja ja lainanneensa kirjastosta Suomen kielioppikirjan josta myös omisti kappaleen. Tää ei oo enää yhtään hauskaa!, kuului parkaisu, kun hyllystä löytyi kaksi kappaletta Loen puuduttavaa kirjaa Tosiasioita Suomesta, jota kukaan ei tunnusta lukeneensa loppuun. Luin kansalle ääneen kirjan (pitkän) viimeisen lauseen, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi korjata asiaintilaa. Sain tasokoeluettavaksi paitsi ruotsin peruskieliopin, myös todellisen klassikon eli Vanessa Grantin syvällisen harlekiinipokkarin En natt att minnas. Näillä mennään.

Pitäisi, voisi ja kannattaisi siivota, ja sen jälkeen lähteä vaikka torille. Toisaalta voisi kuunnella Paavoharjua ja uneksia matkustamisesta itaalialaisella laivalla, kauniilla valkoisella. Vaikkei tässäkään elonhetkessä mitään vikaa ole.

Edit muutaman tunnin kuluttua: Tullessani kaupasta kotitaloni edessä oli kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja kolme paloautoa. Viereisessä rapussa on tulipalo, mutta muuten kaikki on ok.

Nälkäpäivä

Tein tänään kiireessä verkkokurssin unohtuneen tehtävän, onneksi on kirjasto vieressä. Itsetyytyväisyyteen ei ole kuitenkaan syytä, sillä koko päivä olisi pitänyt viettää arkistossa - kehtasin lintsata seminaaritapaamisesta, vaikkei mun kurkku nyt niin kipeä ole. Laitoin junalippurahat menemään ruokakaupassa. Nyt on perunaa, voi pojat.

Kassatyö on juuri niin ihanan mekaanista kuin muistelin ja ounastelin. En vain oikein tiedä, millainen kaaliaivo pakkaa yhden yksittäisen sitruunan kahteen muovipussiin. Olen myös tuntenut äkkinäistä halua sanoa seuraavan kaikille niille arki-iltoina herkkuja ostaville, laihoille naisille joilla on väsynyt katse ja syöpyneet etuhampaat: olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Bulimia nervosa on liian kallis hinta halusta näyttää samalta kuin Eva Longoria.

Yhtä tylyä hetkeä ei ole vielä itselleni tullut eteen kuin koko ikänsä kassatyötä tehneelle äidilleni. Tapauksesta on vuosia, mutta äitini äänessä on yhä surua, kun hän kertoo, kuinka eräänä päivänä hänen kassalleen oli tullut humalainen isä ja pieni poika. Mies oli latonut hihnalle kaljaa ja ruokaa. Äitini oli kieltäytynyt myymästä alkoholia selvästi päihtyneelle, jolloin mies sanoi jättävänsä sitten muunkin ostamatta. Poika oli katsonut hihnalla olevaa ruokaa ja sanonut hiljaa: Isä, minulla on nälkä.

Nälällä on melkoinen voima. Isäni on sitä sukupolvea, joka todella on lapsena ja nuorena joutunut menemään nälkäisenä nukkumaan, käpertymään kerälle tyhjän vatsansa ympärille kaukana Kainuussa. Hän sanoo tietävänsä, mitä on olla nälkäinen. Siksi Vallu-kissa onkin lihonut ennätysajassa normaalipainoon - sen ei tarvitsee kuin maukahtaa ruokakupilla, niin isäni on avaamassa jääkaapinovea. Vatsankaiherrus ja murunkaipuu tuntuu, vaikka vuosia on kulunut. Muisto köyhyydestä laittaa kuluttamaan saunatakinkin puhki. Isälläni siihen menee kaksikymmentä vuotta per takki.

Kaipaan itselleni kykyä tyytyä vähään, kykyä asettaa rimaa vähän alemmaksi. Harvoin ajattelen mistään, ettei se haittaa, antaa mennä, rölölöö, tulen toimeen. Töitä pitää tehdä enemmän kuin jaksaa, opiskella enemmän kuin jaksaa, saada sitä ja tätä. Aina voisi saada parempia arvosanoja, painaa vähemmän, siivota enemmän, olla pirteämpi ja ahkerampi. Voisin mieluummin edes joskus nähdä jo olemassaolevan puuttuvan sijasta. Mikään, mitä minulta todella puuttuu, ei ole rahalla ostettavissa. Aikaa ja terveyttä ei saa annospusseissa. Silti teen töitä, jotta saisin enemmän kuin mitä vuokraan ja ruokaan kuluu. Harvoin on nälkä, mutta se ei riitä. Minäkin lataan tavaraan arvoja, joita sillä ei ole. Silitän liikkeessä design-suihkuverhoa, nappaan pähkinän Arabian kulhosta.

Omien pähkinöitteni poimijat todennäköisesti menevät tänäänkin nälkäisinä nukkumaan.

Paskaa lapioon ja lapio naamaan

Särky, kolotus, pimeys, köyhyys, tyhmyys ja laiskuus. Jonotin leipää, soitin rappuuni poliisit naapurin naisen hakanneen vittupään perään, huomenna menen kassalle. Nyt ei kiinnostais kurssiaineisto, joka oivaltavasti käsittelee muun muassa onomatopoieettis-diskriptiivisiä verbejä.

Toisaalta otin tylsyyksissäni selvää, millaisilla hakusanoilla on tähänkin bloginpieruun päädytty. Oloani ylevöittivät kovasti sellaiset hakusanat kuin taidehistorian tentti ja presidentin virkavaunu, sillä tiesin informaationetsijöiden sydänten pompahtaneen ilosta, kun ovat tajunneet millaiseen intterneetin helmeen he ovat sattuman kautta päätyneet. Niitä seuranneet hakukentän naputtelut kotitekoinen likööri, mustalaiset, eestiläinen bussikuski jyrki, iso pää sekä siwa peilikaappi laskivat hieman kohonnutta mieltäni. Sen sijaan polut ranskalainen omenapiirakka kodin kuvalehti, hakaniemen alko, käytetyt alushousut sekä vessanpöntön vuoto lattialle saivat miettimään sanallisen ilmaisuni tasoa. Asialle en aio tehdä mitään. Tiedoksi kyllä kaikille, joiden reiteen pakottaa tai joilla on polttava tunne akillesjänteen vieressä, puhumattakaan niistä joilla pulssi tuntuu kämmenessä: lääkäri auttaa, minä en.