Käpylän idylli

Life iz good.

Olen jostain syystä viime aikoina onnistunut välttämään krapulakeijun tuutilullaan täydellisesti. Torstaisten vaalibileiden jälkeen en suurlöylyjä juuri odottanutkaan, mutta viimeviikkoinen Hyvinkään-missä-huhhuh kyllä ihmetytti. (Laatuseurassa kannattaa uhrautua - istuimme nimittäin keittiössä, minä, isäni ja savvoo viäntävä rakennusmestari, nautimme kirkkaita ja puhuimme hevosjuttuja. Myöhemmin, kuiteista päätellen, tarjoilin tiuhaan keskustabaarissa kavereille ja juttelin varmaan tosi kirkkaita.) Aamulla ei edes elohiiri vaivannut. Tänäänkin sitten heräsin kuin kolmentoista tunnin syvävesisten unien jälkeen, vaikka olin aamuyöllä vieressä nukkuneelle ystävälle luovuttanut ainoan peittoni ja hyvän tyynyni. Kummaa, tosiaan. Karpelat lienevät varastoituneen jonnekin kosmiseen välitilaan ja tulevat kyllä nappaamaan minut ajallaan. Varmaan sitten silloin, kun pitäisi arkistossa lukea ruotsinkielistä muistitietoaineistoa 1870-luvulta, eikä käsialasta saa mitään selvää. Kiitti, avaruus.

Eilen oli ehkä hauskaa. Kahdeksankesäinen veljentyttöni tuli käymään Helsinkiin. Ainakin kuvitelmissani olen tämän tarmokkaan lapsen se hauska täti, jonka kanssa hölmöillään ja joka antaa maailman parhaita lahjoja. Tosin kuvitelmissani olen myös vähemmän persjalkainen, keskustelen humalassakin sivistyneesti ja tiedän mm. kaiken. Eilinen kului kuitenkin Luonnontieteellisessä museossa (Elämän historia -näyttely on rautaa, kannattaa käydä!), Kiasmakaupassa, Sandisonin upeaa videoteosta suu auki ihmetellen Ateneumissa, Narinkkatorin tivolin ketjukarusellissa, ravintolassa syömässä, ratikassa (tyttö osasi rutiinilla kajauttaa kuskille lastenlippua, vaikka oli raidetoukan kyydissä ensi kertaa) ja päälle päätteeksi Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Sää oli aurinkoinen ja kuulastui iltaa kohti. Astellessamme alas Linnanmäeltä ja syödessämme naamantäydeltä hattaraa syttyivät valot maailmanpyörään. Kysyessäni, mikä päivässä oikein oli parasta, sain vastauksen: "Karhunluuranko oli tosi hieno, ja se kartta jossa kerrottiin, että kaikki ihmiset ovat kotoisin Afrikasta. Mut kaikkein paras oli sen kauan sitten sukupuuttoon kuolleen merilehmän luuranko." Stellerinmerilehmät tapettiin lihan ja nahan vuoksi olemattomiin jo 1700-luvun lopulla. Sellainen on luottamuksen hinta.



Illalla, veljeni haettua jälkikasvunsa kotiin, köröttelin Käpylään, jossa inventoimme kirjahyllyä, joimme hyvin jäähtynyttä valkkaria ja nautimme kookosmuffinseja. Ystävä huomasi Sodan ja rauhan viimeisen osan puuttuvan, Steinbeckin Vihan hedelmien jälkimmäisen osan todennäköisesti muuttuneen toiseksi kappaleeksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ottaneensa muutossa matkaansa myös isänsä kirjoja ja lainanneensa kirjastosta Suomen kielioppikirjan josta myös omisti kappaleen. Tää ei oo enää yhtään hauskaa!, kuului parkaisu, kun hyllystä löytyi kaksi kappaletta Loen puuduttavaa kirjaa Tosiasioita Suomesta, jota kukaan ei tunnusta lukeneensa loppuun. Luin kansalle ääneen kirjan (pitkän) viimeisen lauseen, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi korjata asiaintilaa. Sain tasokoeluettavaksi paitsi ruotsin peruskieliopin, myös todellisen klassikon eli Vanessa Grantin syvällisen harlekiinipokkarin En natt att minnas. Näillä mennään.

Pitäisi, voisi ja kannattaisi siivota, ja sen jälkeen lähteä vaikka torille. Toisaalta voisi kuunnella Paavoharjua ja uneksia matkustamisesta itaalialaisella laivalla, kauniilla valkoisella. Vaikkei tässäkään elonhetkessä mitään vikaa ole.

Edit muutaman tunnin kuluttua: Tullessani kaupasta kotitaloni edessä oli kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja kolme paloautoa. Viereisessä rapussa on tulipalo, mutta muuten kaikki on ok.