Ei paha

Kurssit: taputeltuina. Esseet: palautettuina. Tentit: tehtyinä. Opintovuosi 2012: loppu. Olut: avattu. Risteily: varattu ensi viikolle.

En voi uskoa tätä. VAPAA ILTA.

Hyvät naiset ja pojat. Nyt on hyä.

(zzzzz)

2012

Lienen tehnyt tänä vuonna muutakin kuin katsonut Koirakuiskaajaa. Luulisin?

Vähän perspektiiviä

"No se on hoitaja täältä päivystyksestä terve. Näistä verikokeista. Missäs olet? Pääsetkö tänne? Nyt heti."

"Otetaas vielä toi hapetus. Joo. Heikottaako? Jaksatko vielä odottaa?"

"Hoitaja ottaa vielä serpin, kun oot noin kipeen näkönen. Kohta haetaan osastolle ja pääset tiputukseen. Älä nyt kaadu mennessäs, jooko."

"Ei nää arvot nyt oikein nouse. Katotaan parin päivän päästä, jos pääsisit kotiin."

"Keskustellaan jatkohoidosta sitten ensi viikolla... Niissähän on kaikissa mahdollisissa omat ongelmansa."

"Kirjotin nyt aika reilusti tätä sairaslomaa."

"Tais olla tää rappu? Se ois kymmenen ja yheksänkymmentä."

Tää on tätä.

Tää on nyt tätä.

Aika menee arvellessa

Aika ja raha. Yleensä lienee pula vain jommasta kummasta, mutta nyt uupuvat molemmat. Lompakko ei nimittäin ole aivan niin täysi kuin kalenteri.

Viimeinen opintotuki nimittäin ropsahti tilille marraskuun alussa. Vuoden loppuun saakka sinnittely onnistuu viimeisten nostettujen opintolainojen avulla, mutta tammikuun alusta lähtien on toimeentulo melkoinen kysymysmerkki. Pikkupalkat riittävät juuri ja juuri vuokraan, mutteivät mihinkään muuhun. Osa-aikaista työtä - entisen rinnalle - olen etsinyt koko syksyn. Sopivaa ei ole kuitenkaan löytynyt, sillä mikä tahansa jobi ei käy. Terveydentilani asettaa tiettyjä rajoituksia (jotka rajaavat esimerkiksi siivoustyöt pois), arkena tulisi olla välillä vapaata (jotta pääsen graduaineistoni perässä arkistoihin ja joskus olisi valmistuminenkin sitä myötä mahdollista) ja työnantajaa ei saa haitata se, että tosiaankin valmistun keväällä (ja hänen mielestään todennäköisesti lähden lätkimään). Pahalta näyttää. Huomenna marssin Kelaan kyselemään, olisinko jonkinlaiseen tukeen mahdollisesti oikeutettu. Luulisin, näillä tuloilla.

Kuten tämän bloginriesun päivitystahdistakin voi päätellä, ei sitä aikaakaan ole aivan sudensuuhun heitettäväksi asti. Kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika päättyy tenttien osalta vuodenvaihteessa. Niinpä viimeinen (sähköinen) tenttini onkin kunniakkaasti 28. joulukuuta. Sen perään ensi vuoden puolelle (joka saa, saa-ta-na, luvan olla parempi kuin tämä pian päättyvä) jää enää kaksi pientä historian esseetä ja gradu. Sitä ennen pitää saada valmiiksi ja/tai läpi yksi oikeustieteen mastodonttitentti, yksi viiden pisteen historiankurssi ja yksi valtio-opin tentti (jonne jätin dokumentoidusti menemättä marraskuussa 2009). Jos vain aikataulutan oikein, saatan selvitä tästä.

Kun katson koneeni työpöydällä jurmottavan Opinnot kuosiin -tiedoston listaa, ei valmistumiseni näyttäisi olevan kovinkaan kaukana. Kun katson työpäivien ja muiden velvollisuuksien läikittämää kalenteriani, tulee miltei itku. Miten mä ikinä ehdin tehdä tän kaiken? En yhtään ihmettele sitä, kuinka ihmiset muistelevat juuri gradunteon ajanjakson opintojensa (ja usein koko elämänsäkin) paskimmaksi ja synkimmäksi kaudeksi. Sitähän tämä on. Synkkää paskaa.

Nyt keitän ojanpohjanmustaa kahvia, läväytän YK-oikeuden tenttimateriaalit pöytään ja teen. Sitä ennen eksyy käsi kuitenkin silittämään suuria vaaleanpunaisia kissanvarpaita, jotka unisina leipovat ilmaa. Siitäkin hetkestä tunnen syyllisyyttä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Vau. Hmm.

What she said.

Postaanpa kuitenkin

Kyllä ovat yhtä syanidia nämä viimeiset tenttikirjat. BLAAH. Menisi edes läpi se maanantaina tehty tentti. (Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää virkamiestä X kokeen aloitusajasta. Oli ilo astua Tampereelle junasta aamulla kello 07.22.)

Muutama päivä töissä meni koomaillen. Lukeminen ja kurssiasioiden hoitaminen ovat sujuneet heikosti. Tänään "vapaapäiväni" ratoksi en saanut aikaiseksi muuta kuin apteekissa ja kaupassa käynnin sekä isänpäivälahjan kasaan haravoimisen. Jos olisin rahoissani, ostaisin kirjan, mutta nyt oli tyydyttävä karkkiin ja sukkiin. Schade.

Olen vakavissani harkinnut kirkasvalolampun hankkimista. Loppuis tää makaaminen. Ehkä.

Viia doloroosa

Olen lukenut viime aikoina monestakin blogista, kuinka on hyvä - raivostumisen sijaan - käyttää erilaisia antikirosanoja kakan osuessa tuulettimeen. Tää on tätä on sellaisista yksi. Voin kertoa, ettei tämä tällainen toteamuslause ole ainakaan tänään toiminut kovin tehokkaasti.

Tili tuli, tili meni. Laskupino piti siitä huolen. Esim. viimeisten luentojen suorittaminen Tampereella tai vaikka ruoan ostamisen hoitaminen ovat tällä hetkellä suuri käytännön mysteeri, mutta hei! Tää on tätä.

Tenttikirjaa tankatessani päästän sen viimeinkin tajuntaan: ei ehdi, ei pysty, eih. Onhan se tenttiinlukuaikataulu ihan kiva. Siihen asti kun flunssa iskee ja sitä putoaa suunnitelmasta noin kaksisataa sivua jälkeen. Tenttimahdollisuuksia on tietysti tässä kurssissa, tutkinnonuudistuksen jäljiltä, enää kaksi. Ikinä. Pakko siis yrittää, raivolla. Ja itkulla. Tää on tätä.

Lukiessani nimenomaisesta kirjasta pätkää ... generally, the resolutions passed under Article 41, in response to a violation of a Security Council requirement, specify the justification for the imposition of the measures and the action needed to secure their determination ... putoaa sivulle jostakin elävä riisihärö. Sohvan takaa, listan alta niitä löytyy lisää. Olohuoneesta. Lista irti, kissa keittiöön, myrkkyä munille. Eivät ne kuolleetkaan kaikki. Jos kuolevat koskaan. Tää on tätä.

Puhelin soi. Oman alan hommissaan työskentelevä opettajakaveri tarjoaa sijaisuutta koulustaan. Kelpais. Katson vuorotellen juna-aikataulua ja kartan osoittamaa aseman ja koulun välistä matkaa. Ei pysty. Tää on tätä.

Puhelin piippaa. Tarjotaan pitkähköä sijaisuutta. Lukioon. Aineisiin, joita osaan opettaa. Juuri kun olen rahapulassani kirjoittanut nimeni alle paperiin ja luvannut mennä loppuvuodeksi kunnolla museohommiin. Ei kartu palkka, ei kartu työkokemus. Vituttaa niin ettei henki kulje. Tää on tätä.

Onneksi on kaverin nauhottamaa materiaalia, jonka kuuleminen helpottaa. Menee jollain varmaan jossain huonommin.

Kuivaa saa olla vain kuohuviini

Tämä opiskelijaelämä on siitä jännää, että yhtenä päivänä sitä makaa sohvalla tenttikirja naamalla pieruverkkarit jalassa hela dan ja toisena kohottelee maljoja ja verkostoituu erinäisissä juhlaseminaareissa. (Ihan kaikkien kanssa en tohtinut käydä laskemassa verkkoja vesille - esimerkiksi presidentti Halosen jätimme (taas) rauhaan.)

Edellinen merkintäni antoi todellisuudestani hieman ruusuisen kuvan. Oikeasti se tenttikirja on aivan saa-tanan vaikeaa luettavaa (en voi uskoa, että tässä vaiheessa opintojani jaanaan jotain opusta 20 sivun tuntivauhdilla!), eivätkä nämä hommahommaset edisty ihan niin rivakkaan kuin mitä soisin. Edistystä on toki tapahtunut, kiitos ihanan graduohjaajani. Torstaisessa ohjaustuokiossa kuulin nimittäin hunajaiset sanat: "Kyllä sä saat hyvän gradun tehtyä ihan yhdelläkin näkökulmalla". Tämän työtaakkaani keventävän seikan lisäksi sain kuulla, että loppujen lopuksi noin kuukaudessa aikoinaan kasaamani ja luvattoman heppoisesti tekemäni seminaaritutkielma on ihan jees pohja, osaan kirjoittaa erittäin hyvää ja tiivistä tekstiä ja että pohdintani gradunrakennuksen osalta ovat elinkelpoisia ja ennen kaikkea kiinnostavia. Vähemmälläkin pohdinnalla kuulemma pärjäisi, he!

Toinen ilouutinen on tämä: keittiö on taas käytössä! Kolmannestilin tuhlaamisen, myrkyttämisen, purkittamisen ja puunaamisen jälkeen ei paholaisensikiöitä ole enää näkynyt. Ensimmäinen pressokahvin keitto yli kymmenen päivän pikakahvikuurin jälkeen oli silkkaa rakkautta.

Jotain luntakin tuolla eilen sateli. Kaunistui, kaikki.

Hu-huu?

Huomaan ajoittain vaipuneeni syvään ikävöinnin tilaan. Havaitsen kaipaavani syvästi mitä erilaisimpia asioita - sitä miltä pöönäpannu tuoksui verkkaisen kävelyn jälkeen laavunuotiolla, Minervan pöydissä nautittuja lukemattomia lounaita, sitä tunnetta kun pitää uudenkarheaa tutkintopaperia kädessä, viiliä - ja viimeksi Salhojankadun pubia. Eniten kuitenkin kaipaan tällä hetkellä sitä tyyppiä, joka jaksoi keskittyä, lukea vaikka neljä päivää putkeen mitä uskomattominta tenttikuraa, keittää taas uuden satsin kahvia ja tarttua asioihin. En tiedä minne se ihminen on mennyt.

Tosin parina viime päivänä olen jopa saanutkin aikaan. Viimeiset kurssisuoritukset ovat kaikki katsottuina, sovittuina ja aikataulutettuina (yhtä sähköistä kahden pisteen nuokahdusta lukuunottamatta), loput tentti- ja esseekirjat tälläkin hetkellä kaikki alle kymmenen metrin etäisyydellä ruumiistani, graduluuranko esittelykunnossa uudelle ohjaajalle ja asennekäyrä viilattuna sopivanasteiseen kulmaan taivaita kohti. Kiire tulee, kaiken kanssa: gradua lukuunottamatta täytyy kaiken muun olla valmiina ennen joulua, sillä siihen päättyy kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika. Vuorossa onkin tuttu psyykkaus. Jos pystyin tähän aiemmin, pystyn siihen nytkin. Enkä malttaisi odottaa sitä, että ne on tehty. Ne-on-niiiiiiin-tehty, joka ikinen pikkusäläsuoritus, kaikki tarvittava, että olen muodollisesti pätevä kahden ja puolen aineen aineenopettaja, raakile monessa mielessä mutta valmis tekemään töitä.

Samanaikaisesti tulevaisuus pelottaa. Viimeisestä suuresta elämänmuutoksesta on kohta seitsemän vuotta, enkä enää edes kunnolla muista, miltä se tuntui. Hyvältä ja pahalta, varmasti. Nytkään ei ole mitään tietoa, mitä edestä löytyy. Varmaa on vain se, että kaikki muuttuu ja ensin hiertää pahasti. Niinpä tahdonkin tarrata yhdellä kädellä yliopistoon - täällä on hyvä, minä jään tänne! - ja toisella työntää koko laitoksen kauemmaksi - on tää nyt jumankauta nähty, mä lähen meneen! - ja todellakin täytyy keskittyä, että uskallan katsoa, mitä siitä rohkeammasta handusta löytyy.

Kappas, keitin kahvia. Ja tenttikirjakin on aivan kädenmitan päässä.

Tilanne vaatii pir... pyretriiniä

Juuri kun sitä luulee, että käänne parempaan on tapahtunut (hampaaseen ei enää satu, suutulehduksesta ei näy merkkiäkään, etätyöt valmistuvat hienosti ajallaan, aamulla paistaa AURINKO), sitä vapaapäivänsä ratoksi saakin huomata, että ei.

Viimeisen kymmenen tunnin ajan olen siivonnut, raivannut, raahannut, sumuttanut, jonottanut, maksanut, kantanut, pyyhkinyt, sumuttanut, yskinyt ja alkanut tosissani haluta luovuttaa. Huolimatta yli kaksinkertaisesta suositusmyrkytysannoksesta keittiössämme on yhä eläviä riisihäröjä. Roskiin lensi satojen eurojen arvosta kuivaruokaa. Ostin saatanallisella summalla lisää myrkkyä ja umpioita. Silti ne kusipäät juhlii tuolla.

Mä en jaksa.

Syyssonaatti ja mitä näitä nyt on

On ilmoja pidellyt. Lätäköihin on satanut muuallakin kuin pääni sisällä. Kai se on syksy - ja kohta talvi!

Paksut sukkahousut on kaivettu kaapista, neuleet siirretty ylähyllyltä käden ulottuville, koristebataatti siirretty parvekeamppelista keittiöön, synttärit vietetty, graduajatuksia vältelty ja nuhaa niiskuteltu. Lasit ovat täyttyneet Pasilan ratapihan vierellä siinä missä merenkin äärellä. Täti jaksaa vielä heilua - alle kahden tunnin yöunien ja aivan liian monen maustevodkashotin lorottelun jälkeen oli yllättävän kiireisen työpäivän klaaraaminen ihan mahdollista (joskaan ei aivan helppoa saati mielekästä). Olin tosin niin lopussa ja väsynyt, että palveltuani erästäkin asiakasta oli aivan pakko kysyä työkaverilta, oliko toi oikeasti sonnustautunut valtavaan, pistävästi tuijottavaan kettupukuun. (Oli.)

Yleiset surunaiheet ja seinänaapurin aiheuttama krooninen vitutus ovat saaneet viime päivinä väistyä, kun olen saanut akuuttia iloa turvonneesta naamastani. Toissapäivänä leikattiin pois toinenkin puhjenneista viisaudenhampaistani, minkä päälle sain jostain kausiflunssan. Vielä eilen oli leikkaushaava sen verran arka, että illalla aivastaessani se repesi. Kukapa olisi arvannut, että a) niin pienestä haavasta voi tulla niin paljon verta, b) harsotaitoksen painaminen suussa olevaan avohaavaan sattuu oikeasti. Nyt kivun jo asetuttua itse leikkauksen aikana hammaslääkärin suusta kuullut sanat Eikä, mihin se nyt meni... Apua! alkavat jo pikkuisen naurattaa. Herättivät siinä tuolissa maatessa lähinnä kauhua, nimittäin.

Tässä sairastaessa saa kyllä aikaan. Olen paitsi viimein lukenut Oksasen Puhdistuksen ja katsonut tuntikausia mm. Seinfeldiä, myös lähetellyt gradusähköposteja, hakenut joulutöitä, tehnyt (onneksi palkkiollisia) etätöitä ja ostanut jo pari joululahjaakin. Tehokasta, ma sanon.

Vielä on päättämättä tulevien viikkojen menyyt. Kesätöiden palkat on tässä taloudessa imetty nyt kuiviin ja suun on jälleen sovittava säkkiä myöten. Kohta uhmaan terveydentilaani sekä sadetta ja haen kaupasta makaroonilaatikon ainekset. Huomenna uskallan jo ehkä syödä jotain kiinteää. Iso peukku!

Shangri-La

Mjoo. Palasin asiaan maanantaina. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Eilenkin soitin, toisena maanantaina. Tänään hätkähdin - joku vastasi. Poliisi vastasi puhelimeen.

"Se on tää resurssipula", sanoi väsynyt ääni luurissani. "Meillä on täällä vaan yksi ihminen vastaamassa ja jos hän ei ehdi, puhelin vaan soi ja soi."

Samanaikaisesti olen yrittänyt saada lääkäriaikaa. Ajanvarausaikaa terveyskeskushoitajalta on arkiaamuisin kaksi tuntia. Useimmiten numero luonnollisestikin tuuttaa varattua, soittokerrasta toiseen. Saatuani hoitajan langan päähän ja kuunneltuani yritystä työntää minua opiskelukaupunkini terveydenhuollon niskoille, onnistuin saamaan jämäajan, jonka tänään käytin. Lääkärikin vielä vastaanotolla varmisti, etten millään siis voi käydä Tampereella hoidossa. Ettäkö haluan hoitoa kotikaupungissani? Jossa asun ja jonne maksan veroni? Siis todellako ihan kaupungissa, jossa minulla on oikeus hoitoon?

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, ei tiedä. Kyllä ei ketään kiusata, kyllä kaikki pääsee lääkäriin, joku pitää kädestä kun pelottaa. Oikein hyysätään. Sossuun kun kävelee niin saa ajaa Audilla pois. Tai ei nyt Audilla, mutta jollain huokeammalla saksalaisautolla. Ja eipäs syrjäydytä siellä vaan pestään ikkunat!

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, on harvoin itse kaivannut yhteiskunnan suoraa apua. (Tai ehkä viimeksi 80-luvulla, kun vielä pystyi hyvinvointivaltiosta vakavalla naamalla puhumaan.) Kun ajelee omalla mobiililla autoilijoiden tarpeiden ehdoilla rakennettua asemakaavaa, tuntuvat joukko- ja kevyen liikenteen ongelmat kaukaisilta. Yksityislääkärien palveluita käytellessä ei jonottelu tule tutuksi. Ehkäisevän nuorisotyön pointtia voi olla hankala ymmärtää, kun omat lapset ovat iltaisin harrastuksissa eivätkä nuokkarilla. Molempien vanhempien ollessa vakituisissa palkkatöissä pääsee jääkaappi harvoin tyhjenemään. Kun perii rahaa eikä velkoja, on kaikki mahdollista. Hommat todella hoituvat. Ilman julkista sektoria, tai siltä ainakin tuntuu.

On se vaan harmillista, että kaikenmaailman elätit ruuhkauttavat palvelunsa. Valittavat, kun Kelassa pitää pari lappua täyttää. Vaikka on peruskoulu ja kotona keskuslämmitys. Valittavat!

Ei siinä mitään. Myös omasta perseestäni löytyy kultalusikka. Vähästään aikoinaan säästäneet vanhempani pystyvät nyt auttamaan, jos menee akuutiksi. Kissanruokaan on aina rahaa. On oma sänky, tietokone ja päällä puhtaat vaatteet. Sopeutusmiskykyni ja sattuman ansiosta olen nyt nuorena aikuisena kielitaitoinen ja korkeakoulutettu. Jos joskus tulevaisuudessa saan oman alani töitä, ei kaupassa tarvitse kilohintoja vertailla. Kesäisin on varaa ajella äitini suvun talolle, kävellä perintömetsässä ja ostaa just sitä rieskaa, mitä lystää.

Tätä vain on kovin vaikea muistaa, kun käyttää tunteja elämästään jonottamiseen ja odottamiseen. Saa valtion laitoksilta tylyä ja välinpitämätöntä palvelua, tai ei palvelua ollenkaan. Kun asioiden setvimisen vuoriston juurella tuntuu, että sitä on aivan yksin.

Kun tässä keskuslämmitetyssä vuokra-asunnossani ajattelen ihmisiä, joilla menee heikommin, en jaksa valittaa omasta puolestani. Minä jaksan tapella. Entäs hän, joka rikoksen uhriksi jouduttuaan joutuu soittamaan ilmoitusnumeroon seitsemän päivää? Entäs hän, joka lääkärin painostuksen alla taipuu eikä lopulta saakaan hoitoa?

Peruspalveluiden resurssipulassa ei ole kyse luonnonvoimasta. Tästä on päätetty. Ja minä veikkaan, etteivät nämä päättäjät lihavaa oravaa katsellessaan mieti, että onpa vähän nälkä.

Finger in der Autotür ist echt der schlimmste Schmerz

Päivällä on keinonsa muuttua hyvästä paskaksi. Näin oli eiliselläkin.

Sateisesta kelistä ja pitkittyneestä flunssastani huolimatta oli Helsingin sarjakuvafestivaaleilla hieno tunnelma. Juttelin saksalaispoikien kanssa, ihastelin julisteita ja pääsin näppärästi eroon kukkaron pohjalla lomailleesta rahastani.

Vuosaaressa avoanoppi sai syntymäpäivä&eläkkeellejäämislahjansa sekä syklaaminsa ja me murut rintamme alle. Metron ikkunasta merta katsellessani alkoi aurinko paistaa. Vieressä kaksi vanhaa ranskalaisherraa keskusteli Pohjolan syksystä. "Pian tulee pimeää", huokaisi toinen.

Kotona ei tehnyt muuta mieli kuin maata sohvalla ja sulatella mansikkaista smoothieta. Naapuri päätti toisin. Todistettuani ovisilmästä puolison ulosheittoa ja pahoinpitelyä rappukäytävässä menin väliin. Kun nainen lähti ulos kylmään iltaan pelkissä sandaaleissa ja lannistuneet kyyneleet poskillaan, käänsi mies uhkailunsa minuun.

Mitä minusta ei näy päällepäin ovat ne kaikki kassavuorojeni ja yläkouluissa sijaistamieni tuntien mittaan vastaanottamani vittuilut ja uhkailut. En hätkähdä vähästä, ja jos hätkähdänkin, osaan peittää pelkoni. Sekös näköjään miestä ärsytti. Päästyäni takaisin kotioveni taakse tulivatkin jo jonkun naapurin soittamat poliisit. Tarkkailin yhä tilannetta oveni takaa ja sainkin todella hätkähtää: poliisi vähätteli - silminnäkijöitä tai uhria vielä edes kuulematta - koko asiaa miehelle ja virkkoi, ettei tästä asiasta väkisin iso numeroa tehdä. Kiehuin raivosta. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että tälle ilmoitetulle tilanteelle on toinenkin todistaja ja että myös minuun voi jatkossa olla yhteydessä. Kerroin myös kuinka koin myös itse tulleeni uhkailluksi ja kuinka pelkään turvallisuuteni puolesta. Päivystäjä lisäsi nimeni papereihin, mutta kehotti palaamaan asiaan maanantaina. Maanantaina!

Jos lauantaina ryöstetään pankista satanen, lähtee paikalle samantien puolen tusinaa partioautoa. Asiaa lähdetään selvittämään heti. Puolisoaan saa näköjään tirvoa turpaan vielä ylimääräiset 24 tuntia, jos ajoittaa rikoksensa viikonloppuun. 48 tuntia, jos aloittaa lauantaina minuuttia yli puolenyön! Siinähän on aikaa uhrillakin hyvin tarkkaan miettiä, kuinka asian viranomaisille ilmaisee. Tai on ilmaisematta.

Inhottaa. Inhottaa tuollaiset ihmiset, inhottaa asua tällaisessa maassa. Inhottaa olla kotona. Inhottaa tietää, että tuolla se tyyppi on, seinän takana. Inhottaa poistua kotoa ja jättää kissa yksin. Inhottaa.

Loppuvuoden olis parasta olla parempi

Tadaa, olen elossa.

Hiljaisuudella on ollut syynsä - olen nimittäin vietellyt (ja vietän yhä) aikaani jännän äärellä. Aikaisemmat suruni ovat olleet järjellisiä, niillä on ollut syynsä ja logiikkansa, mutta tämä murhe on luonteeltaan aivan turha. Se ei kuitenkaan tee tästä yhtään kevyempää kantaa.

Oloa ovat lievittäneet työnteko, karviaismarjahillo ja hurjaa vauhtia putoava paino. Kuusi kiloa kuukaudessa on kohdallani ennennäkemätöntä. Kun mikään ei huvita, ei huvita syödäkään. Tervettähän tämä tällainen ei millään muotoa ole, mutta täytyy todeta, etten todellakaan halua kyseisiä energiamassoja ylleni takaisin. Enkä valita, jos enemmänkin vielä rimpuloidun.

Opettajankoulutus lienee antanut joitain valmiuksia elämään, sillä osaan antaa tälle herran vuodelle sujuvasti arvosanan. Se on viis puol.

Kun nallekarkkeja jaettiin

Viime päivinä olen

... pakannut reppuun eväitä kotona ja ladannut niitä työpaikan jääkaappiin

... todistanut töissä sellaisia kreisipäiviä, etten ole tiennyt itkeäkö vaiko nauraa

... katsellut epäuskon ja kauhun vallassa yhä pienenevää tilin saldoa - ei tää ole enää todellista

... ollut edellisestä huolimatta jatkuvasti, koko ajan, töissä, töissä, töissä

... liikuttunut kanssatyöntekijöideni solidaarisuudesta ja hyväntahtoisuudesta

... istunut Ulkoasiainministeriön nurmikolla miellyttävässä nousuhumalassa, erittäin miellyttävässä seurassa ja myöhemmin hävinnyt jokaisessa pelatussa lautapelissä

... kääntänyt katseeni yllä keinuviin lokkeihin ja pidätellyt itkua Ratinan stadionilla siskoni vierellä, Anthonyn laulaessa I don't ever wanna feel/ Like I did that day

... halannut kissaa ja itkenyt

Rakoileva kisakunto & järkiostokset

Näin se heinäkuu hulahtaa. Työmatkoilla kastuessa, olemattomilla ruokatunneilla hernekeittoa suoraan purkista vedellessä, iltaisin sohvaan välikuollessa. Sadetta katsellessa. Kesä ei ole vielä edes alkanut, ja mulla on kalenterissa elokuun työvuorot. Toisaalta huomaan useinkin nauravani niin, että maha hytkyy, selviäväni tilanteesta kuin tilanteesta ja yleisesti nauttivani menosta. Plussan puolella ollaan. Ainakin jos ei pankkitilille katso.

Tosin odotan kyllä jonkin pelastavan tältä yleiseltä tylsyydeltä. Tänään oli ensimmäinen vapaani viiden putkesta, ja mitä tein: kävin marketissa äitini kanssa, join kotona kaksi (isoa) lasia bulkkivalkkaria (liittyy edelliseen tai on liittymättä), ripustin (miehen ja iskuporakoneen suosiollisella avustuksella) kaksitoista taulua (vinoon) ja raakkasin viimein roskakomeromme, jota asuntomme pohjapiirroksessa suureellisesti vaatehuoneeksikin kutsutaan. Eij juma. (Edellisen vapaanihan vietin siskollani maalla. Varastoa siivoten.)

Sieltä marketista ruokaa ja kengänpohjallisia raahatessani tuli vastustamaton halu kiertää vielä kirjakaupan kautta. Ja mitä sieltä löytyikään! Miina Supisen Apatosauruksen maa, Hämeen-Anttilan Islamin käsikirja, Foerin Eläinten syömisestä, Tiia Aarnipuun Animalia-historiikki Jonkun on uskallettava katsoa, Päätalon ämmän pojan kuvitettu Myrsky Koillismaassa sekä Ville Tiihosen Taas sieltä jostakin, jonka jokseenkin epäkorrektille huumorille hohotin jo hyllyn äärellä. Kaikki puoleen hintaan jo alennetuista hinnoista. Odottelin kassajonossa orastavaa ostoskrapulaa, jota ei tullut. Oikeita löytöjä, aah. Visa vinkuu, aah.

Vielä pitäisi kai ehtiä kirjoja lukemaankin. Tämä vapaa on kuitenkin varattu kahden esseen vääntämiseen (joista saan valmiiksi siis ehkä toisen, puoliksi). Perjantaina ajattelin karata kaakon suuntaan. Muistijälkeni mukaan Paahtimosta saa kaljaa.

Elämän välipäivät

Liityn ihan just Marttoihin. Nimittäin! Uusi imurimme on käyttöön tultuaan tuottanut taloudessamme hävettävän tyytyväistä hyminää. Siivous, joka jumankauta ei todellakaan kuulu lempipuuhiini, sujuu oikeasti tuskattomammin, kun välineet ovat kohdillaan. (Tämä muistuu mieleen kesäisin, kun Lapissa pitää tehdä suursiivous ennen kesäpaikkaan asettumista. Vielä normisiivoustakin vituttavampaa on siivoaminen, jonka jäljiltä ei mikään näytä edes puhdistuvan. Ehkä osaan siivota vain sähköavusteisesti...) Tällä beibellä rullaillessa ei elämänhetkien hukkaan valumisen tunne ole niin vahva.

Hukkaan ovat viime päivät tosin tuntuneet menevän. Kävin viikko sitten leikkauttamassa toisen viisaudenhampaani pois, eikä paraneminen ole - hehe - käynyt kivuttomasti. Ei kai mikään ihme, kun hampaan irtisaamiseksi lääkäri kiskoi ja kitkutti ja lopulta porasi hela kiusan kahtia. Haava tuntui ihan hyvältä alkuun, mutta on nyt vähitellen alkanut puskea jotain kuolemanmakuista töhnää. Älyttömän kipeä se ei enää ole, joten huomenna alkaa taas hiusjuurille mahdollisesti kohtalokas työputki tämän jumalaisen pitkän vapaan päätteeksi. Työhameestani hajosi vielä vetoketju, joten talvihameella mennään. Tilaankin loppuviikolle sadetta ja pohjoistuulta, mielellään 50mm/h ja 35m/s. Minä kiitän.

P kipaisi kaverille pelaamaan pleikkaria, kadut näyttäisivät olevan täynnä terassikansaa. Täydellinen kesäilta. Meikä heittää nyt säkkituolin parvekkeelle, vetäisee särkylääkkeen naamaan ja tankkaa vähän ruotsia. Ei sitä huomenna töissä kukaan muukaan puhu. (Bajs.)

Juhannuksen kuvareportaasi eli kyllä maailmaan iloa mahtuu

Eipä siinä. Telttakankaan ja unen lävitse aistittu kuikan huuto, ilmoille pulppuilevat naurunremakat, kokon alla hiljalleen mureneva rantakallio. Naapuriveneille keljuilu ja suvivirren karjuminen sumuiselle järvelle aamuauringon jo noustessa pitkin vastarannan mäntyjen ruskeaa pintaa.

Paluumatkalla auton oirehtiminen herätti lievää kuolemanpelkoa. Se väistyi, kun radiosta kerrottiin, että saamiemme tekstiviestien mukaan ihmiset tanssivat seisovassa ruuhkassa autojen kattojen päällä Vihantasalmella - - -

Lontoon skidit sanoo et niillon tylsää

Ihan tiedoksi naapurin Virtanen-Lampisille: oi kyllä, se olen minä, joka täällä tiskaa ja pyykkää yksin lauantai-iltana, huudattaa radiosta Ratsiaa ja puhaltelee. P läksi äiyäbileisiin, kissa murjottaa maha kipeänä sängyn alla. Minä tulen sairaalasta.

Pääsin tänään töiden jälkeen lopultakin käymään - miltei kirjaimellisella - pääkallonpaikalla. Siskoni toisella lapsella tulikin männä päivänä pyytämättä ja yllättäen aivan järjetön kiire maailmaan. Matkallaan tyttö repäisi sen verran rajusti menemään, että siskollani oli hengenlähtö todella lähellä. Suoneen tuupattiin leikkausten aikana lisäverta kuulemma yhdeksän litraa. Voin kertoa, että syntymäillan jälkeinen, epävarmuutta täynnä ollut työpäiväni ei ollut taas niitä elämän ruhtinataröitä. Lamaannuksessa ja voimattomuudessa on menty.

Vähä vähältä huoli ja murhe sulivat viimein muutama tunti sitten, kun olemattoman käärön sisältä katseli hiljaa pari syvänsinisiä silmiä. Siskoni makasi kivuissaan mutta terveen värisenä, äitee huokaili ja veljeni valvoi vaitonaisena asetelmaa, kuten tapanaan on. Pieni sydän läpätti käsiäni vasten, ja silmistä heijastuivat keskussairaalan pihaa kiertävät pilvet.

Eivätpä tunnu taas jotkut lääkkeiden vetämiset, rahattomuudet, unettomuudet tai yhdentekevät gradunriekaleet hetkeen missään. Eivät mahtuneet mieleen ainakaan menneenä yönä, jolloin hämärä pyörteili sängyn yllä pohtiessani mitä puhelimessa oikein puhuimme, sen viimeisen kerran.

Kiitti letuista

Ei viikkoa ilman sydämentykytyksiä.

Maattuani flunssassa päiväkaupalla ja pohdittuani mm. elämän tarkoitusta havahduin torstaina tuttuihin oireisiin. Kipaisin vapaapäivän aamuni iloksi labrakokeissa, jotka vahvistivat epäilykseni - veriarvot olivat jälleen laskeneet tavalla, joka oli tuttu leikkausta edeltäneeltä ajalta. Vaikka kaikki on terveyteni kanssa aina väliaikaista eikä mitään saisi koskaan odottaa, kävi pudotus melko korkealta. Olin jo ehtinyt huoahtaa ja ihan pikkiriikkisen alkaa uskoa, että leikkaus oli oikea ratkaisu ja että kyllä tämä tästä, jotenkin. Sitten löysinkin itseni avaamasta pyhästi vihaamani lääkepurkin korkkia ja miettimästä, onko loppuelämä nyt sitten tätä.

Kesken rankan maanantaisen työpäivän sain lääkärin viimein kiinni. Olin valua pöydälle helpotuksesta, kun luurista ei kuulunutkaan pelkäämiäni pahoittelun ja luovuttamisen sanoja, vaan arvelu oireiden liittymisestä sairastamaani lentsuun. Lääkkeillä mennään jonkin aikaa ja sitten katsotaan. Maailmanloppu on siis peruttu, ainakin hetkeksi.

Lasken työpäiviä juhannukseen ja sen jälkeiseen pitkään (sairausloma)vapaaseen. TJ6 kaikenkarvaisine haasteineen, jonka jälkeen suuntaa pakattu auto kohti itää. Olkoon olo mikä hyvänsä.

Ilman uimapukumekkoa ei tule kesää

Neljä päivää sisällä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi minunkin intterneettini on täynnään kotiaan maanisesti kuvaavia sisustusbloggaajia. Alkaahan se luukku kiinnostaa, kun siellä liikaa aikaansa viettää!

Suhtautumiseni näihin lifestyle-arjen kuvaus-sisustus-kaikki kauniit lapseni ja koristetyynyni -blogeihin on kovin kaksijakoinen. Yhtäältä taidokkaiden kuvien ja hetkien jakaminen viehättää silmääni, koska pidän katselemisesta. Pinnat, värit, muodot (ja puhumattakaan siis tirkistelystä) kiehtovat. Toisaalta en pääse millään kiinni tietyntyylisiä blogeja leimaavaan ajatusmaailmaan. Miten kukaan jaksaa miettiä jotain saakelin mattoa kuukausitolkulla? Miksi joku unelmoi esineestä? Jaksaako toi nyt oikeesti ahdistua vääränvärisestä jakkarasta? Puheessa himotuksista tai oi jos saisin -kollaaseista voi olla kyse "vain" blogidiskurssista. Lisäksi jaetut tekstit ja kuvat heijastavat aina harkittua ja rajattua murto-osaa ihmisten elämästä. Silti joskus tuotoksia tarkastellessa iskee puhdas epäusko. Onko nää ihmiset tosissaan? Miten se verhojen sävy voi olla jollekin noin tärkeä?

Seuraan myös muotia - ja muotiblogeja. Tiedän mikä on espadrilla, watteau tai LBD, vaikken omalla pukeutumisellani todellakaan keiku trendien aallonharjalla - tai edes pohdi, millainen statement kustakin päivän asusta ympäristöön välittyy. Muotiblogeja tarkkailen niiden viihdearvon vuoksi. Omaa fiilistä täytyy kuitenkin kuulostella tarkkaan ennen klikkailukierrokseen ryhtymistä. Yleensä mallistohehkutukset herättävät vain ihmetystä ja huvitusta, mutta huonona päivänä alkaa vain vituttaa. Usko ihmiskunnan tulevaisuuteen kuolee, kun suunnilleen itseni ikäiset tyypit ovat täpinöissään lapsityövoimalla ja kemikaalimyrkyillä tuotetuista kertakäyttöräteistä (ja/tai tonnikaupalla maksavista laukuista) ja näyttävät olevan enemmän kiinnostuneita omasta peilikuvastaan kuin, noh, mistään muusta. Saa siihen peiliin tuijotella, ei siinä mitään. Toisinaan se on jopa suotavaakin. Esteettistä silmäänsä saa toteuttaa, pukeutumisellaan tai päiväpeitollaan. Kuitenkaan oman "tyylin" loputon etsintä ja toteutus luonnon ja muiden ihmisten oikeuksien kustannuksella ei mahdu tajuntaani. Elämän pääsisältöinä muoti ja vaatteet ovat mielestäni lähinnä surullinen kokonaisuus, ja tuntuisi hassulta tuijottaa niitä verhoja, kun voisi katsella ikkunasta uloskin.

Eipä tässä itsekään mitään pyhimyksiä olla, tietenkään. Ajoittain löydän itseni ajattelemasta, että tuonkin jos tuosta ostaisi, tulisi parempi mieli. Ihastelen astiauutuuksia, pussilakanakuoseja, kevättakin täydellistä leikkausta. Mukeja, lehtiä, julisteita, mekkoja ja sukkahousuja on kaapit pullollaan. Kukaan ei tarvitse näin paljon kirjoja kuin mitä hyllyssäni makoilee. Sekin miten arkeani vietän ja huomiotani kohdennan saattaa hyvinkin tuntua monen mielestä surulliselta. Ei hätää. Tuntuu se joskus itsestänikin, eikä varmaankaan sattumalta.

Valittamisen lisensiaatti

Odottelen lauantaita, joka ei olisi niin melankolinen. Kissa paiskii palloaan seinään, ulkona sataa ja tässä sitä ollaan taas flunssassa. Jotain kasvua on meikäläisessäkin tapahtunut - päätin nimittäin jo eilen, töissä kelloa kymmenen minuutin välein tuskaisena vilkuillen, jääväni olon pahentuessa suosiolla kotiin. Ehkä tähän terveeseen [sic!] sairauslomasuhtautumiseen on vaikuttanut eräs työtoveri, joka ei vain ymmärrä, ettei kipeänä tulla töihin. Häneltä tämän varmaan sainkin...

Kesätöiden kunnolla alettua on elämään tullut taas jonkinlainen rytmi. Tosin näiden iskujen mukaan ei juuri tee mieli tanssia. Työpäivät ovat pitkiä ja huonosti palkattuja, vapaiden sijoittelut epäloogisia ja iltaisin väsyttää niin, ettei mitään järkevää saa koskaan aikaan. Ylimääräisistä vuoroista huolimatta rahat eivät riitä tasan mihinkään. Nostin viime kuussa kaikki kevään opintolainani, ja kaikki ovat nyt menneet. Armollisesti kun osa kodinkoneista päätti hajota samanaikaisesti. Onneksi ennen juhannusta ja sen jälkeistä hammasleikkausta tulee yksi palkka. Sekään ei kanna kauas. Huokaisisin, jos se ei repisi tautista kurkkuani auki.

Onneksi on tuolla - pulskean lompsan päivinä - ostettuja hippiteelaatuja aikamoinen kasa. Kelpaa vetäytyä sänkyyn valmistautumaan huomiseen lääkärintodistusjonotukseen. Ach.

Ja muita todellisia tarinoita

Tälle viikolle on sana: phuuh.

Maanantaina kiskaisin himaan perus-maanantain: neljän päivän luksusvapaan jälkeisen, superkiireisen repäisyn. Illalla, räkäväsyneenä (koska eihän lomilla nyt nukuta!), menin yöksi siskolleni maalle. Pesin ikkunoita ja nukuin lattialla hyvin katkonaiset unet. Aamulla heräsin siihen, että myös vierailulla ollut äitini (TM) porisutti tupakeittiön kahvinkeitintä, repi sälekaihtimia alas ja ropisutti kissoille kuivamuonaa kuppiin noin puolen metrin korkeudelta (ja noin kahden metrin päässä tyynystäni). Kello 05.20. Luovutin heti kättelyssä, nousin ja koomasin aamiaispöydässä. Hetki ennen töihinlähtöä, vuoden kiireisintä päivää suorittamaan, korva erotti television aamu-uutisista jotain: Riihimäen aseman kohdalla kaatuneen tavarajunan. Jäinen viima (TM) kävi läpi pään. Montako kollegaa on tänään tulossa Helsingin suunnasta? Montako ei pääse tänään töihin? Päivä vedettiin miten vedettiin, lopulta paremmin kuin mitä aamun dadaistisessa taideteoksessa olisi voinut toivoa. Illasta, korvaavien bussikyytien jälkeen, ryömin omaan sänkyyni ja nukuin miltei kellon ympäri.

Unet olivat tarpeen keskiviikkona, koska en aamulla uskaltanut luottaa Valtion Rautateihin. Kipaisin töihin bussilla, joka oli kyllä ajoissa perillä, mutta lähti turhan aikaisin täältä (06.30). Päivä ja pari seuraavaakin menivät sumussa - ainakin päätellen lupautumisistani tulla tekemään ylimääräisiä vuoroja, vaikka pitäis jotain graduakin niikö vääntää. Eilen olin töissä, vaikka oli P:n syntymäpäivä. Vielä illasta mietin, että voisi sittenkin lähteä kaljalle - niin mahtava sääkin, paljon porukkaa liikkeellä, syytä juhlaan. Väsytti, jäätiin kotiin. Ennen nukahtamistani nousin vielä ylös ja suljin ikkunan. Katujen perjantai-illan tuttu äänimatto jatkui vaimeampana.

Aamulla heräsin äitini soittoon. Sä olet kunnossa! Lähistöllä oli yöllä ammuskeltu, eikä ampujaa oltu tavoitettu. Ihmisiä oli haavoittunut, yksi kuollutkin. Astuin parvekkeelle. Aurinko paistoi tyhjälle kadulle, eikä mikään liikkunut. Hiljaisuus humisi korvissa.

Pikaisen ja intensiivisen sosiaalisen median selaamisen jälkeen selvisi, että tuttuni olivat kunnossa. Kaveriporukka oli valunut puoli tuntia, kymmenen minuuttia, muutamaa minuuttia ennen murhia kotiin. Joidenkin kohdalla oli viime hetken pyörähtäminen pois snägärijonosta pelastanut hirvikiväärin luodilta.

Olen todella onnellinen, että jäimme kasvamaan sammalta sohvalle Mad Menin neloskauden kanssa. Yhtä hyvin olisimme voineet yöllä olla kadulla ja tähtäimessä. Olen todella onnellinen, että tutuillani kävi uskomaton tuuri. Samalla surettaa, että sattuma valitsi joidenkin kohdalla toisin. Juuri täysi-ikäistynyt nuori nainen kaatui kuolleena lähikauppani eteen, kun ilonpito vaihtui kauhuksi ja kaaokseksi.

Tuntemukseni ovat hyvin samankaltaiset kuin alle vuosi sitten. Tuolloin kahvini jäähtyi kupissaan, kun yhä vain katselin Hesarin pääuutisen kuvaa Norjasta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset nostivat ilmaan punaisia ruusujaan ilmaisten tahtonsa elää rakastavassa maailmassa. Keittiöradiossa soi ties monettako kertaa kappale, jonka sanat alkoivat aseman tietoisen tehosoiton kautta saada uusia merkityksiä: Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää/ Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää. Niihin päiviin kuului paljon kyyneleitä. Nyt puut ovat taas lehdessä, aamut valoisia ja ilmassa on leikatun ruohon tuoksu, ja mielen yllä yhä vain suru, hämmennys ja pettymys. Mikä siinä pakenevan selässä on, että siihen pitää ampua?

Vaisuin käsin tein täytekakun pohjaa. Suljettuani uunin luukun suljin silmäni, nojasin tiskipöytään ja huokaisin. Erotin radiosta hiljaa huoneeseen noruvat sanat. Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun/ Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu.

Ja muita kuvitteellisia tarinoita

Kyllä oli ennen kaikki paremmin.

Markkinapäivinä paistoi aurinko. Metrilaku oli halpaa kuin saippua, joka puolestaan oli halpaa kuin peruna, joka oli hyvää. Kamerat puolestaan olivat arvokkaita esineitä, ja niitä opeteltiin kunnolla käyttämään ennen kuin laukaisinta painettiin. Ei tullut valokuvausliikkeen tiskillä yllätyksiä. Niitä ei myöskään koettu ruoan äärellä, sillä yleisesti tiedettiin, että syömällä kulutustaan vähemmän ihminen laihtuu. Ajatukselle sähköisestä ravintolaskurista oltaisiin hymähdetty - turhia sellaiset, ja tuskin tännepäin Pohjolaa koskaan tulevatkaan, kuten Koillismaalla kuulemma kauppa-autossa Ameriikassa keksityille viivakoodeillekin viisi vuosikymmentä sitten hymistiin. Tyytyväisempää hyminää matontamppaustelineillä saivat aikaan tehopuhdistusuutuudet, joissa haisi rehti ammoniakki. Ei koivuntuoksulla tullut puhdasta. Säännöllisesti käski Kotiliesi pyyhkimään pölyt tai kansakunnan laadullinen taso notkahtaisi. Huonekasveista pidettiin huolta. Tutkinnot valmistuivat ajallaan. Ei murehdittu opinnäytteen kysymyksenasetteluja yökaupalla. Öisin nukuttiin, että jaksettiin aamuyöllä nousta sorvin ääreen. Kovasti tehtiin töitä, eikä lainarahalla tavaroita osteltu. Varsinkaan ei nostettu opintoihin meinattuja lainaeriä juhannuksen ilonpito mielessä.

Anniskeluravintolassa istuttiin ryhdikkäästi, eikä seinänaapuri koonnut pallogrilliään rappukäytävässä kolmelta yöllä. Vielä vähemmän oli naimattomalla nuorella naisella aikaa katsella tällaista toimintaa ovisilmästä.

Computer says no

On se nyt se, se kevät. Näin empiirisesti asian päättelin muun muassa työvuorolistoista, ilmassa sakeanaan leijuvasta siitepölystä ja noin kolmasosan karvoistaan pudottaneesta kotieläimestä. Töissä on ollut ihan muksaa - kenelläpä nyt ei aika kuluisi rattoisasti, kun työvälineillä on päivästä riippuen mahtava skaala. Yhtenä päivänä sorvina toimii tietokoneen näppis ja kasa kirjallisuutta, toisena miltei kaikki repertuaarista löytyvät kielet sekä enemmän tai vähemmän onnahteleva tilannetaju, kolmantena taas huomaan raahaavani muuttolaatikoissa kaikenlaista käytettävää kuten ilveksentaljaa, tervapyttyä ja epäterveellisen painoista kasaa kivisiä mortteleita. (Toissapäivänä kärsin kesän ensimmäisestä työtapaturmasta, kun epähuomiossa puhalsin omaan silmääni jauhettua inkivääriä.) Kiitettävästi kesän hommat hoituvat ihan työsopimuksella, jopa. Olisin kiitollinen, jos jaksaisin. Tätä kuherrusaikaa kesäduunin kanssa kestää tasan ensimmäisen palkkakuitin vastaanottamiseen. Eipä hätiä siis siellä!

Kevään tulon tajusin entistä kirkkaammin myös eilen, kun oli kevään ensimmäinen sadepäivä. Sellaisen tunnistaa siitä, että taivas on synkkä ja asfalttiin riepoo kylmää vettä. Kuitenkin samalla ilma on enemmänkin kostea kuin kylmä, eikä tuuli irrota nahkaa luista. "Ei mikään kevättalven sadepäivä tämä", ajattelin parvekkeella, t-paidassa, kahvia hörppiessäni. (Kymmenen vuoden päästä olen just niitä ihmisiä, jotka ostelee Tarjoustalosta sääpäiväkirjoja. Nyt vielä hävettäis. Kuten ristikkolehden ostaminen hävetti vielä muutama vuosi sitten.)

Tämän pienen vapaapäivän tässä voisi käyttää vaikkapa herra G:n nujuuttamiseen, mutta taidanpa pitää ihan oikian vapaan päivän ennen töissä kuluvaa viikonloppua. Suunta siis lahjakassin kera äireelle, eläinkauppaan ja kirpparille - ja illalla saatan käydä tuopilla.

(Tälle pienelle radiohiljaisuudelle oli muuten syykin. Blogialusta primadonnaili rivivälien kanssa, kuten edellisen postauksen (nyt korjatusta) elegantista rivinvaihdoksesta joku kenties saattoi päätelläkin. Onneksi tässä taloudessa joku jostain jotain tietääkin, ja P:n html-ohjeella lähtivät rivivälit rullaamaan.)

Valpuri

Vappu. Tuo aattojuhla, jonka vietoista on siunaantunut hyvin vähän kuva-aineistoa, mutta sitäkin enemmän tunnemuistoja. Olen istuksinut Tokoinlahdella suu täynnä mansikkaa, marssinut mielenosoituksessa, ollut neljien eri bileiden kommuunijuhlissa Siltasaarenkärjessä, palauttanut pedagogisten hakulomakkeen muutamaa tuntia ennen määräajan umpeutumista, maannut puistossa punk-keikalla ja nauttinut Teacher's-viskiä Koskenrannassa epävireisen laulun saattelemana. Tänä vuonna oli vuorossa tutun poppoon kaunis ja kaihoisa musikaali ja sen perään ensi-iltabileet. Kelpasi kaikki mehut puristaneen työputken päälle, voin kertoo. Aamulla olo oli asiaankuuluvan rapsakka, eikä falafel-rulla kylmällä jaffalla ole koskaan maistunut niin hyvältä.

Tänään kiskaisin työreleet niskaan ja vetäisin ensimmäisen kesätyövuoroni. Aamupalaverissa syötiin tuliaissuklaita ja ruodittiin tulevaa puserrusta. Päivä meni puhtaasti toimistohommiksi ja tulevien töiden valmisteluksi, mutta kesän alkupärähdykseltä se silti tuntui. Pihalla lensivät pesimäpaikkaa etsivät naakat ja ruoho vihersi, itätuulessa oli jo lempeyttä. En saa tarpeekseni tästä valosta. Nytkin puolimakaan sohvalla ja parvekkeen avoimesta ovesta tulvii kesäilmaa. Hallelujah, sanon ma.

Samanlaiset linnut aina yhdessä lentää

Eilettäin ahmin karkkia pimeässä salissa. Jäävuori lähestyi jälleen kuolettavassa hiljaisuudessa, Rose ja Jack eivät vieläkään saaneet toisiaan ja takarivin esiteinit itkivät hysteerisesti elokuvan viimeisen kolmanneksen. Kaverin uusi kämppä oli mahtava. Siideri maistui mannalta kattoparvekkeen laidalla, kun imin itseeni lämmintä keväistä Helsinkiä. Kiviseinistä kaikui suurten koirien haukku ja peipon kirkas kupletti.

Kohtahan se on jo juhannus.

Oman varjonsa varastajat

Junassa katselin huhtikuun halkevaa maisemaa. Hentoinen lumikerros huurrutti havupuita, peurat loikkivat pelloilla. Satoi. Luin vetisen lasin lämpimällä puolella susinartuista, lemmensisarista, raiskatuista ja murhatuista, silvotuista, joukkohautoihin heitetyistä ja unohdetuista. Suruun, nälkään, viluun, horkkaan ja luotiin kuolleista. Kurjet suuntasivat pohjoista kohti.

Lääkärin jälkeen söin (keitto ja salaatti, miten tutut maut) ja join (Siilinkarin ihmispaljous, lattiat kasseja keltaisenaan, musta kahvini sihisi kupissaan) ja myöhemmin söin lisää (pähkinärouhevohveli ui selkää jäätelössä ja suklaakastikkeessa). Istuin takaisin junaan.

Kotona vaihdoin lyyran lakkiini. Mietin kesää, joka alkaa ihan just kohta. Mietin järvenselästä kimpoavaa auringonsädettä, tuulen ääntä metsässä, märän maan hajua. En kirjoittanut sivuakaan.

Kissalla on silmässä rähmää, tulehduskin kukaties. Se jaksaa nenällään tuuppia aktivointipalloaan muutaman kerran ennen kuin kääntää liikuttavasti katseensa meitä kohti. Eläimessä taistelevat ahneus ja laiskuus. Kenessäpä ei.

Pehmeän päivän ilta

Hiiri näköjään selviää kymmenen metrin mittaisesta pudotuksesta asfalttiin. Harmi vain, että kiitopakomatka lokin nokasta päättyi tilannetta seuranneen variksen suuhun.

Maailmasta löytyy yhä hyväntahtoisia ihmisiä. VR osaa myös palvella. Huomio - unohtunut matkalippu automaattiin välille Tampere-Toijala. Toistan, unohtunut matkalippu automaattiin välille Tampere-Toijala. Lippu on haettavissa lipunmyynnistä tiskiltä kuusi. Loppu.

Vittumaisista tenttikirjoista on mahdollista tehdä hyviä kysymyksiä. Kappas vaan, vuosi on 2012 ja mä tässä kirjoittelen paperille pohdintojani Sartren ihmiskäsityksistä. Cool.

Töissä voi olla mukavaa. Olen työssäni oikeasti hyvä. Mahtavaa, että lumet sulivat. Enää ei katolta putoa päähän jäisiä kökkäreitä kesken duunien.

Saunanlauteet voi olla kuumat. Katos sisko kun noi kissat kisailee tuolla pihalla! Hehe, nyt se vaanii. Voi toista... Hyvä Siiri! Veä lättyyn! No nyt ne taas paijaa.



Emmä jaksa mitään ruokaa enää tehdä. Mmm, onpa tää artisokka-pinjansiemen-savutofusalaatti hyvää!

There will be cake

Onni näyttää asuvan paitsi rei'itetyissä korvissa, myös uusissa leluissa. Sain isältäni tarpeettomana maanneen pokkarin, jonka kuvaustilojen rukkailusta olen repinyt loputonta iloa. Kissa näyttäisi tyytyvän aurinkoläikkään.

Pääsiäinen, tuo jokakeväinen tylsyyspyhien limbo, meni tällä kertaa kaljaa juoden, kirjoja lukien ja avoanopin kokkailuja Vuosaaressa makustellen. Nyt pitäisi johonkin tenttiin lukea. Blaah, ma sanon. Onneksi niitä - sen enempää tenttejä kuin urpoja tenttikirjojakaan - ei enää paljoa selätettävänä ole. Muutama isompi vetäisy on vielä kyllä, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. Kirjoitushommaa onkin sitten enemmän. Siitäkin aion nyrkkeillä lävitse, kiskaista gradua tauluun ja loikkia kehässä hanskat ilmassa hammassuojat vilkkuen. Häh-häh-hää!

Sitä ennen käyn hakemassa postista selittämättömässä mielennyrjähdyksessä tilaamani kalliin paperinpalan. Ja pohdin sitten, mitä kissatilanteelle oikein tehdä. Pitäis kuulemma joku pikkukaveri tuolle Kehruu-Suleville hankkia. Ei! Joo!

Loghardagher

Lauantai, pesupäivä. Ravistin heti aamusta harteiltani ärsyttävän velttouden ja tartuin siivoukseen. Niin vaikka kunnollisen ihimisen (TM) konseptia vihaankin, tuottaa siisti asunto jonkinsorttista mielihyvää. Sen hetkisen, mitä se siistinä pysyy, kissa kevätkarvoineen nimittäin pitää hyvin huolta siitä, ettei mäntysuopa liian kauan pääse tuoksumaan. Puhumattakaan meistä pystyeläimistä.

Lauantai, taas. Aika uppoaa töihin, tentteihin, hammaslääkäreihin ja gradustressiin, näemmä. Yleisen stressin määrää on tosin vähentänyt pari seikkaa - sain tiedon kesätöistäni (wanha paikka kutsuu, saa nähdä millaisilla työehdoilla) ja minulle tarjottiin osa-aikaista duunia ensi lukuvuodeksi. Opetustöitä. Päätöstä en ole vielä jälkimmäisen suhteen tehnyt mihinkään suuntaan, sillä kaksi muttaa seisoo ekstaattisen OOOOOOHHOHOHOOHHHOOO JJJJOOOOO -vastauksen tiellä: gradunteko ja tulorajat. Toivon, että saan neuvoteltua tuntimäärän molempien kannalta sopivaksi. Kieltäytyminen tästä nimittäin tuntuisi samalta kuin yllättäen tehty ruumiinavaus. Onneksi kesällä on niin matala palkka, että syksyllä saan todennäköisesti tienata ns. mitä huvittaa.

Lauantai, ja menojalkaa vipattaa. Hautasin raivostuttavan paskat tenttikirjat hyllynperille ja kirjoitin näköjään kauppalistaan koko lapun kokoisin kirjaimin KALJAA. Jotain syötävääkin voisi ostaa, kun ei tosta snørestäkään ole kuin pussi jäljellä. Halpaa on oltava, koska eilen koin nähtävästi tarpeelliseksi ostaa ihan vaan muutamat parit korvakoruja. Lasken hullaantumisen sen piikkiin, että korvissani on taas, vuosien ja kymmenien klipsikorvisparien jälkeen, reiät. Pienimmistä asioista tullee se isoin ilo. (Ei sillä, ettenkö tänäänkin rustaisi lottoriviä.)

Aivojen optimaalinen ateriaväli

Takana on pitkähkö sijaispäivä vailla istahtamiseen saati sitten ruokailuun riittäviä taukoja, jalkoihin sattuu, kämppä on paskainen ja pankkitili huutaa hoosiannaa.

Takana on lukematon määrä herttaisenhauskoja sutkauksia, hyväntuulista ja tasapainoista sekoilua luokkien edessä, oikeasti hyödyllisiä opettajanhuonekeskusteluja ja yksi selätetty kopiokone. Lasissa on valkkaria, vatsassa kaalipataa ja mielessä huominen palkkapäivä.

Ei paha.

Yksi hyvä päivä kantaa näköjään voimalla. Eilen yllärivapaapäiväilin - loikkasin junaan ja hain silkkana auringonkilona kellineestä Helsingistä tenttikirjan sekä teatteriliput. Töölössä siristelin silmiäni ja kuuntelin lokkeja. Taidehallille päästyäni sainkin tietää, että Merenmiehen näyttely on jo päättynyt. Kostoksi menin Kiasmaan. Kannatti.

Mieleen jäivät näyttelyistä - suomalaiseen sarjakuvaskeneen keskittyvästä Päin näköä -setistä sekä musiikin ja taiteen suhteeseen syventyvästä Thank You for the Music -kokonaisuudesta - parikin pusumykkyräistä helmeä. Katja Tukiaisen onnellisuus-installaatio sirkusvaloineen ja silmää iskevine vaaleanpunaisine yksisarvisineen herätti vakavia mietteitä. Ville Tietäväisen valtava aalto hyökyi sydämeen ja jäi sinne - kipuna. Susanne Bürnerin videoteos 50.000.000 CAN'T BE WRONG vaivutti ihmisen eläimellisyyden syvimpiin uurroksiin.



Käynnin suosikikseni nousi hieman yllättäen kanadalaiskaksikon Janet Cardiffin ja George Bures Millerin tällä haavaa kooltaan maailman suurin ääni-installaatio The Murder of Crows. Teoksen pyrkimyksenä on tarkastella sitä, kuinka ääni vaikuttaa kokemustemme syntymiseen. Erilaisten äänten jatkumoa kuroo yhteen Cardiffin kertojanpuhe, jonka avulla kokonaisuus avautuu pohdinnaksi unen ja valveen, todellisuuden ja painajaisen, kaaoksen ja logiikan rajapinnoista.



Pääsin teoksen sisällä - 98 kaiuttimen keskellä - mielenkiintoiseen tilaan: miltei koko puolituntisen ajan olin ympärillä vellovien äänien ja niiden synnyttämien brutaalienkin ja hyvin ruumiillisten tunteiden vietävissä, samalla kun tarkkailin tilannetta etäältä, näitä tuntemuksiani rauhallisesti analysoiden. Tuntui kuin olisin istunut kahdella penkillä. Mielessäni risteilivät hätkähdyttävästi mitä erilaisimmat ajatukset: kuvat kaukaa lapsuudesta, äänten synnyttämät kauhujen talot, sihisevät kyynpesät, rantaan iskevät heikotuksen aallot. Samanaikaisesti mieleni prosessoi näitä tuntemuksia tyynesti kuin olisin katsellut pihapuussa pesivää varpusta.

Kaiken keskellä hornankattilasta löytyi kirkkautta. Vaikka tarinan kertoja olikin vankina pelkojensa synnyttämissä painajaisissa, tunsin itseni, niin syvissä ja hitaasti kiehuvissa vesissä kuin kelluinkin, hyvin voimakkaaksi ja vapaaksi. Äänimaailma ikään kuin herätti sielun katvealueiden hirmut, valaisi varjot ja sai kammot katoamaan.

Nousin penkiltäni ja lähdin. Ulkona paistoi yhä. Nuori mies skeittilautoineen lakaisi Mannerheimin patsaan vierustaa hiekasta. Patsaan juurella seisoi vihreätakkinen nainen, silmät kiinni, kasvot kohti valoa, hymyillen.

Kuvat: artnews.org, Wikipedia.

Juoksuhikka

Parit tehdyt ja ensi viikolle sovitut sijaiskeikat melkein riittivät nostamaan murheiden mätälävestä. Se, ja soitto Kelalta, ainakin aluksi. Syvin epäilyksin tehty hakemus poiki nimittäin muutaman lisätukikuukauden. Alkuviikkoisen puhelun perään vain istuin, korvissa humisi. Talous asettui tasapainoon. Hetkeä myöhemmin P tuli kotiin ja kertoi, että kaksi vuotta sitten - ennen opiskelupaikan saantia - tienattujen palkkojen hännät ovat olleet turhan suuria. Nyt maksaa samaiselle firmalle takaisin opintotukia sikamainen summa. Puristin kahvikuppia kaksin käsin. Ei sitten. Ei osteta pesukonetta. Ei osteta imuria. Ei syödä. Nyt se kissakin laihtuu. Hel-vet-ti.

Eilen kävin sijaistamassa, äkkiä kotona vaihtamassa repun ja silittämässä kissanselkää, juoksin junaan. Vaihtolaiturilla näinkin pitkästä aikaa työkaverini, ja matka Manseen meni rivakkaan. Juoksin luennolle kuullakseni, että voin hyvin suorittaa kurssin esseillä. Juoksin ympäri yliopistoa avointa kahvipaikkaa etsien ja sen lopulta löytäen. Juoksin kirjastoon, josta löysinkin erittäin lupaavaa gradukirjallisuutta. Juoksin ravintolaan, jossa nautin anniskelusta hyvässä seurassa. Juoksin junaan. Kiiruhdin kotiin. Kääräisin perunarieskan sisään suolakurkkua ja olin nukahtaa käärö kädessäni.

Yhä väsyttää. (Vaikken herännytkään P:n tapaan aamuyöllä siihen, että aamiaistaan odottava kissa syö lastenlaulukirjasta selän.) Arkinen todellisuus on yhtä harmaan sävyä.

Koetan pitää mielessäni erään menneen alakoulusijaisuuden äidinkielentunnin. Pienet oppilaat saivat kirjoittaa ihan mistä halusivat. Kiersin hiljalleen luokkaa täyttyviä vihkojensivuja vilkuillen, josko joku tarvitsisi apua. Ei tarvinnut. Katselin hätkähdyttävän upeita kirjoitelmien otsikoita, kunnes en enää kestänyt. Luokan takaosan lyömäsoitinten rivit todistivat silmiini nousevat vedet.

Pieniäpä ovat suruni, kuitenkin.

Kivelle istahdan/ katselemaan

On tätä odoteltukin. Vuodenaikaan saumattomasti kuuluvaa mustaa syöveriä.

Gradun ja muunkin elämän (?) suhteen on nyt melko karut fiilingit. Masentaa, väsyttää ja vituttaa. Töitä ei ole ollut nyt kymmeneen päivään, mikä on aiheuttanut valjun välinpitämättömyyden ja epämääräisen ahdistuksen aallon. Kaksi kolmasosaa ensi kuun vuokrarahoista on onneksi jo tienattuna. Gradua sen sijaan en ole kirjoittanut sivuakaan. Hankittavan kirjallisuuden listaa olen kyllä kasvattanut - tehnyt siis tiedonhakua - ja miettinyt rakennetta, mutta valmista tai edes semivalmista työtä en ole jatkanut lainkaan.

Tänään, yhdentekevän viihteen ja tulppaanien tuijottelun sijaan, kiskoin lenkkikengät jalkaan ja liukastelin pari tuntia auringonpaisteessa. Kevät on tullut myös vanhalle kotikadulleni, jota ei enää ole. Huoneeni ikkunassa on vieraat verhot. Ulko-oveen nojaa vääränvärinen harja, vesilätäköistä ei heijastu metsä. Jokatalvisen lumilinnan paikalla on nyt autokatos.

Käänsin selkäni kaikelle sille harmaudelle ja juoksin pakoon.

Kotona ahmin kaapin perukoilta löydetyistä antimista kasattua ruokaa ja kuuntelin Lassi Valtosen poskia sivelevää ääntä. Kissa otti painimatsin maton kanssa. Käänsin kylkeä sohvalla, vaikka tiesin sen turhaksi. Tälle tulvalle ei voi selkää kääntää.

Ante diem VIII Idus Martias

Graduajatuksissa on ollut taukoa. Töidenteossa on ollut taukoa. Viime päivät ovat menneet rehellisenpulskeassa laiskottelussa. Olen heräillyt aamukymmenen pintaan, juonut kahvikupposta tuntikausia, killistellyt ikkunasta koivujenkylkiin osuvaa aurinkoa ja kolunnut kirppareita. Illan tullen istuskellut kapakissa tai lojunut sohvalla pärinädraamaa makustellen. Yhtäältä olen siis relannut ja hengitellyt kevätilmaa - toisaalta tuhlannut makoiluun viisi beryllinarvoista päivää kuin mikäkin ääliö.

En ole juuri kallistellut korvaani sille pienelle piipitykselle, joka pään sisällä koettaa jotain rotia hommaan ruoskia. En yksinkertaisesti jaksa. Nukun nyt kellon ympäri, kun kerran voin. Tuijotan ruosteenpunaista sodanjumalan planeettaa, kun kerran huvittaa. Kaadan haisupyllymme käsinojalta syliini ja rahnutan, halaan, kuuntelen tuhisevaa kehräystä silmät kiinni.

Sen verran olen viitsinyt todellisuudensyrjää rutistaa, että olen hakenut kesätöitä. Kirjoitellut hakemuksia ja katsellut hekumoiden pyöräilymatkan päässä olevia suuria tehdasrakennuksia.

Pelkoa ja inhoa Las Kissalassa

"Kuin silittäisi rusakkoa", sanoi P haltioituneena muutama päivä sitten pidellessään toista pikkukissaa sylissään. Aikamoisia villieläimiä nuo ovatkin. Nyt tiedän jotain siitä paljonpuhutusta tunteesta, jossa se oma mielikki on aina paras ja viisain. Siinä missä Sulo on herkkääkin herkempi äänensävyjen ja jopa katseiden tulkinnassa ja uskoo kerrasta, ettei jotain saa tehdä, ovat nämä kaksi tuhannen tampioita. Kymmenet pahuuksientekoreagointien - terävien soimausten, käsien yhteen paikauttamisten, sähinän ja muuhun aktiviteettiin ohjaamisten - toistot ovat yhtä tyhjän kanssa. Suihkepulloa ne onneksi kuuntelevat, muutoin olisivat sohva, tuolit, sänky, päiväpeitto, tyynyt, pussilakanat, vaatekaappien ovet, hyllyn alimman tason kirjat ja kaikki huonekasvit jo entiset. (Tosin kasvien kunnosta päätellen vain noin 40% niistä tulee selviämään Kolmen Kissan Aikain ylitse.)

Hoitojakson loppu alkaa jo häämöttää, sillä kateille tulee noutaja sunnuntaina. Hauskinta tässä viikossa on ollut oman elikkomme käytöksen seuraaminen. Pari ensimmäistä päivää meni pelätessä, pari seuraavaa likoille machoillessa ja nyt otus katsoo isällisen tyynenä vierestä, kun vieraat syövät sen ruoat. Toinen niistä saa ajoittain jopa hajamielisen nuolaisun turkkiinsa. Vvvvooooi.

Odotan silti innolla ylihuomista, jolloin saan taas avata kotioveni ilman pelkoa noin kolmetoista tuhatta tonnia painavan kirjahyllyn kaatumisesta.

Tätä tekstiä maailmaan synnyttäessään kirjoittaja kielsi hoidokkejaan jyrsimästä nettimodeemin antennia, hyppäämästä ruokapöydälle ja repimästä pieruverkkareiden verhoamaa ahteriaan.

Ja nokkahuiluja ette soita

Eijjumalaare mua väsyttää.

Yöunet jäivät kovin vähäisiksi, kun sitä pientä nelituntista siinä liian myöhäisen kahvikupposen ja töihin heräämisen välissä katkottivat paitsi ihmiskauppapainajaiset, myös toisiaan elävältä syövät ja viinakaapissa vuorotellen rymistelevät kissat. Heräsin puoli tuntia ennen kellon soittoa siihen, että lainaeläimet raapivat pöytää (ssssaatana) ja oma Jabbamme oksentaa matolle. Vain aavistuksen sameakatseisena hinkkasin matosta enimmät pois ja menin kuolemaan unenpuutteeseen suihkunlattialle. Kahvia naamaan ja on kuin uusi? No ei ole. Taisin opettaa jotain musiikkiakin tänään, vaikken tuntien kulusta juuri mitään muista. Vaivuin katatoniaan jo ensimmäisen tamburiinein avitetun lastenräppikappaleen aikana. Huomasin myös, että kymmenestä parista eri tahtiin hakkaavia kapuloita lähtee ruumiista irtaannuttava äänimatto. Iltapäivän kuviksentunnilla taisin puhua siitä, kuinka on tärkeää ainakin kerran vuodessa pestä kaikki pihan linnunpöntöt.

Sentään osaan nauraa matkalla pankkiin. Palkkapäivän kunniaksi kävin ostamassa meikkejä, meikkitarvikkeita, lääkkeitä, kissanruokaa ja kuivattuja omenansiivuja. Samaan rahaan sain kutkuttavan odotuksen tilan, joka kestää seuraavaan palkkapäivään. Olis sitten jotain ruokaakin ostoskassissa.

Kotiin päästyäni ruokin eläimet ja rojahdin naamalleni sohvalle juuri ajoissa ennen kuin voimat loppuivat. Ei mitään pelkoa, että a) tekisin gradua, b) kirjoittaisin jotain esseetä, c) siivoaisin, d) tekisin itselleni jotain ruokaa, e) tekisin jotain KIVAA. Kaikki energiani menee siihen, että yritän olla ajattelematta huomista sijaispäivää.

Miten helvetissä jotkut jaksaa pyörittää jotain perhearkea? EN YMMÄRRÄ.

Yleisön pyynnöistä huolimatta

...tässä hoidokkimme. Ylemmän kuvan hentoista ja kilttiä eläintä obeesi Morbomme kiusaa tahallaan ja säälittä, alemman kanssa tulee oikein hyvin toimeen. Kränää syntyy yhä ruoka-aikaan sekä iltaisin, kun Sulo puolustaa viimeistä linnakettaan eli sänkymme pehmeyttä tyttöenergian invaasiolta. Olis söpöä, jos ei olis niin väkivaltaista.

Käväisin tänään opintojeni viimeisellä historian luennolla. Historiografinen sisältökin oli sopivan ylevää - prof. Haapala luki ääneen 1970-luvun lopun nuijasotakeskustelun parhaita paloja tutkijoiden henkisestä painiringistä a.k.a. Historiallisesta Aikakauskirjasta. Niisk.

Kylmän sodan eläinversio

Nyt on draamaa! Merkitseviä katseita, väsymystä, turhautumista, kyräilyä, vihamielisyyttä ilma sakeanaan.

Meille tuli hoitoon kaksi pientä tyttökissaa.

Siskoni lähti tänään ajelemaan täyttä autoaan pohjoiseen. Eilen hän kävi tipauttamassa kesälläsyntyneensä meille viikon täysihoitoon. Ehdin todistaa siperiankissamme täyttä tyrmistystä tulokkaiden edessä ennen junaan hyppäämistäni ja auskubileisiin suuntaamistani. Äsken palailin Tampereelta rikospaikalle ja päästin P:n kaupoille. Taidan olla isokissallemme kuitenkin mamman tapainen - elikko ei kuulemma ollut - raikkaan murinan lisäksi - päästänyt vuorokauteen ääntäkään, nukkunut eikä käynyt laatikollaan. Tultuani kotiin se miukui, kävi tarpeillaan ja torkkua rojottaa parhaillaan matolla. Teinit torkkuvat samaan tapaan keittiönpöydän tuoleilla, turvallisesti yläilmoissa. Pienikin risahdus saa ne jännittyneeseen tuijotukseen, mutta ainakaan eivät kyljet paljepumppaa tai kynnet sivallu kaveriin. Ehkä myöhemmin.

Vaikka eläintenhoidon tieltä vähän vähemmän kunniakkaasti eilen muuanne luikinkin, oli kolleegojen seura jälleen mahtavaa. Laitosjuorut + Robin = awesome. Aamusella heräilin kaukajärveläisestä olohuoneesta oudoissa unissa uineena ja sain aamiaispöydässä eteeni paitsi tymäkät espressot ja riisipuuron mansikkahillolla, myös myöhästyneen joululahjan. Ei paha aamu, ollenkaan. Lentsukin on jo helpottanut.

Mikäli kissat eivät ryhdy toisiaan mätkimään, kuuluu tähän iltaan enää täytetyt patongit ja Sinisalon nyrjähtänyt novellikokoelma. Joku lottovoitto ilahduttaisi myös kovin, mmm?

Kun riemu repeää

Olen kipeä. Taas.

Koska olen kipeä, olen...

...missannut taidenäyttelytreffit
...missannut duunia
...ja siten luonnollisesti missannut myös tuloja
...missannut Tallinnan-matkan
...missannut tentin
...maannut harhaisena 39 asteen kuumeessa
...syönyt kipuihin lääkkeitä, jotka on määrätty johonkin aivan muuhun
...yskinyt verta
...hikoillut noin uima-altaallisen nestettä
...ollut syömättä noin kolme päivää
...saanut selville, että ilman selviä keuhkokuumeoireita edes immuunipuutteinen potilas ei pääse täällä sairaalahoitoon, koska sairaala on täynnä
...ollut tyylikkäässä tyyneyden tilassa hela tiden (eiku).

Jos en siis ihan just ala kakata marenkia ja timantteja, saattaa mennä hermo.

Niitä oikeita elämänhaasteita odotellessa

En ymmärrä, mihin aika oikein menee. Eikun joo! Aamubusseissa pilkkiessä, opettajanhuoneissa seiniä tuijottaessa, liian kuumaa kurakahvia kitusiin vedellessä, teineille hajoillessa (and I mean big time), uutta alaa miettiessä, omissa limaisissa ajatuksissa velloessa, tenttikirjojen väliin nukahdellessa, jatkuvia öisiä painajaisia nähdessä, pahempana palannutta migreeniä parannellessa, kertaromautuksella kaksikymmentä vuotta vanhentunutta peilikuvaa katsellessa ja seitinohueksi hiutunutta huumorintajua etsiskellessä. Ja gradua miettiessä. Koko ajan. Koko ajan.

Tukien loppuminen - mahtavaa. Minä en valmistu koskaan.

Kustannustehokas lauantai

Mitä P:n piti tehdä: töitä koneella
Mitä P teki: pesi vinyyleitä

Mitä J:n piti tehdä: lukea tenttiin
Mitä J teki: joi kaljaa

Mitä kissan piti tehdä: alistua ahmimisen estävään ruokakuppiinsa
Mitä kissa teki: ahmi ruokakupistaan

Ensimmäisen maailman ongelmia

Keittiö-Blaupunktimme heittää taajuuden Radio Helsingiltä säännöllisesti joko YLE Radio Suomelle (...) tai Deille (nyt jotain rajaa hei!).

Hammasharjalla tökkääminen sattuu s-t-nsti huuliherpekseen. Samalla, suun huutaessa ja käsien viuhtoessa, menee eläinkokeilla testaamatonta luomutahnaa viemäriin.

Laihduttava lemmikkikissa on pahantuulinen ja äänekäs. Lisäksi se levittelee silakansisälmykset ympäri asuntoa.

Ulkona on pakkasta. En siis poistu kotoani kolmeen päivään.

Kirjahyllystä loppuu tila. Samoin lompakosta.

Ei yhtään huvita täytellä Kela-korvauslappusia. Eikä palauttaa pulloja.

Netin televiissiopalvelut pätkivät.

Tuksu ei päivitä blogiaan kolmea kertaa päivässä.

Naistenlehden tilaajalahja on pettymys.

Talouden kahdesta samanlaisesta koneesta käsiin osuu aina ensin se puolison kone. Epäilen läpän avaavassa oikeassa kädessä alkavaa rasitusvammaa.

Marketissa soi Yö.

Heti aamupalan jälkeen tulee nälkä. Pöydällä on muruja. Ikkunassa ryppyiset verhot.

Lehtien mielipidesivuilla on tyhmiä ihmisiä. Myös keskustelupalstoilta löytyy useita henkilöitä, jotka eivät ole kanssani kaikesta samaa mieltä.

Hesarin jakaja paukuttaa postiluukkua.

Veroja kiertävän verkkokaupan palautuskäytännöt huokailuttavat.

Kukaan ei enää kommaa mun blogii!!!1+

Äitis oli Aulis Gerlander kun sua teki

Sanon tämän nyt painokkaasti ja virallisesti:

Minä olen vanha.

Eilen oli mahtavaa. Vedin niskaani avoanoppini joululahjaksi antaman uuden hippamekon ja lähdin törpöttelyyn. Kävin syömässä kallista hippisafkaa, Stockalla etsimässä etelänreisusa käyttöön ottamaani ja mahdottomalle iholleni sopivaksi havaittua kosmetiikkaa (turhaan - ostin kostoksi aivan heleevetin kallista lärvirasvaa) ja vedin hyvässä seurassa kaljaa etukorttiravintelissa. Siitä hyppäsimmekin ratikkaan ja jäähallin eteen jonottamaan keskelle 6996 muuta tyyppiä, joita liikutti joko presidenttipeli, comeback-keikka tahi molemmat.

Lämppäriesiintyjien joukosta löytyi aivan helmiä (Eero Raittinen! Hector! Paula & Mira! Aijjai!), eikä itse ehdokkaankaan pönötyshetki ollut huono. Ei todellakaan. Tyypin lämpö ja inhimillisyys - tärisevine käsineen - välittyi kenttäkatsomon puoleenväliin saakka aivan kevyesti. Puhe kirvoitti lukemattomat vilpittömät väliaplodit. Katsellessani Haavistoa lavalla puolisoineen puki vieressäni seissyt nainen sanoiksi omatkin ajatukseni. "Onko tää todella Suomi? Oikeesti? Tää on aivan mahtavaa." Mahtava oli myös lavalle roudauksen ja yleisön välihuilin perään noussut posse.

Halli repesi uskomattomaan myrskyyn, kun Ultra Bra asettui paikoilleen. Heikon valon ensimmäisten sointujen noustessa ilmoille tuntui koko paikka räjähtävän. Lauloin mukana aina, kun sain ääneni tasaiseksi - voin kertoa, että se särkyi usein. Hei kuule Suomi -vedon moniäänisen vyöryn aikana oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. Kukapa ei haluaisi kotipaikastaan sellaista iloista maata?

Keskustassa imaisimme vielä yhdet ja sen perään hain nälkääni - päivällä nautitun terveyslautasen vastapainoksi - cunnon wanhan aian snägäriranut. T-junan nyrjähtäneessä tunnelmassa jaoin appeeni niinikään cunnon wanhan aian likaisen hipin kanssa, ja loppumatka menikin mukavasti jutellessa, kaikilla mausteilla.

Miksi siis olen vanha? No koska a) hipinperkele kutsui aavistuksen kauhtumaan päässyttä tarinamme sankaria promilliensa läpi ja tarkkasilmäisen leikkisästi loppumatkan mittaan "mammaksi", ja b) koska mulla on krapula. Parista kaljasta ja Grandi-mehusta. Tämän lisäksi väsyttää, kuvottaa ja korvissa humisee Pohjois-Karjalan jok'ikinen havupuu kuin Tapani-myrskyn aikaan. Mä en kestä.

Sankarimme mönkii sänkyyn ja ottaa vähän unta tauluun. Katsoo sinne peiliin huomenna.

Houkutusten kiihottava maku

Joo. Kaipailen enemmän tai vähemmän portieerimaista otetta niskaan ja hanuriin. Opiskelijaidentiteettini on pahasti hämärtynyt - en osaa enkä halua kieltäytyä sijaisuuksista, vaan siirrän tenttejäni ja graduntekoa jatkuvasti tuonnemmaksi. Ei oikein toimi. Sen lisäksi, että stressi vain kasvaa, ei valmistumisesta tule tällä tahdilla yhtään mitään.

Töissä on tottakai pakko nyt käydä, koska opintotukeni on finito. Mitä täytyy harjoitella onkin kieltäytymisen taito. Aina ei tarvitse mennä. (Varsinkaan, jos soitetaan aamulla 07.59 ja tiedustellaan, ehdinkö varttia yli alkavalle tunnille!) Onneksi sijaisuuksia on mukava tehdä. Kokemus karttuu, samoin itsetuntemus. Naurattaa ja itkettää, usein molempia. Tienestitkin lämmittävät kovasti sydäntä, onhan tuntipalkka parempi kuin missään koskaan, ihmisenpalkan tasalla siis. Täyteen tuntirahaan on toki vielä matkaa, mutta kaikki ajallaan. Töiden epävarmuudesta en sitten pidäkään. Tahtoisin niin paljon mieluummin työvuorolistan ja lukkoonlyödyt vuorot, jotta aikataulujen ja ylipäänsä elämisen suunnittelu olisi helpompaa - tai itseasiassa edes mahdollista. Perustilanne nykyisin tuntuu olevan sellainen, että sunnuntaina kalenteria katsellessani korvamerkkaan tietyt päivät graduntekoon, puhkun intoa ja sitten vastaankin puhelimeen. Viikko töissä, ei mitään asiaa arkistoon, ja minä kiroilen, kuinka tässä nyt näin kävi.

Onneksi olen sentään ollut terveenä viime päivät. Kaikki ne uhraamani kissanpennunsikiöt alkavat toimia.

Tänään ei ole töitä, huomiselle en niitä ota. Pakkaan kohta kassiini lompsan, kameran ja korvatulpat. Jos saisin siivet ja purjeen, voisin lentää onnelaan/ vaan estävät järki ja tunne, jos eivät ole valloillaan...

OMG OMG OMG

Kaikenlaista sitä. Sunnuntaina jonotin päästäkseni suorittamaan kansalaisvelvoitteeni. Illalla jännitin tulosillan äärellä kuin pieni apina. Toisen kierroksen asetelma pisti valssaamaan olohuoneen matolla, vaikka Väyrysen suru sydäntäni kuristikin. Voi pientä. Joutui taas askeltamaan vitutukseen kuolemisen rantoja. Teki mieli tarjota pitkokahvit, ja virkkoa, että kyllä se Paavo siitä, kyllä olet hieno ihminen, hieno ilmiö, koko kansan ilmiö. Otahan lissää.

Tänään löysin itseni jälleen matematiikantunnilta. Kaikesta kummallisesta, kuten vaikkapa Putouksen viimeisimmän jakson vahinkokatsomisesta oli jälleen hyötyä - parastahan on olla inessä skenessä, mukana messissä, full time action bag, eiks je! Ja kohta hyvällä fiilinderillä jumppaan. Ai että. Ja kaunistakin on, kaikkialla.

Pöydän alla kissa tuhisee ja puhisee, nukkuu, vatsa täynnä sian sydäntä.

Minä palaan jalanjäljilleni vol.2

On varmaan ihan hyvä, että noita kersoja en ole juur' koskaan ajatellut hankkia. Tämänaamuinenkin sirkus kissan kanssa oli aivan liikaa räkäiselle mutta herkälle pikkusielulleni. Heräsin nimittäin ruusu-unestani sanoihin: "Mä lähen nyt... Kissalla on muuten kakkaa takatassussa." Maailmaa rakastaen nousin ylös, koppasin kohtalonsa jo aavistavan kissan syliini ja kylpyhuoneeseen, pesin sähisevän (!) elikon hanurin, kuivasin sen, pesin kylpyhuoneen, hinkkasin kaikkien huoneiden lattioista supermyrkyn kanssa ruskeat jalanjäljet, heitin kaikki päälläni olleet vaatteet sekä eilen vaihdetun kylppärinmaton pesuun ja huomasin tassunjälkiä olevan lattiassa lisää. Olen ansainnut aamukahvini, aamen. (Oikeastaan alan vasta näillä näppäimillä olla hereillä.) (En mä haluu-uu-uu...)

Osuvasti päivän ensimmäisiä silmiini sattuneita uutisia oli opettajajärjestöjen puheenjohtajien avaus koulujen kurinpitotoimenpiteiden laajentamisesta. Ehdotus jälki-istuntojen osittaisesta muuttamisesta työnteoksi on, kuten uutisessakin todetaan, kaivattu mutta ongelmallinen. Koska nykyisellään työrangaistukset ovat laittomia, ei lapsia ja nuoria voi ojennukseksi laittaa korjaamaan rikkomiaan paikkoja. Kuitenkin sekä opettajat että oppilaat näyttäisivät kokevan pelkän istumisen jälki-istunnot ykshailee-tason seuraamuksiksi.

Opetusalan osapuolten suhtautuminen lainmuutosajatukseen kuvastaa hyvin kasvatusalan eri tasoja. Jos sallitte kärjistyksen: kenttäpostia tarkastellaan ministeriössä lakikirjan, toppuuttelukäsikirjan ja Pestalozzin Joutsenlaulun kanssa, siinä missä kentällä ministeriön arkityöstä vieraantuneisiin kommentteihin reagoidaan epäuskoisin päänpyörityksin. On helppo uskoa, ettei hallinnollisella paperitsiilla kuorrutetun työpöydän takaa ole helppo havaita opetustyön arkipäivän kovuutta ja sitä voimattomuutta, mitä opettaja haasteellisen oppilaan kanssa toimiessaan joutuu tuntemaan. Samalla tavoin on helppo uskoa, miten jatkuva turhautuminen saa opettajan pohtimaan ankarampia rankaisukeinoja käytösongelmien ratkaisemiseksi. Niin lähelle kuin kauaskin voi olla vaikea nähdä.

Olen vahvasti sitä mieltä, että jotain on tehtävä. Näinkin pikkaraisella opetuskokemuksella voin sanoa, että (pieni!) osa nuorista on piinallisen tietoisia oikeuksistaan, samalla kun näyttää ohittavan velvollisuuksien käsitteen aivan kokonaan. Ainaisistujat eivät nykyisistä rangaistuksista ojennu: istuminen koulun jälkeen - muiden samanmielisten joukossa - on todellakin silkkaa opettajan ajan ja energian tuhlausta. Kuitenkin työrangaistuksissakin on ongelmansa. Työn esittäminen nimenomaan rankaisuna ei minunkaan mielestäni ole hyvä asia, sillä esimerkiksi siivous- ja ylläpitoduunia on kasvatettava arvostamaan samalla tavalla kuin muutakin työtä. Omien jälkien siivoamisen koen eri asiana, vaikka siihenkin liittyy käytännön haasteita. Esimerkiksi remuamisen jäljet on usein korjattava oitis, ja oppilasta on siivoamisen aikana luonnollisestikin valvottava. Saadaanko joka kerta irrotettua joku katsomaan päältä, että hommat tulee tehtyä? Entä mikä puolestaan on rangaistus, jos oppilas kieltäytyy siivoamasta? Tuntuu hattaraiselta ajatella, että koulussa ihmissaulin tavoin käyttäytyvä tyyppi yhtäkkiä suostuisi tekemään mitään, minkä kokee häntä nöyryyttäväksi. Jälkien korjaamista voisi ojennuksena toki kokeilla. Joissain tapauksissa se saattaisi toimiakin.

Koska raha ratkaisee, voisi rehellinen laskuttaminenkin olla ajoittain paikallaan. Paikkojen tärveleminen saattaisi hyvinkin vähentyä, jos lasku korjaus- ja siivouskuluista lankeaisi suoraan oppilaalle tai oppilaan vanhemmille. Tällaisen ojennuskeinon heikkoutena olisi tottakai jäykkyys; vaikkapa rikottua ikkunaa ei voi jättää odottamaan talon ulkopuolelta saapuvaa siivoojaa, ja laskunkin shokkiteho jäisi saavuttamatta, kun se saapuisi viikkoja teon jälkeen.

Mielestäni on joka tapauksessa selvää, että nykyiset ojennuskeinot ovat riittämättömiä. On kestämätöntä (ja raivostuttavaa), että pikkuruinen mutta vaikutusvaltainen osa oppilaista käyttää hyväkseen opettajan ja ylipäänsä koko koululaitoksen olematonta puuttumisarsenaalia ja sanalla sanoen terrorisoi käytöksellään opettajan työtä ja - mikä pahempaa - kanssaoppilaidensa opintorauhaa. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen säälinyt luokassa rauhallisesti ja ihmismäisesti käyttäytyviä nuoria, samalla kun olen joutunut suuntaamaan kaiken osaamiseni, energiani ja huomioni niihin muutamaan, jotka katsovat oikeudekseen käyttäytyä miten sattuu huvittamaan. Mikäli nämä muutamat saisi edes kertaalleen arvioimaan suoriutumistaan itsekriittisesti, voisi siellä luokassa keskittyä vaikka siihen opettamiseen ja oppimiseen. Kuten villeimmissä unelmissani olen usein haaveksinut.

Ugh, olen puhunut. Ja huomannut lattiassa vielä muutaman tassunjäljen. Siirrynkin takaisin kirjaimelliseen paskaduuniin.