"Kuin silittäisi rusakkoa", sanoi P haltioituneena muutama päivä sitten pidellessään toista pikkukissaa sylissään. Aikamoisia villieläimiä nuo ovatkin. Nyt tiedän jotain siitä paljonpuhutusta tunteesta, jossa se oma mielikki on aina paras ja viisain. Siinä missä Sulo on herkkääkin herkempi äänensävyjen ja jopa katseiden tulkinnassa ja uskoo kerrasta, ettei jotain saa tehdä, ovat nämä kaksi tuhannen tampioita. Kymmenet pahuuksientekoreagointien - terävien soimausten, käsien yhteen paikauttamisten, sähinän ja muuhun aktiviteettiin ohjaamisten - toistot ovat yhtä tyhjän kanssa. Suihkepulloa ne onneksi kuuntelevat, muutoin olisivat sohva, tuolit, sänky, päiväpeitto, tyynyt, pussilakanat, vaatekaappien ovet, hyllyn alimman tason kirjat ja kaikki huonekasvit jo entiset. (Tosin kasvien kunnosta päätellen vain noin 40% niistä tulee selviämään Kolmen Kissan Aikain ylitse.)
Hoitojakson loppu alkaa jo häämöttää, sillä kateille tulee noutaja sunnuntaina. Hauskinta tässä viikossa on ollut oman elikkomme käytöksen seuraaminen. Pari ensimmäistä päivää meni pelätessä, pari seuraavaa likoille machoillessa ja nyt otus katsoo isällisen tyynenä vierestä, kun vieraat syövät sen ruoat. Toinen niistä saa ajoittain jopa hajamielisen nuolaisun turkkiinsa. Vvvvooooi.
Odotan silti innolla ylihuomista, jolloin saan taas avata kotioveni ilman pelkoa noin kolmetoista tuhatta tonnia painavan kirjahyllyn kaatumisesta.
Tätä tekstiä maailmaan synnyttäessään kirjoittaja kielsi hoidokkejaan jyrsimästä nettimodeemin antennia, hyppäämästä ruokapöydälle ja repimästä pieruverkkareiden verhoamaa ahteriaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti