Avoin kirje

Hyvä Lentävä Spagettihirviö,

olen syvästi pahoillani, mikäli olen rikkonut Sinua vastaan. Tiedän olevani pelkkä kurja syntinen, maan matonen et cetera, ja näinollen altis kaikenlaisiin haureudentekoihin. Kuitenkin olisin mitä nöyrimmin kiitollinen, jos millään viitsisit nostaa tämän painavan kirouksesi yltäni, sillä saikkua ei saa ikuisesti ja luulisi, että yhden ihmisen vainoaminen käy pitemmän päälle tylsäksi. Viimeisin keksintösi oli melko kikkaileva, mutta nerokas jälkitauti yhtäkaikki - kiitos huomiostasi. Nyt painu helvettiin silmästäni tai muuten.

ystävällisin terveisin,

jalo ystäväsi jeepau

Post Scriptum: Hienoa, että järjestit vielä apteekkiinkin jännitystä - 45 minuutin jonotuksen jälkeen kuulen, että haluamani tropit ovat toimipaikasta loppu. Propsit Sulle! Onneksi toinen apteekki on huomisen alennusmyyntikierrokseni varrella, joten in your face, hijo de puta.

Kun ilta ehtii

Mukava joulu, puitteiltaan. Harmillista olikin vain se, että tiistain lusin kuumeisena töissä, aattoaamuna vaihdoin kipeänä kaupunkia (täysi reppu selässä ja kaksi kassillista ruokaa ja lahjoja käsissä ratikkapysäkille juostessani todella pelkäsin, että nyt sydän repeää kahtia) ja nukuin vanhemmillani, joiden puolellekymmenelle hyasintille sekä yhdelle kissalle olen lisäksi allerginen. Joulupäivä sujuikin sitten aamupuuron jälkeen ensin yksityislääkärin vastaanotolle ja sitten ainoan päivystävän apteekin luukulle jonottaessa. Saldona oli todettu angiina ja poskiontelontulehdus (mikä niitä oikein riivaa?!), penisilliinikuuri ja 70 euron kipakka lasku. Tänään tapanina olen käynyt syömässä maittavan jouluaterian seitankinkkuineen hyasinttitalossa, ja, niin, siinäpä se taisi ollakin. Nyt pieneen radanvarsikaupunkiin on jo laskeutunut pimeys, ja minä lerjun yhä toisten nurkissa lökäpökät päällä nenä turvonneena ja kuuntelen rahisevia Olavi Virran Unohtumattomia vinyyliltä. Huomenna olisi työpäivä, mutta lekuri kirjoitti onneksi sairaslomaa vielä huomiselle asti. Sunnuntaina pitää tosin mennä jo tuntemaan olonsa tarpeelliseksi. En jaksa edes ajatella sinne asti, haluan vain kääriytyä peittoihin ja maata sängyssä kuin lämmin kanelikierre hamaan tulevaisuuteen. Mut ajomies, älä kiirehdi suotta, pakoon pääse ei kohtaloaan.

Toisaalta olen nyt hyväksi lahjottu! Sain äidiltä pitkään halajamani laitteen (tervetuloa, terveellinen elämä!), sisareltani toivomani lämminhaudetyynyn ja kavereilta kaikkea ylisiistiä. Kiitos kaikille!

Huomisen ohjelmaan kuuluu soitto työpaikalle aamukuudelta (onneksi on ääni niin käheänä, että saikkuilmoitus on ihan uskottava), ruokakaupassa kirmailua ja ystävän syntymäpäivien juhlistus ravintolaillallisella (kohtahan se palkkapäivä taas on!). Illalla pitänee jo palata Helsinkiin, suremaan tekemättömiä esseitä ja mietiskelemään, missä helkkarissa sitä viettäisi uuttavuotta vai viettäisikö missään. Peitonalus vetoaisi nyt eniten, vaikka sanovat, että viinalla kurlaamalla ne kaikki taudit kaikkoaa.

Parasta flunssalääkettä, allergiasta huolimatta, oli kyllä jouluaattoinen annos kissaa ulkoisesti nautittuna. Ensin eläin tuli vatsani päälle kehräämään, kun makasin reporankana sohvalla ison viltin alla. Katseltiin siinä sitten yhdessä Avaraa luontoa, osoittelin sille aina ne jännät kohdat, joissa oli isoja kissoja ruutu pullollaan. Saunoimmekin kahdestaan. Sittemmin illalla se vielä kiipesi mahan päälle ja purrasi menemään, kunnes herkesin uneen. Ei ollut sydän revetä tulehduksesta, vaan liikutuksesta. Miten se osaakin. Mistä se tietää, että minunkin mielestäni on rauhoittavinta nukahtaa poski poskea vasten?

Mitä täydellisin hausfrau

Vautsivau. Olen tänään tehnyt aamuseitsemältä alkaen pitkän työpäivän, käynyt sen jälkeen keskustassa hakemassa viimeisen joululahjan ja palannut Kallioon kirjastoon, Alkoon ja apteekkiin (pyhiksi ostin lekan - yskänlääkettä), pyykännyt, vaihtanut lakanat, siivonnut biojäteastian, kääräissyt lahjoja pakettiin ja tehnyt herkullista ruokaa. Äsken yllätin itseni leipomisen harkinnasta, olisi tarpeetkin tuolla kaapissa... Rikkaisiin naimisiin, anyone?



Nää. Oikeesti oon tosi laiska. Vastapainoksi tietenkin äärettömän fiksu ja kaunis, joten fifty-sixty.

Käväisin kasvinkaupungissanikin juhlimassa kulttuuriyhdistyksen pikkujouluja, jossa ilmainen olut virtasi ja olohuone oli täynnäänsä puolialastomia nuoria miehiä. Illan päätteeksi menin tosin avaamaan paikallislehden, joka kertoi lapsuuden lempiponini kuolleen kunnioitettavassa 28 vuoden iässä. Istuin aamuöisessä keittiössä ja ylitseni kävi puistattava horkka. Nyt kai olen sitten aikuinen. Yäk.

Aikuinen ja kypsä yksilö tuskin saisi kulutettua tiliään tyhjäksi tätä menoa, mutta eipä mennä nyt siihen.

Enää yksi työpäivä kestettävänä ennen kolmen päivän mahtilomaa. Jos tämänpäiväinen oli kiireeltään helvetin esikartano, huominen tappanee minut siinä puoli neljän aikoihin. Ihmiset, käyttäytykää, saatana! Itse olette kusenne keittäneet.

L'hédonisme

Nukkumisesta ei vieläkään tule mitään. Iltaisin kyylään rapisevamaalista kattoa silmä kovana, ja aamulla taas tuntuu kuin mikään uni maailmassa ei olisi tarpeeksi. Pitäisi kai oppia menemään nukkumaan silloin, kun väsyttää. Mun kohdalla se tosin meinaisi sitä, että kääräisisin itseni kerälle kesken työvuoroa, kun hihnalta lähestyy viidessadas tehotuotettu ja umpijäinen eläimen perse. Pari valopilkkua piip-piip-piip -täyteisessä työssäni on toki ollut - eilen heitin pippurisuihkeläppää erään puolivakiasiakkaan kanssa ja sain kuulla olevani "mehevä ihminen". Niinikään palvellessani todennäköisesti pohjoisafrikkalaista kaksikkoa sain vaihtaa kielen ranskaksi ja kuulla myös lämpimän vastauksen vastakysymykseen Ca va bien, et toi? Enoo ennenkää ketää teititelly! (Paitsi erästä frouvaa, joka yksinkertaisesti näyttää täsmällisessä meikissään niin pelottavalta, että tuskin kestän päiväät vinkaista.)

Eilen, ennen tehokasta työvuoroa, olin äärimmäisen tehokas vapaa-ajallakin. Kiersin nimittäin keskustaa ja keräilin reppuuni suurimman osan joululahjoista, sekä tällaisen ja tällaisen itselleni, pilkkahintaan! Ajattelin säästyä jouluruuhkalta lähtemällä ostoksille aamuyhdeksältä, mutta näin oli ilmeisesti järkeillyt myös neljäsosa muustakin metropolin väestöstä. Tänään palaan osalle rikospaikoista, sillä tavoilleni epäuskollisesti päätin eilen parin jutun kohdalla nukkua yön yli. Minä! Parannus on mahdollinen! Eikä siihen sittenkään tarvittu lompakkoon asennettavia torahampaita.

Palaan vielä asuinalueeni viihtyvyyteen. Eilinen oli antoisa paitsi materian, myös tietoisuuden kasvamisen osalta. On nimittäin yhä selvempää, etten sitten joskus tule ostamaan täältä omistusasunnon nurkkaakaan. Tämän muutaman kuukauden aikana olen soittanut hätäkeskukseen noin kerran-kaksi kuukaudessa. Minulta on yritetty kauppareissulla ostaa kaikkea, mitä kliseiseen rock'n'roll-elämäntapaan kuuluu, vaikken ihan katukauppiaalta luullakseni näytäkään. Rapussa nukkuu harva se yö laitapuolen kulkijoita, joista viimeiselle vein pari voileipää. Naapurini pahoinpideltiin kotirappuunsa. Nytkin rapun ovi on veriroiskeissa ja, kyllä, oksennuksessa. Huoltoyhtiö on jo poistanut numeronsa ilmoitustaululta. En avaa ovea kenellekään - kaverit, kylään saa tulla aina, mutta soittakaa ensin. Se, etten avaa ovea, ei merkitse ettenkö olisi kotona. Saattaa myös olla, etten kuule koko koputustanne, koska murehdin vain, kaipaako kukaan kissaa, jonka poskea sateessa silitin.

Tänään, ennen tehokasta iltavuoroa, aion jälleen shoppailla itseni turpeaksi joulurauhan nimissä sekä käydä noutamassa postiin saapuneen runokirjan, jonka niinikään ostin itselleni joululahjaksi. Hahaa! Kummipojalle pyyhkäri ja äitille vessapaperin hylsyistä kasattu kynäteline, koska olen sen arvoinen. Jouluhan on sitä paitsi hyvän tahdon, ei käytännön toteutuksen juhla. Lämpimiä ajatuksia kaikille vaan! Mä vinkautan tässä taas Visaa.

Big issues

Viime päivien päällimmäinen asiansuikale lienee huonosti nukkuminen. Näin kymmenen tuntia tärkeän menetelmätentin jälkeen voin sanoa, että olipa taas sen arvoista. Toiset eivät osaa lopettaa ajoissa - minä en osaa aloittaa. Tuloksena ovat tenttikirjojen äärellä vietetyt, kiroilun sävyttämät aamut, päivät ja illat, ja jotenkin sitä feisbuukkiakin pääsee joka väliin naksuttelemaan. Toisaalta osasin yhdestä opuksesta ennakoida, mitä siitä kysytään, ja tämä taito saattoi taata tälle ruskeakieliselle lierolle taas yhden läpimenneen tentin. Kuka mitää sivistystä kaipaa! Skillz!

Eilen matkasin viettämään iltayötä Tampereella, sillä tentti alkoi tänä aamuna jo kymmeneltä, ja jotenkin en vaan jaksa herätä aikaisin aamusta, jos ei ihan pakko, mikä siis voisi viitata suurimpaan osaan aamuistani, koska tykkään niin tosta tyänteosta. Tumma Tampere, ruokakauppa, Alko - palkitsin itseni vastoin kaikkia odotuksia läpi lärähtäneestä ruotsin tasokokeesta pullolla valkoviiniä (nti S. saa juoda pois sieltä sen lopun) - pehmuketta pyllyn alle, sormiin konvehteja ja shoe box rullaamaan. Jopa enemmän jännitystä kuin Charlotten tissin vilahtamisen odottelu aiheutti huoneistoon yhtäkkiä tulvahtanut savun haju. Käytyämme haistelemassa naapureiden postiluukkuja kahdelta yöllä päätimme katsella tilannetta vielä parin jakson ajan ja kaadoimme itsellemme lisää viiniä. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että palokunta on syytä soittaa paikalle, jos hajun vuoksi pelkää mennä nukkumaan (hö, hö), ja päätimme illan puhelulla hätäkeskukseen. Kolmisen tuntia myöhemmin, nähtyäni hyvin hajanaisia unikuvia siitä kuinka seminaariryhmäni vetäjä tivaa, miksi olen saapunut tapaamiseen Kuala Lumpuriksi pukeutuneena, osoitti residenssin kissa tilannetajunsa ja leikki puuhelmi suljettuun oveen, puuhelmi suljettuun oveen, puuhelmi suljettuun oveen, puuhelmi suljettuun oveen ... ... ... puuhelmi suljettuun oveen -nimistä leikkiä. Tuntia myöhemmin havahduin herätyskellon ärinään, nousin puoliksi ylös, mutta olin sittenkin liian väsynyt koettaakseni tukehduttaa itseäni tyynyllä. Paria tuntia myöhemmin avasin tenttikuoren lukusalissa D 10 a+b ja mietin, mitä McGyver tekisi. Kuolis pois?

Seuraava vapaapäiväni on sunnuntai, eikä se ole vielä huominen. Kuka lupas mun suulla mennä töihin hä?

Mä en jaksa enää hengailla keskenäni kun toi tyyppi on ihan dorka.

Kipeät silmät

Olen juonut niin paljon kahvia, ettei fyysinen väsymys löydä minua ainakaan vuosisataan. Toista on henkisen kanssa.

Iskin aamulla herätyskellon torkulle sellaisella voimalla, että heräsin mykistyneen laitteen viereltä vasta iltapäivän puolella. Räntäsade hakkasi ikkunalautaan. Kahvinjuonnin jälkeen ystävä soitti ja muun muassa kertoi viime aikoina syöneensä vähän huonosti. Lupasin tehdä ison kasan murua, tänne vaan. Sytytin ruokapöytään kolme kynttilää, joimme lopuksi kahvia yhteisymmärryksessä. Taivas oli hieman vähemmän harmaa.

Tenttikirjan luetut sivunumerot junnasivat paikallaan, ja mietin kaupassakäyntiä päivän ulkoiluksi. Ulkoa alkoi kuulua tuskaista mouruntaa. Ikkunasta en nähnyt mitään. Nappasin ovipielestä takin päälle. Sateessa, pyörän alle sulloutuneena makasi verinen kissa. Hiljentyneen eläimen suusta ja nenästä valui mustaa verta valkealle turkille. Eläinsuojeluyhdistyksen päivystys oli päättynyt tuntia aikaisemmin, joten soitin hätäkeskukseen. Sieltä miesääni kertoi, että poliisi tulee hakemaan.
Istuin puoli tuntia loukkaantuneen, verta aivastelevan ja nieleksivän eläimen vierellä räntäsateessa ja silitin sen pehmeää poskea. Jossain vaiheessa se alkoi puskea takaisin. Pisti silmät kiinni ja painautui kättäni vasten. Juttelin sille hiljaa. Ollaan tässä vaan, ei ole hätää. Ei ole mitään hätää. Kun nostin sitä poliisin pitelemään pahvilaatikkoon, se tuntui pieneltä, kevyeltä ja rikkinäiseltä. Sade hakkasi sisäpihan asfalttia.

Poliisi kertoi, että näitä on Helsingissä paljon. Tämä näytti hänestä siltä kuin se olisi työnnetty ikkunasta ulos. "Jos kiinnostaa pelastaa tämä lopetukselta, soita kahden viikon sisällä Viikkiin. Saattaa kyllä olla, että meidän eläinlääkäri lopettaa tämän jo tänään."

Kaikki, mikä kaikessa vaan voi vialla olla, tiivistyi sen kissan tuskaiseen katseeseen pahvilaatikon kannen välistä.

Eteisessä purskahdin itkuun.

Seuraavaksi muutto Islantiin

Tämän kaltaisia ääliöyden ilmentymiä voisin vähentää:

1. Henkilökohtaisen finanssikriisin aikaan on aivan pakko mennä ja ostaa törkyisen hintainen esine, tällä kertaa teille tuhansille lukijoilleni jo tuttu reppu. Ostoksen voi selittää järkisyin, tällä kertaa esimerkiksi siten, että käytän sitä joka päivä ja että halvalla saa täsmälleen sitä mitä tilaa, tarkoittaen paskaa. Toisaalta minkä tahansa hankinnan voi perustella itselleen taikasanalla sijoitus. Ja miksen nyt vain osannut kantaa vähäistä omaisuuttani jollain muulla välineellä puolentoista viikon ajan, palkkapäivään saakka?

2. Henkilökohtaisen finanssikriisin aikaan on aivan mahdotonta muistaa, että hyllyssä, pöydillä ja lattialla makaava tutkimuskirjallisuus ei kuulu minulle, vaan on kirjaston omaisuutta. Tämä johtaa siihen, että havahdun lainojen uusimiseen vasta, kun postiluukusta lorisee eteismatolle sylyksellinen muistutuskirjeitä eri kirjastoista. Suunnittelin tänään kiinnittäväni yli kahdenkymmenen euron täysin turhan ja lainauskiellonkin aiheuttaneen maksukuitin otsaani teollisuusliimalla, ettei asia tulevaisuudessa vaan pääse unohtumaan.

3. Henkilökohtaisen finanssikriisin aikaan suusta nyt vaan kuuluu sanat: "Joo, tottakai voin jatkaa vuoroa", vaikka töihin on tultu aamuseitsemään ja kädet ovat täynnä kivuliasta ihottumaa johtuen vuotavista kirjolohipaketeista sekä ympäri ja ympäri soitettavasta joulurallinauhasta, puhumattakaan suunnitelmista pyhittää ilta viimeinkin niiden tenttikirjojen lukemiseen, jotka piti suorittaa jo lokakuussa. Päästyäni viimein töistä olisin potkaissut itseäni silmään kiitokseksi, jos millään olisin jaksanut. Väkivaltaan turvautumisen sijaan nukahdin ratikkaan.

4. Henkilökohtaisen finanssikriisin aikaan en voi millään välttää joulumarkkinoille menemistä, vaikka jo samanpäiväinen käynti kotikotipaikkakunnalla nielee junalippuineen koko päiväbudjetin. Itsensä kiusaamisella ei liene rajaa tällaiselle kolmannen asteen materialistille, jolle pelkkä silmäkarkki ei riitä.

-----------------------------------------------------------------------------

Loppukommentti on tänään täysin irrallinen: Tieteiden talo on ihana. Haluan sinne töihin, vaikkapa vaan kaatamaan kahvia. Terveisin nimimerkki Oli se seminaarikin ihan kiva.

Pikkasen ryhtiä nytten!

Olen tänään lähinnä vain istunut. Kahden päällekkäisen patjan laidalla Tampereen hämärässä aamussa juuri ja juuri hereillä - pöntöllä pää tyhjänä - jäykkänä proseminaaritapaamisessa esitelmäpäivien jaon jälkeen - opiskelijaravintolassa vatsa täyttyvänä - junassa entisessä ykkösluokan hytissä tenttikirja sylissä, ulkona sateiset maakunnat - kotikaupungin yliopiston kahvilassa suussa juoruja ja pullaa - ratikassa, virtsanhajussa - kotona, nousin ylös luettuani tenttikirjan viimeisen sivun. Eilisen istuin ja kuuntelin luennoitsijoita (...homoperheiden pitää elämänmallissaan jäljitellä kunniallisia heteroperheitä ollakseen itsekin kunniallisen syrjässä kiinni, ottaa asuntolainaa ja mennä kihloihin ja hankkia lapsia... tai en mä tiedä mitä ne heterot tekee, mä olen vaan kattonu telkkaria), myöhemmin istuin ja katselin tytsyjen kaa parhautta.

Sain eilen käskyn eräältäkin professorilta osallistua huomiseen muistitietoseminaariin, huolimatta huomenna vallitsevasta joukkoliikenteen kaaoksesta. Onko täällä joku kokous häh? Kaipa pitää mennä sitten, mikäli perille pääsen, ja tehdä hyviä kysymyksiä. Niin siis ööh, oral history ja jotain...? Ethics! I love the way you talk about czechoslovak political prisoners!

Menin sitten muutaman metrin päästä ohi tästä. Kiitti, tyypit! Hihhihhii.

Syön luumuhilloa purkista. Eipä täs muuta.

Uuden kynnyksellä

Aah... Mun elämänlaatu nousee viitisensataa prosenttia heti, kun tämä saapuu Oulusta. Lisäsin muutoin tänään elämänlaatuani 1) nukkumalla myöhään, 2) käymällä verikokeissa, 3) ostamalla viimeinkin niitä D-vitamiinitippoja, joita jokaisen näillä leveysasteilla elävän tulisi talvisaikaan käyttää, 4) tarpomalla pimeässä vesisateessa ja ajattelemalla kauniita ajatuksia, 5) käymällä ratikkamuseossa. Kohta viisi: ilmaista! siistiä! tunnelmallista! Lars Svedberg kertoi nauhalla Pitkästäsillasta! jesjesjes

Ei mulla muuta. Nyt meen pyykkäämään.

Ääh

Väsyttää ja kolottaa, vaikka makaan sängyssä jättineule päällä ja maha täynnä karkkia. Johtunee viime yöstä (töissä) ja tästä päivästä (töissä). Nyt todellakin tuntuu siltä, etten lähde sieltä koskaan. Huomenna menen sinne taas, mutten niin vittuuntuneena (sunnuntailisät). En taaskaan voittanut lotossa (voititsä, ollaaks kavereit?). Viime yönä pääsin juuri lähtemään duunista niin, että juoksin viimeiseen kolmoseen, tai mikä lie olikaan, keulataulussa seisoi tuttu Koskelan halliin. Ratikka oli täydempi kuin koskaan, ihmiset tulivat iholle ja haisivat viinalta ja röökiltä, velloivat toisiaan vasten kuskin ajaessa tarpeettoman kovaa pitkin pimeitä katuja. Takana mies karjui Menkää jo vittuun siitä, menkää jo vittuun. Mietin tänään itse samaa katsellessani urpoja, jotka kaahaavat kauppaan lauantaina minuuttia vaille kuusi. Hei kusiluurit, kauppa on huomennakin auki. Minulle ei todellakaan makseta ylitöistä palkkaa, ja kiitos teidän, en ole vielä koskaan päässyt ajoissa töistä. Toivottavasti ostamanne kondomit ovat teille liian isoja.

Tenttikirjasta vois koettaa pölyjä pyyhkäistä. Tai no en tiiä.

Quillotinille töitä

Tätä on odotettu.

Kävin huvikseni seuraamassa maamme suurimman sanomalehden aiheeseen liittyvää verkkokeskustelua, ja odotuksiini vastattiin jälleen surullisen nopeasti. Vaikka nyt muodostettu (tai muodostunut kenties paremminkin) opiskelijatoimintaliike manifestissaan selkeästi asettuu yhteiskunnan häviäjien eikä pelkästään itsensä puolelle, nillittää moni verkkokeskustelija silti, kuinka eläkeläisillä, työttömillä, asunnottomilla tai velkavangeilla menee niin paljon huonommin kuin opiskelijoilla. Tutustukaa aineistoon, urpot! Toinen klassinen suhtautumistapa on jo valmistuneilla, jotka kertovat oman opiskeluaikansa helvetillisyydestä ja kehottavat nykyisiä opiskelijoita pitämään päänsä kiinni, kun kaikki on heilläkin aikoinaan ollut huonosti. Asiaintilastahan voi päätellä, kuinka niiden pitäisi olla, vai mites se nyt oli?
Lisäksi eräs kommentoija kehtaa kehottaa opiskelijoita ryhdistäytymään ja lopettamaan toisten siivellä elämisen, sillä tuoreen tutkimuksen mukaan suomalainen korkeakouluopiskelija käyttää opintoihinsa aikaa 15-20 tuntia viikossa. Huomaamatta taisi häneltäkin jäädä tutkimuksessakin korostettu asiaintilan syy, työssäkäynti. Kyseessä ei siis ole valinta, vaan pakko. Korpeaa todella haistella tämänkaltaisia mätiä aivopieruja, kun rahoitan opiskeluni, vieläpä ahtaiden tulorajojen puitteissa ihan itse ja siirrän veroina varoja takaisin yhteiskunnalle jatkuvasti. Kenenkään siivellä en elä, mikäli lukuun ei lasketa vanhempieni silloin tällöin suomia avustuksia, joista niistäkin on jo heidän puoleltaan verot maksettu. Muutenkin väsyttää lässytys siipeilystä - tällaisessa järjestelmässä vapaamatkustajia on selkeänä vähemmistönä, mutta mitä sitten? Hyödyt ovat haittoja suuremmat. Mikäli joku haluaa maata kotonaan muutaman vuoden minimitoimeentulon turvin minun verovaroillani, siitä vain. Ihminen ei ole tuottoa luomaan tarkoitettu kone, ja harva valitsee elinikäisen köyhyyden vapaaehtoisesti. En näin vatsa suht täytenä sisällä lämpimässä istuskellessani jaksa olla kateellinen sille, joka joutuu tulemaan toimeen vähimmällä.

Itse en päässyt osallistumaan Vanhan symboliseen kakkosvaltaukseen, koska olin töissä. Tänä iltana elän siivellä sen verran, että käyn leipäjonossa. Terveisiä Jyrkille.

Huhhuh, nimittäin

Rakas virtuaaliuniversumi ja tuhatpäinen lukijakuntani: juhliminen on hauskaa. Varsinkin, jos saa pukeutua naiseksi. Torstaina olin töissä ruotsinlipun väriset rätit päällä klo 06:45, mutta tilanne parani myöhemmin. Astuin duunista päästyäni nimittäin Tampereen-junaan (josta puuttui kokonaan toinen runko eli satoja istumapaikkoja - kiukuttelevien ja lattialla istuvien porvarien katselu oli mitä siisteintä silmä- ja korvakarkkia) miltei täydessä tällingissä ja uusi, ihana, paras, kaunis, aah käsilaukkuni polvellani sekä syntiset korkkarit kuumina laukussani. Perillä, Tää on kauhee! -vitsin ryöstöviljelyn (ei se silti haalistu), sukkahousujen suoristelun, hiustenlaiton, ripsientaivuttelun ja kameralle jääkaapin edessä possaamisen jälkeen matka kävi jäisen Keskustorin poikitse kohti yo-taloa, ainejärjestön 45-vuotisvuosijuhlia, fisupaukkuja tiskillä ja kaalikääryleen siirtelemistä lautasen reunalta toiselle. Osuvasti bileistä kirjoitti Suketus, tosin itse en päässyt jatkoille, sillä seuraava työvuoroni alkoi seuraavana aamuna 06:45 Helsingissä, yöjunan penkeillä latistuneet meikit naamassa nukutun matkan ja noin puolentoista tunnin oikean unen jälkeen. Oli muuten sairaan paska työpäivä. Lupaan kirjoittaa mieltä avartavan merkinnän aiheesta Tätä et tiennyt kassatyöstä eikä varmaan edes kiinnosta, mutta siihen menee sen verran aikaa, etten nyt tältä yksinäni kaljoittelulta oikein kerkeä.

Terveysuutisia, vuh vuh. Puhuin alkuviikosta höpöjä opponoidessani seminaariryhmässäni parini tutkimussuunnitelmaa, muun muassa johtuen parhaillaan päällä olevasta, useammasta antibioottikuurista ylivilliintyneeseen heliko-bakteerikantaani. Toki muutenkin puhun tapaamisissa silkkaa kuraa, koska ei mulla mitään oikeaa sanottavaa koskaan ole. Käväisin lisäksi työhöntulotarkastuksessa, johon kuului paitsi tiukka huumeseula, myös kolesterolin mittaus. Lääkärin kommentti "No ei tää nyt parempi vois ees ollakaan" lämmittää yhä. Myös maksa-arvot olivat tavallista selkeästi paremmat, joten juoda sopisi kai enemmänkin. Säikähdin kyllä hyvästi viimeksi, kun luin lahjaksi saamani rommin kaloritiedot interneetin aarrearkusta, mutta haitannevatko nuo nyt oikeasti. Läski on kaunista, röyh.

Huomenna on ehkä hauskaa. Puoliltapäivin tapaan ystäväni miltei naapurissani järjestettävillä artesaanimessuilla, ja sieltä käy tieni kohti Hyvinkäätä luvatun lumimyrskyn lävitse. Aion a) silittää kissaa, b) katsella lunta.

Tämänhetkinen olotila lokeroitunee lähinnä koomaksi.

[20:25] jeepau: P, tuu asentaa toi vessanpöntön kansi kun mä en jaksa. t. nainen
[20:26] xxxxxx: Ok! t. mies

Straight outta compton eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja rakastamaan pommia

Kaikenlaista!

Tupaantuliaisista voisi kertoa parhaiten vaikkapa naapureiden näkökulmasta. Torstainen alkuilta sujui seinän takaa kuuluvasta, suomalaisesta tangosta nauttien. Kymmenen pintaan äänenvoimakkuus äkkiä nousi, niin juhlijoiden kuin musiikinkin osalta, ja jälkimmäinen vaihtui kirkkaimpiin ysärihitteihin muutamalla vanhemmalla Michael Jacksonin kappaleella täydennettynä. Muista äänistä päätellen asunnossa ainakin vetäistiin juurimaalattuun seinään jonkinlainen rantu (sori) sekä tuhottiin edellisten vuokralaisten jälkeensä jättämä, lähinnä verkkokalvoja limaannuttava sisustustaulu (sori). Hieman ennen yhtä asunto hiljeni, ja porukka todennäköisesti lähti katsastamaan parit baarit, tanssien niistä viimeisessä mansikkamargarita kädessä pilkkuun asti kuin huomista ei olisikaan. Neljän aikoihin juhlijat palasivat takaisin, istuivat pöydän ääreen kahviliköörin ja juurista puhumisen kera ja soittivat puoli seitsemään saakka Vesa-Matti Loiria.

Tarkoitus oli kovasti lähteä jo kahdentoista junaan, mutta rakas Kirsti, tiedäthän. Pelkäsin taas herääväni lattialta siihen, että olen yhä humalassa ja kissa tuijottaa, mutta onneksi tuijottaja olikin vain neiti M. Kissa tuli kyllä tuijottamaan myöhemmin.

Oli elämää hauskempaa, kiitti kaikille!

Ensi viikolla onkin luvassa ainejärjestön vuosijuhlat, totutusti työvuorojen välissä. En tiedä kuinka aion selvitä Tampereelta Helsinkiin illalla ja seitsemäksi töihin aamulla, mutta murehtia sopii, kun on murehtimisen aika. Mieluummin vatvon paikallaan polkevia opintoja, säätä, vakuutusmaksuja, maapallon tulevaisuutta ja sun äitiäs.

Parin tunnin päästä vetäisen työvaatteet pukukaapista niskaan ja revin sunnuntailiksaa kaksin käsin. Eilisessä palaverissa marinoiduin täydelleen kumulatiivisiin kasvukäyriin ja ylitettyihin tavoitemyynteihin. Aah, kaupan ala. Helppoa, kun ei tarvitse muusta huolehtia kuin myynnin kasvusta. Siinäpä elämälle tarkoitusta.

Tulos ja ulos

Viime päivinä olen muun muassa vältellyt tenttiin lukemista, venäyttänyt selkäni kirjoituspöytää kasatessa ja kirjalaatikoita kantaessa, nauttinut kaksi päivää saigonista eli karannut Kontulaan tupaantuliaisiin ja palannut yöbussilla kotiin ääni musiikin yli huutamisesta käheänä vaikka levätäkin olisi voinut, käväissyt töissä museolla isänpäivän ja puhunut saksalaisen kävijän kanssa politiikkaa sulkemisaikaan saakka, saapunut hetkeksi kotiin nukkumaan ja sitten taas napannut purkamattoman repun selkään ovipielestä sekä käyttänyt laitoksen saniteettitilaa sen oveen ilmestyneestä Vain henkilökunnalle -tekstistä huolimatta. Tampere on kirpeänsateinen kaupunki. Syön luumuja kodissa, jonka kissa puree silittävää kättä. Vessakin on approved by Pope kaakeliin liimattuine paavikortteineen, varsinkin nyt, kun sen viereen laitettiin baarikuitin taakse kirjoitettu latinankielinen lause Syyttelemällä ei tehtyä saa tekemättömäksi. Huomenna koti lämpiää ja tupaan tullaan.

Esitin kai seminaarissa niin hyviä kysymyksiä ryhmäläisten tutkimussuunnitelmista, että sain anteeksi pakkoni mennä töihin ja myöhentää pääaineistooni tutustumista. Siistii. Puheestani pikkuhiljaa katoaa olettamus, että joskus tässä valmistutaankin. Toisaalta olen onnellinen ihan juuri nyt. Silti huolettaa. Aurinko laskee nopeasti tähän aikaan vuodesta.

Pimeässä sadepisarat hyökyvät kohti maata.

Paras aika vuodesta

Aamulla, soluasunnossa Tampereen keskustassa hämärässä huoneessa tajuan, että on liian myöhäistä lähteä yliopistolle vaalivalvojaisiin nauttimaan coffee and pulla -tarjoilusta ja edellisenä päivänä karismaattiseksi osoittautuneen Yhdysvaltain suurlähettilään seurasta. Jännittyneenä avaan koneen ja katson uutiset.

"Kyllähän tää tuntuu ihanalta unelta."

- - -

"Tai oikeammin siltä kuin pitkä painajainen olisi päättynyt."

Saadakseen muistosta kiinni

Heräilen hiljalleen, keitän kahvit, luen sähköpostit ja kiedon lämpimän huivin kaulaan. Vastapäätä kotitaloani kiemurtelee pitkänpitkä leipäjono, ihmiset ovat lannistuneen varvun muotoisia pohjoisviimassa. Seuraavan ratikan tuloon on kuusi minuuttia, joten päätän kävellä. Karhupuiston otson pinta on sileä ja kylmä. Joku on piirtänyt vaalimainoksen kokoomuslaiselle hitler-viikset.

Hakaniemessä mies pysäyttää takanani kulkevan vanhan naisen. Rouva, voisitko jeesaa kun mä olen asunnoton alkoholisti ja mut on koko suku hylännyt... Ohitan Sokoksen pankkiautomaatin, josta turkiksiin sonnustautunut nainen ottaa kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä. Vieressä istuu mies polvillaan, edessään likainen kahvikuppi ja siinä kaksi kymmenen sentin kolikkoa, yllään keinuu päivän lööppi navakassa tuulessa. Mentyäni ohitse kuulen, kuinka kireä vanhuksen ääni vaati kerjäläistä lähtemään ja menemään töihin. Työväen arkiston ovi avautuu vaivoin. Selaan läpi rivoja junttalauluja, ja luen kirjeitä, joissa heiveröisellä vanhan ihmisen käsialalla lukee antauduin toisten mukana valkoisille pitkänsillan päässä kolmantenatoista huhtikuuta - - - . Toisessa kirjeessä vanhus kertoo, kuinka hänen isänsä oli lähtenyt Vaasan ratatyömaalle nälkää karkuun, ja koska työt eivät heti alkaneetkaan, joutuivat vanhimmat tyttäret kerjuulle, kiertämään vieraita ovia.

Anttilan alennuspäivillä ihmiset tönivät toisiaan otsasuonet sykkien. Sisällä on kuuma, asiakkaat kaksinkerroin löytökorien yllä. Täydet ostoskorit pursuilevat muovia ja myrkyillä värjättyjä kankaita. Kassakoneiden piippaukset muistuttavat sydänääniä.

Pesutuvassa on pimeää. Istun penkillä ja tuijotan omia koneessa pyöriviä pyykkejäni. Kahdentoista tunnin kuluttua rahastan ihmisiä, jotka ostavat kymmenen litraa mansikkajäätelöä, koska se on tarjouksessa. Huomaan purevani omaa tukkaani. Huomenna on yksi tauko, kaksitoista minuuttia. Kahvin valuminen automaatista mukiin kestää niistä kaksi, ja taukohuoneen pöydällä on vain juorulehtiä. Viime viikolla vein töihin oman mukin, nyt en lähde sieltä koskaan.

Myöhemmin maalaan vesiväreillä äidilleni joululahjaksi kuvan, jossa hän ja vanhempi veljeni, kolmevuotias, istuvat vihreässä puistossa ja keinuvat. Äidilläni on punertava, lyhyt laineileva tukka ja veljelläni tummanruskeat samettihaalarit ja kaulassaan keltainen tutti. Mietin kuinka hyvä lahja itse tehty maalaus on. Kaupasta minulla ei olisi varaa ostaa mitään.

Käpylän idylli

Life iz good.

Olen jostain syystä viime aikoina onnistunut välttämään krapulakeijun tuutilullaan täydellisesti. Torstaisten vaalibileiden jälkeen en suurlöylyjä juuri odottanutkaan, mutta viimeviikkoinen Hyvinkään-missä-huhhuh kyllä ihmetytti. (Laatuseurassa kannattaa uhrautua - istuimme nimittäin keittiössä, minä, isäni ja savvoo viäntävä rakennusmestari, nautimme kirkkaita ja puhuimme hevosjuttuja. Myöhemmin, kuiteista päätellen, tarjoilin tiuhaan keskustabaarissa kavereille ja juttelin varmaan tosi kirkkaita.) Aamulla ei edes elohiiri vaivannut. Tänäänkin sitten heräsin kuin kolmentoista tunnin syvävesisten unien jälkeen, vaikka olin aamuyöllä vieressä nukkuneelle ystävälle luovuttanut ainoan peittoni ja hyvän tyynyni. Kummaa, tosiaan. Karpelat lienevät varastoituneen jonnekin kosmiseen välitilaan ja tulevat kyllä nappaamaan minut ajallaan. Varmaan sitten silloin, kun pitäisi arkistossa lukea ruotsinkielistä muistitietoaineistoa 1870-luvulta, eikä käsialasta saa mitään selvää. Kiitti, avaruus.

Eilen oli ehkä hauskaa. Kahdeksankesäinen veljentyttöni tuli käymään Helsinkiin. Ainakin kuvitelmissani olen tämän tarmokkaan lapsen se hauska täti, jonka kanssa hölmöillään ja joka antaa maailman parhaita lahjoja. Tosin kuvitelmissani olen myös vähemmän persjalkainen, keskustelen humalassakin sivistyneesti ja tiedän mm. kaiken. Eilinen kului kuitenkin Luonnontieteellisessä museossa (Elämän historia -näyttely on rautaa, kannattaa käydä!), Kiasmakaupassa, Sandisonin upeaa videoteosta suu auki ihmetellen Ateneumissa, Narinkkatorin tivolin ketjukarusellissa, ravintolassa syömässä, ratikassa (tyttö osasi rutiinilla kajauttaa kuskille lastenlippua, vaikka oli raidetoukan kyydissä ensi kertaa) ja päälle päätteeksi Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Sää oli aurinkoinen ja kuulastui iltaa kohti. Astellessamme alas Linnanmäeltä ja syödessämme naamantäydeltä hattaraa syttyivät valot maailmanpyörään. Kysyessäni, mikä päivässä oikein oli parasta, sain vastauksen: "Karhunluuranko oli tosi hieno, ja se kartta jossa kerrottiin, että kaikki ihmiset ovat kotoisin Afrikasta. Mut kaikkein paras oli sen kauan sitten sukupuuttoon kuolleen merilehmän luuranko." Stellerinmerilehmät tapettiin lihan ja nahan vuoksi olemattomiin jo 1700-luvun lopulla. Sellainen on luottamuksen hinta.



Illalla, veljeni haettua jälkikasvunsa kotiin, köröttelin Käpylään, jossa inventoimme kirjahyllyä, joimme hyvin jäähtynyttä valkkaria ja nautimme kookosmuffinseja. Ystävä huomasi Sodan ja rauhan viimeisen osan puuttuvan, Steinbeckin Vihan hedelmien jälkimmäisen osan todennäköisesti muuttuneen toiseksi kappaleeksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ottaneensa muutossa matkaansa myös isänsä kirjoja ja lainanneensa kirjastosta Suomen kielioppikirjan josta myös omisti kappaleen. Tää ei oo enää yhtään hauskaa!, kuului parkaisu, kun hyllystä löytyi kaksi kappaletta Loen puuduttavaa kirjaa Tosiasioita Suomesta, jota kukaan ei tunnusta lukeneensa loppuun. Luin kansalle ääneen kirjan (pitkän) viimeisen lauseen, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi korjata asiaintilaa. Sain tasokoeluettavaksi paitsi ruotsin peruskieliopin, myös todellisen klassikon eli Vanessa Grantin syvällisen harlekiinipokkarin En natt att minnas. Näillä mennään.

Pitäisi, voisi ja kannattaisi siivota, ja sen jälkeen lähteä vaikka torille. Toisaalta voisi kuunnella Paavoharjua ja uneksia matkustamisesta itaalialaisella laivalla, kauniilla valkoisella. Vaikkei tässäkään elonhetkessä mitään vikaa ole.

Edit muutaman tunnin kuluttua: Tullessani kaupasta kotitaloni edessä oli kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja kolme paloautoa. Viereisessä rapussa on tulipalo, mutta muuten kaikki on ok.

Nälkäpäivä

Tein tänään kiireessä verkkokurssin unohtuneen tehtävän, onneksi on kirjasto vieressä. Itsetyytyväisyyteen ei ole kuitenkaan syytä, sillä koko päivä olisi pitänyt viettää arkistossa - kehtasin lintsata seminaaritapaamisesta, vaikkei mun kurkku nyt niin kipeä ole. Laitoin junalippurahat menemään ruokakaupassa. Nyt on perunaa, voi pojat.

Kassatyö on juuri niin ihanan mekaanista kuin muistelin ja ounastelin. En vain oikein tiedä, millainen kaaliaivo pakkaa yhden yksittäisen sitruunan kahteen muovipussiin. Olen myös tuntenut äkkinäistä halua sanoa seuraavan kaikille niille arki-iltoina herkkuja ostaville, laihoille naisille joilla on väsynyt katse ja syöpyneet etuhampaat: olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Bulimia nervosa on liian kallis hinta halusta näyttää samalta kuin Eva Longoria.

Yhtä tylyä hetkeä ei ole vielä itselleni tullut eteen kuin koko ikänsä kassatyötä tehneelle äidilleni. Tapauksesta on vuosia, mutta äitini äänessä on yhä surua, kun hän kertoo, kuinka eräänä päivänä hänen kassalleen oli tullut humalainen isä ja pieni poika. Mies oli latonut hihnalle kaljaa ja ruokaa. Äitini oli kieltäytynyt myymästä alkoholia selvästi päihtyneelle, jolloin mies sanoi jättävänsä sitten muunkin ostamatta. Poika oli katsonut hihnalla olevaa ruokaa ja sanonut hiljaa: Isä, minulla on nälkä.

Nälällä on melkoinen voima. Isäni on sitä sukupolvea, joka todella on lapsena ja nuorena joutunut menemään nälkäisenä nukkumaan, käpertymään kerälle tyhjän vatsansa ympärille kaukana Kainuussa. Hän sanoo tietävänsä, mitä on olla nälkäinen. Siksi Vallu-kissa onkin lihonut ennätysajassa normaalipainoon - sen ei tarvitsee kuin maukahtaa ruokakupilla, niin isäni on avaamassa jääkaapinovea. Vatsankaiherrus ja murunkaipuu tuntuu, vaikka vuosia on kulunut. Muisto köyhyydestä laittaa kuluttamaan saunatakinkin puhki. Isälläni siihen menee kaksikymmentä vuotta per takki.

Kaipaan itselleni kykyä tyytyä vähään, kykyä asettaa rimaa vähän alemmaksi. Harvoin ajattelen mistään, ettei se haittaa, antaa mennä, rölölöö, tulen toimeen. Töitä pitää tehdä enemmän kuin jaksaa, opiskella enemmän kuin jaksaa, saada sitä ja tätä. Aina voisi saada parempia arvosanoja, painaa vähemmän, siivota enemmän, olla pirteämpi ja ahkerampi. Voisin mieluummin edes joskus nähdä jo olemassaolevan puuttuvan sijasta. Mikään, mitä minulta todella puuttuu, ei ole rahalla ostettavissa. Aikaa ja terveyttä ei saa annospusseissa. Silti teen töitä, jotta saisin enemmän kuin mitä vuokraan ja ruokaan kuluu. Harvoin on nälkä, mutta se ei riitä. Minäkin lataan tavaraan arvoja, joita sillä ei ole. Silitän liikkeessä design-suihkuverhoa, nappaan pähkinän Arabian kulhosta.

Omien pähkinöitteni poimijat todennäköisesti menevät tänäänkin nälkäisinä nukkumaan.

Paskaa lapioon ja lapio naamaan

Särky, kolotus, pimeys, köyhyys, tyhmyys ja laiskuus. Jonotin leipää, soitin rappuuni poliisit naapurin naisen hakanneen vittupään perään, huomenna menen kassalle. Nyt ei kiinnostais kurssiaineisto, joka oivaltavasti käsittelee muun muassa onomatopoieettis-diskriptiivisiä verbejä.

Toisaalta otin tylsyyksissäni selvää, millaisilla hakusanoilla on tähänkin bloginpieruun päädytty. Oloani ylevöittivät kovasti sellaiset hakusanat kuin taidehistorian tentti ja presidentin virkavaunu, sillä tiesin informaationetsijöiden sydänten pompahtaneen ilosta, kun ovat tajunneet millaiseen intterneetin helmeen he ovat sattuman kautta päätyneet. Niitä seuranneet hakukentän naputtelut kotitekoinen likööri, mustalaiset, eestiläinen bussikuski jyrki, iso pää sekä siwa peilikaappi laskivat hieman kohonnutta mieltäni. Sen sijaan polut ranskalainen omenapiirakka kodin kuvalehti, hakaniemen alko, käytetyt alushousut sekä vessanpöntön vuoto lattialle saivat miettimään sanallisen ilmaisuni tasoa. Asialle en aio tehdä mitään. Tiedoksi kyllä kaikille, joiden reiteen pakottaa tai joilla on polttava tunne akillesjänteen vieressä, puhumattakaan niistä joilla pulssi tuntuu kämmenessä: lääkäri auttaa, minä en.

Sinne päin

Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole. Itsetuntoa ei kyllä hivele se, että ryhmässäni on kuudennen vuoden filosofianopiskelija sivuainetutkielmaa tekemässä (ja jonka aihe on niin vieras, etten oikein vieläkään ymmärrä mitä hän tulee tutkimaan) sekä sellainen kuuluisa, 1980-luvun alussa yliopistoon kirjautunut N:n vuoden opiskelija, jolla on mielenkiintoinen aihe, syvällinen tutkimusote, pyöreät silmälasit ja Avara luonto -ääni, eli kaikkea mitä minulta puuttuu. Paskaista on fiilistellä joka tapaamisen jälkeen sitä, kuinka väärässä paikassa tunnun olevan. Aiheenalustuksenkin kirjoittaminen on vaikeaa, kun jokaista lausetta tuntuu olevan tarpeellista punnita, että voikohan näin nyt sanoa, ei näin voi yleistää, tää on ihan paska aihe ylipäätään, ei tätä voi edes kunnolla tutkia kun lähteitä pitäisi rankasti ylitulkita että sais edes vähän tekstiä kasaan. Selkää särkee, verkkokurssi on paska, pienryhmä paska, Unicafen ruoka paskaa, tilin saldo suorastaan lämmintä paskaa, uni ei tule, sisäpihan remontti ei ikinä valmistu ja ne työmiehet vittuilee mulle viroksi kun kysyn että voinko äkkiä nyt luikkia tuonne nostokorin alle ja viedä roskani roska-astiaan, naistenlehtien irtonumerot on paskoja, kotimaisten sukkahousujen laatu on paskaa, iltapäivät lehdet myy aakkospaskaa, jääkaapin perukoilta löytyy yhä paskaa, edellinen asukas on maalannut ikkunalaudan päädyn spray-maalilla hopeiseksi (ei jumalauta mitä paskaa), joku paskanen ääliö oli kehdannut puhkoa mun pyörän takakumin juuri kun olisin mankelia kipeimmin tarvinnut, lakanat on paskaset ja ratikassa haisee paska. Lisäksi silmissä olis nyt pallolaajentuman tapainen, kun elämä on litistynyt Wordin tyhjän asiakirjan tuijottamiseksi. Tähän vitutukseen ei nyt auta edes kodin vaaleanpunainen ovi, varsinkaan kun pirinistit viiltelee naapurikadulla vastaantulijoita kasvoihin. Tule apuun, Anja!

Toisaalta vietin eilen mukavan iltapäivän seesteisessä syyssäässä. Ensin menin vanhemmilleni tapaamaan kissaa, joka laski verenpainettani puskemalla ja purraamalla ennen kuin olin edes takkia saanut päältäni. Eläin on jo muuten lihonut normaalipainoon, ja sen turkki kiiltää upeasti. Myöhemmin kokkailimme kahdeksanvuotiaan veljentyttöni kanssa maukasta wokkia ja juttelimme niitä näitä toisen läksynteon lomassa, ja sain muun muassa vastata siihen jokatädin lempikysymykseen: Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Kerroin kyllä rehellisesti, mitä mieltä itse asiasta olen, mutta kannustin pohtimaan asiaa itse kaikessa rauhassa. Sanoin kyllä suoraan senkin, että kolmannen luokan uskonnonkirja on näköjään aivan paska, ja ettei uskontoa tarvitse koulussa opiskella, jos se tuntuu pahalta. En mennyt sen syvemmälle aiheeseen - jutella voi myöhemminkin siitä, kuinka kuvottavaa tapa on vauvojen pakkokaste ja sekin, että oman mielipiteen muodostukseen kykenemättömät lapset opiskelevat koulussa tasan sitä senlaatuista tuubaa, mitä vanhemmat, tavasta tai ihan uskosta, sattuvatkin tunnustamaan. Oman kulttuurin uskonnollista traditiota, jos sitä nyt aivan pakko on kaikille pakollisessa koululaitoksessa syöttää, voisi hyvin opettaa vaikkapa historia-aineiden joukossa, erilaisin huomioin uskonnon erilaisista merkityksistä menneisyydessä - tämä siksi, ettei uskonnon roolia menneiden aikojen ihmisten elämässä tule suinkaan vähätellä. Omana aineenaan on sokeaan uskoon tuuppiva uskonto tarpeeton.
Illalla kävin museolla kahvittamassa puistojaoston talkoolaisia. Ilma oli kirpeä, kahvi ja mansikkamehu tuoksui ja rallattelevat lapset istuttivat kukkasipuleita syyshaalareissaan. Pihan puiden oksat olivat omenoista raskaat ja upea ruska hehkui. Rahaa tuosta tulee yhden puhelinlaskullisen verran, mikä on mielestäni ihan tarpeeksi. Varsinaisten töiden alkuun on enää viikko. On ihan helpottavaa mennä miltei tuttuihin hommiin ja nyt ihan vaan kassalle - kellään ei ole ruokakauppaan mennessään mitään korkeita odotuksia tulevan ostostapahtuman maagisuudesta ja palvelun kiitettävästä tasosta, toisin kuin tuntui olevan laita Sokoksella. Nyt ei haittaa, vaikken ole asiantuntija kouluikäisten poikien solmioiden pituusetiketissä tai osaa tyhjentävästi englanniksi neuvoa, mikä kymmenestä erilaisesta tyynystä olisi se paras. Ahh. Tiedän tottuvani liukuhihnamaisiin hommiin nopeasti. Kuukauden päästä kymmentuntinen työvuoro saattaa lurahtaa lävitse vailla ainoankaan aivosolun liikahdusta. Ja ne sunnuntailisät. Kohta saa kai elellä herroiksi ja ostaa vaikka kahta erilaista leipää samaan aikaan, valita aamulla, onko tänään ruis- vai vehnäleipäpäivä. Ai että. Tässähän ihan alkaa selkäsärky sulaa ja aiheenalustus näyttää oikealta tekstiltä. Money money money, give it to me!

Tänä päivänä, kun synnyin

Viime päivät ovat olleet kuulaita, juuri sellaisia kliseisenkirpeitä syyspäiviä auringonpaisteineen ja nopeasti tummuvine, syvänpunaisine iltoineen. Eilen toivuin lauantain semisynttäreistäni (pilkun jälkeinen retki Merihaan kolmeen saakka auki olevaan kuppilaan onneksi peruuntui), makasin suuren osan päivästä peiton alla lahjaksi saatujen sarjakuvien kanssa ja join niin ikään lahjaksi saatua viinimarjamehua. Illalla menin armastani rautatieasemalle vastaan, ja taivaanrannan kytiessä päätimme lähteä kävelylle Seurasaareen. Kuuntelimme hämärässä uikuttavia hanhia ja sorsia, ja minä kosketin metsälammen kylmää, tummaa pintaa. Peloton orava tuli nuuhkimaan kättäni, otti sormestani kiinni teräväkyntisellä käpälällään ja katosi rapisevien lehtien taa. Rajasaari hehkui lahden toisella rannalla. Oli tyyntä ja hiljaista. Puolimatkassa kuljimme yhtä matkaa suuren harmaan koiran kanssa, sellaisen, jolla aikoinaan on ajettu susia. Auringon laskettua sirkat sirittivät lauttalaiturilla. Sillan päältä kurotin ylöspäin, ja lepakot keinuivat äänettä ohitseni.

Huomasin muuton yhteydessä kadottaneeni toisen villasukistani. Täytynee kai vuorotella jalasta toiseen. Muutoinkin on viikko ollut viluinen, selässä väristää, ja hiuksista löytyy karheita takkuja. Särkyä silmien välissä. Tänään ostin sentään ikkunoihin tiivistenauhaa viimaa vastaan. Nytkin välttelen proseminaariesitelmän tekoa, kaksi ryhmäläistä on jo lähettänyt omat alustuksensa, eikä minulla ole kuin lyhkäinen kirjallisuuslista ja jonkunlainen tutkimuskysymys. Syntymäpäivä kuluukin näin rattoisasti. Otin oikeuden ostaa itselleni vielä (järkiostoksena, höhö) kaksi himoitsemaani ja alessa ollutta Marimekon Mauste-tyynyliinaa (ole kirottu, Hakaniemen halli!), ihan näin synttäreiden kunniaksi, vaikka itse juhlinnan ruokiin ja juomiin kului kymppi jos toinenkin. Tosin sain puhelimessa äitini sanomaan maagisen lauseen Vau, kuulostaa hyvältä, sun pitää tehdä sitä joskus meillekin kertoessani, mitä kaikkea olin tarjottavaksi kokkaillut. Äitini on siis henkilö, joka ei ole suostunut maistamaan yhtäkään tekemääni ruokaa, varsinkaan vegaaniksi siirtymiseni jälkeen. Asiaintila on mielestäni hieman epäreilu, sillä olen itse viisitoistakesäiseksi kuuliaisesti syönyt kaiken, mitä synnyttäjäni on pöytään pistänyt. Nyt on kai viimein se hetki, jolloin äitini ei enää ajattele muuttuvansa turhista asioista keuhkoavaksi ituhipiksi sen siunaamalla sekunnilla, jolla kasvisruoka koskettaa Pentikin lautasia, mene ja tiedä. Toivoa näköjään on.

Tämä ilta taitaa nyt joka tapauksessa mennä Monty Pythonin sketsien tuijotteluksi, joten mitäpä sitä noita radanrakennushistorian kirjoja availemaan. Jääkaapissa on kantarellipiirasta, niskassa lämmin neule ja tuikkulyhdyssä kotoinen kynttilä. Päivä se on huomennakin, sanoi filosofian ylioppilas kun play-nappulaa painoi.

Hengitys näkyy

Olen asettunut. Lattialla on mattoja ja katu-uskottava torni mallia kaiuttimet-vahvistin-kannettava, kaapeissa omat astiat, pöydän ympärillä kiroilun kanssa kootut tuolit. Eilen asettelin jääkaapin oveen aiemmin kirpputorilta löytämäni vanhat valokuvat sekä yhden otoksen ylioppilasillaltamme. Kasvojemme piirteet hukkuvat anniskeluravintolan nurkan pimeyteen, lähisalama ei kanna ja vain lakkimme erottuvat valkeina. En vieläkään ole oikein varma, kantaako elämässä loppujen lopuksi mikään. Aamupäivällä luin Metsätalolta juostua Ylioppilaslehteä kyynärtaive labrakokeen jälkeisessä siteessä ja söin puolihomeista paahtoleipää. Jääkaapissa lepäsi eilen leivottu omenapiiras, pilaantuneen soijakastikkeen vieressä.

Tutut jutut tuovat lämpöä, vaikka ikkunoista vetää niin, että ujeltaa. Ysin ratikka ulisee kadun kaarteessa, Kurvi kohisee kauempana, Vallilan paahtimo tuoksuu Pitkällesillalle saakka. Kotikotona kissa hyppää maukahtaen sohvanviereltä syliin ennen kuin kerkeän ojentua kohti lehtipinoa. Äiti täyttää kaksi pussia punaisilla omenoilla, tajuaa ettei ole leipomassa minulle kakkua syntymäpäivänäni ja antaa vaivihkaa rahaa: laita kokonaan vaikka kuohuviiniin. Myöhemmin ojennan saman setelin lainaksi poikaystävälleni, jolla on loppukuuksi rahaa vitonen. Lompakossa polttaa yhteen Rakkautta&Anarkiaa -festivaalien näytökseen oikeuttava lippu. Vedän villasukat jalkaan ja luen viltin alla kirjaston sarjakuvia, ja kuuntelen kuinka sisäpihaa pesevien työmiesten aggregaatti huutaa. Sunnuntai-iltapäivällä kerron turisteille, mistä hallista löytyy presidentin virkavaunu, kolmen katseen päässä pyyhin sormenjälkiä vitriineistä. Askeleet menevät veturihallissa katsomatta paikoilleen, niin etteivät ruumiini ja rauta äkkinäisesti kohtaa. Ikkunoista näkyvät kylmyyteen tukehtuvat lehdet, ja ulkona on kirpeää, surullista. Alkukesästä tummuneet västäräkit ovat kasvaneet aikuisiksi. Ovat hiljaisempia ja katsovat vain, vankienkuljetusvaunun alta.

Ahkerana ja säästäväisenä oleminen ei oikein luonnistu. Onneksi töiden alkuun on enää kolme viikkoa. Sen jälkeen olen niin kiireinen, etten ehdi ajatella.


Elokuvallekin voi itkeä tuntitolkulla.

Mätä kylpyhuone, saastaiset keittiönkaapit ja ai miten niin nää on väärät ruuvit?

Kosteannihkeä muuttopäivä sujui mutkissa kiihdytellen. Itse koetin ottaa kommellukset huumorilla, mutta paremman puoliskoni hymy kiristyi kyllä pariin otteeseen, samoin taisi kuskinkin. Hyvinkään päässä pakettiauto sammui polttoaineen puutteeseen sata metriä ennen huoltoasemaa. Turvavyöt auki, vauhdissa ulos ja työntämään täyttä muuttokuormaa. Auto piti toki myös työntää käyntiin, mutta letkujen ollessa täynnä dieselinvaahtoa ei sekään oikein ottanut onnistuakseen. Kovan polkimenpumppaamisen jälkeen auto hyrähtikin eloon, ja matka kohti maanpäällistä paratiisia, jota Espoon Ikeaksikin kutsutaan, saattoi alkaa. Sängynoston jälkeen oli tarkoitus Helsingin päässä kääntyä Mannerheimintieltä Hesarille, mutta vastoin reittioppaan ohjeita, ja näin jälkikäteen ihan järkeenkäyvästi ei valtaväylältä saa missään kohdin kääntyä vasemmalle. Ei myöskään Hämeentieltä, joten auto tuli koukkauksen kääntää ympäri Käpylässä ja suoria Kurvista kohti kämppää. Auto nätisti hätävilkut päällä parkkiin keskelle ahdasta jalkakäytävää, tavarat neljänteen kerrokseen ja sitten vähän äkäseen jonnekin syömään. Kiitän syvästi kuskia ja kaikkia muutossa auttaneita. Lupaan, etten joko muuta enää ikinä, tai oikeammin ettei ensi kerralla mukanani ole 95 kiloa kirjoja.

Pankkikorttini tulisi jäädyttää tällä sekunnilla. Palkkapäivä on vasta maanantaina, ja olen Helsingissä asustellessani ehtinyt kuluttamaan tilini jo lähelle nollaa. Eilen oli pakko löytää verho ikkunaan - naapurirapun tupakkaparveke on noin kahden metrin päässä ikkunastani, ja jo muuttopäivänä totesin, kuinka epämiellyttävää on elää akvaariossa. Niinpä kaupasta mukaan tarttui metrihinnaltaan lähinnä järkyttävä printtikangas, verhotanko ja klipsullisia renkaita ripustukseen. Onneksi sain kaipaamani räsymatot ystävältä lainaan, ja toiselta saan vedenkeittimen (kiitos kaunis!). Runkopatjan, sijauspatjan ja lattiatyynyjen osto kevensi tiliä jo aivan tarpeeksi, puhumattakaan muuttopäivän löpö-, vaivannäkö- ja ruoantarjoamiskustannuksista. Khrrm, tässä puhuu siis nainen, joka tänään kävi thai-ravintolassa syömässä siksi, että oli mennyt aikoinaan heittämään risaisen kattilansa pois eikä jaksanut keittää nuudeleita paistinpannulla. On tämä siisti fiilis olla evoluution huipulla. Tosin oikeutin törsäilyn sillä, että vietin koko muun päivän syömättä, kylpyhuonetta ja keittokomeroa kuuraten, imuroiden sekä huonekaluja kooten. Ni!

Huomenna olisi sitten ensimmäinen proseminaaritapaaminen. Olen jo valmentanut itseäni ajatukseen, että siellä tunnen itseni muita tyhmemmäksi, laiskaksi, saamattomaksi ja sopimattomaksi alalle. Ryhmää vetävä dosentti tosin tarjoaa tapaamisissa suklaata, joten jännittäminen lienee turhaa. Toivotaan.

Tulistaja

Villi perjantai-ilta. Työpäivä kului piharakennuksia ja vessoja kuuraten, työkaverin kanssa paskaa Kummeli-läppää viljellen sekä pihalla viihtyvää, pienenpientä jäniksenpoikaa tarkkaillen. Töiden jälkeen mankeloin työpaikalta äkkiä kämpille, vedin naamaan vähän gallopintoa ja pyöräilin takaisin. Ratapihalla höyrysi yhteistyökumppaniyhdistyksen Tk3-veturi numero 1136, miehet heittelivät halkoja öljyisin käsin. Viisto ilta-aurinko vonkui metallipinnoista, ja varavetoavuksi tuotu, samalla raiteella seisova punavalkoinen diesel-veturi värisi kämmenen alla. Toivon myyväni kuvat museolle.
Loppuillan olenkin laskeskellut budjettia liittyen huonekaluhankintoihin. Alle 300 eurolla pitäisi saada runkopatja, petauspatja, sängyn jalat, isohko matto ja kaksi tuolia keittiönpöydän ääreen. Sydän vuotaa verta, ja syystalvella vuotaa varmaan selkä. Jos sänky maksaa kaikkineen 225 euroa, ei siltä voine odottaa liiemmissä määrin mukavuutta tai kestävyyttä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että sitten kun olen iso ja rikas, ostan futonin.

Taidan muuten oikeasti tulla vanhaksi (mutten kummasti yhtään rikkaammaksi). Seuraava, antoisa keskustelu käytiin Siwan edustalla käytyäni palauttamassa pulloja.
kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa: Hei tyttö, anna meille rahaa!
minä: Mä en ole enää kuulkaas tyttö, vaan ihan aikuinen nainen.
pojat: No hei aikuinen nainen, anna meille rahaa!
minä: Rahahan täytyy ansaita. Hahhahhaa!

Tilanne huvitti myös siinä mielessä, että ollessani 14-vuotias ja ulkoiluttamassa nyt jo edesmennyttä Sabina-koiraa, noin kymmenvuotias poika pysäytti kadulla ja vakavin kasvoin kysyi: "Rouva, osaatteko sanoa paljonko kello on?" Hyvä rouva sitten kaivoi kännykän taskustaan, kertoi ajan ja jatkoi matkaa lyhytaskelisen koiravanhuksen kanssa. En tiedä missä tämä rouva on tänään, mutta kertokaa toki terveisiä jos näätte.

Enää kaksi päivää töitä, hullua. Kesä lurahti ohitse jonnekin tsaarinjunan pyyhkimisen ja marjapiirakan paiston väliin. Omat kasvot presidentinvaunun peilissä hätkähdyttävät yhä, samasta peilistä ovat kuvajaistaan katselleet kaikki Suomen presidentit Koivistoon saakka. Istahdin tänään ensi kertaa vaunun sohvalle sammutettuani valot - kuvittelin kuinka vaunu kolisee ja tärisee kiskoilla, hätäjarrun naru heiluu nykien, ulkona on pimeää - seurue sytyttää savukkeet, kämmenet hikoavat vasten plyysinojia - nahkakengät narisevat lattiaa vasten, vesi kannussa välkehtii, kahvi jäähtyy vaiteliaana - ohijäävät valon saarekkeet kiitävät ohitse ja tasoristeysten kohdalla varoituskellot huokaavat ikkunalaseja vasten - - tuuletin hurisee, kello on kymmentä vaille viisi ja museo sulkemassa, vaunussa tuntuu pölyn puolikitkerä tuoksu, väsymys painaa silmäluomia. Nukuin viime yön lattialla tuijoteltuani yöpilviä puolitoista tuntia unenpuuskausta odotellen, viereisen omakotitalon berninpaimenkoirat haukkuivat ja kaupunki humisi.

Selkäsäryistä ei tule nykyisin mieleen muuta kuin opinnot. Sain muun muassa ilmoittauduttua proseminaariin, mitä voi pitää suurena rohkeudentekona. Aihetta ei vielä juurikaan ole, vaikka jotain ajatusta jo kyllä. Ruoskin itseni kyllä voittoon, jahka tapaamiset alkavat. En kylläkään tiedä, mistä revin rahat Tampereen-matkailuun sänkyshoppailun jälkeen, mutta kerrankos sitä tässä elämässä jättää syömättä.

Käsistä lähtenyttä perjantai-iltaa voisi jatkaa jaksolla sarjaa Kyllä Jeeves hoitaa (kirjastossa on kaikki kaudet!), sillä töissä täytyy olla takaisin vasta 11 tunnin kuluttua. Oi onnea.

Kissauutisia, vuh vuh!

Asunto on nyt ihana. Lautalattia on hiottu ja lakattu, sileä ja kiiltävä. Seinissä on toivomisen varaa - valkean tapetin päälle on surutta kittailtu ja muutamat mureamat on kokonaan jätetty korjaamatta. Katossakin on maali luvattoman lohkeillutta. Silti rakastan kämpän sijaintia keskellä kaikkea ja kuitenkin syvällä vanhan rakennuksen kainalossa. Edellisen vuokralaisen mukaan kivijalan baarin meteli ei millään muotoa kuulu asuntoon, ja naapureista lähtevä melusaaste rajoittuu viereisestä ikkunasta ajoittain kuuluvaan lauluun ja hyräilyyn. M-mm! Haaveilen tosin kalliista luksus-suihkuverhosta, jotta kylpyhuoneen parit puuttuvat seinäkaakelit jäisivät kenties vähemmälle huomiolle, ja samalla odottelen sormet ristissä jotain karmeaa tapahtuvaksi. Parempi puoliskoni totesikin jo yhden sähkörasian iskeväksi ja toisen tulipalovaaralliseksi. Vessanpönttö käyttäytyy toisinaan huolestuttavasti. Asuntoon kuulunut peilikaappi puoliksi hajosi sitä käytävään kannettaessa, mitä nyt sopikin odottaa parisenkymmentä vuotta hapertuneelta Sotkan-tasoiselta vanerihässäkältä. Vartoa sopinee myös, ettei vanha patteri ilmojen viiletessä suinkaan aivan vailla tappelua lähde ympäristöään lämmittämään. Muuttopäivä on ensi viikolla, ja sitä ennen soisin katselleeni itselleni uuden sängyn ja mielellään myös mattoja komeaksi laitettua lattiaa suojaamaan. Onneksi äiti taisi luvata sängyn synttärilahjaksi, käyttötili huutelee parhaillaan hoosiannaa ja lompakossa asustaa koiperhosten orpokoti. Kassahommat alkavat nekin vasta lokakuussa, eli sinniteltävää riittää sisustushimon kanssa. En lupaa, että kykenen vastustamaan Hakaniemen hallin yläkerran kangaskauppojen metritavaratarjouksia, mutta koetan ostaa silmälaput ja paalin heinää ennen muuttoa alentamaan sekä havainnointikykyä että elinkustannuksia.

Muutoinkin on elämässä ollut kummallista. Olen lukenut huvikseni, en tenttitarkoituksiin (Täyttääkö uskonto erittäin tarpeellisen aukon? - Dawkinsille mehevä kiitos kaksimielisyydestä), keskustellut iäkkäiden venäläisturistien kanssa saksaksi Suomen rautatieverkoston historiasta, tavannut kohteliaita brittiherroja (joista yksi asui Sydämen asialla -sarjan kuvauspaikan vieressä!), ollut väsyneempi kuin aikoihin ja mikä parasta, käynyt säännöllisesti tapaamassa herttaista kissaa. Äitini kävi maksamassa lunastussumman ja allekirjoittamassa paperit. Enää ei tarvitse lähteä minnekään, Valperi-herra on tullut kotiin.

Yhä hämärää

On ilmoja pidellyt.

Arki on tuonut muassaan kahvilatyön pakolliset, kolmevarttiset keskustelut brittimiesten kanssa, Munchin elämäkerran lukemista, sadetta, Dawkinsia, kolme uutta levyä, poskiontelontulehduksen, soivat korvat sekä kodin kissalle.
Sain viimein vanhempani vakuutettua kissanhankinnan tarpeellisuudesta, nyt kun perheen viimeisin ja allergisin on turvallisesti muuttanut pois. Äitini on halunnut kissaa jo vuosia, ja sellainen lähtikin viime sunnuntaina mukaan eläinsuojeluyhdistyksen kissatalolta. Herra on kokoharmaa, vihreäsilmäinen, viidestä seitsemään vuotta vanha hempeänluonteinen otus, joka ensimmäisenä iltanaan oudossa talossa kiipesi isäni vatsan päälle nukkumaan. Tuntuu uskomattomalta, kuinka se kohtaa vieraat ihmiset - avoimena, kuuluvasti maukaisten ja itseään tykö tehden - ottaen huomioon, että se on viettänyt nuoruutensa Tallinnassa katukissana. Tuollainen luottamus elämään liikuttaa ja raivoisasti.

Helsinginkämpän seinien kittaus ja maalaus jäi väliin, kun bakteeri päätti majoittautua poskipäitteni taakse. Olo on tälläkin hetkellä huima. Herätys käy kuuden tunnin kuluttua raskaaseen tapahtumapäivävuoroon, ja nenälääke valvottaa. Hengitys sentään vinkuu aavistuksen vähemmän kuin eilen. Päätin päivällä viettää pipi-iltani jäätelön ja ranskalaisen elokuvan parissa, mutta sain nautittua molemmista vain puolet, ennen kuin P:n kämppis tuli takaisin Ikeasta. Pari tuntia sujui rattoisasti paskalautaa kokoon kyhätessä. Jos huomenna on kuumetta, syytän ruotsalaista jättiketjua, jonka tuotteiden kokoamisohjeiden kuvituksissa eivät edes persvaot vilku.

Olin luvattoman ahkera myös syksyn opintojen suunnittelun suhteen. Homma on ajatuksen tasolla kasassa lukuunottamatta kieliopintoja - kokeilen tehokkaasti ensin, pääsisikö tasokokeista ensin läpi ja sillä kirjalliset osuudet suoritettua. Mikäli en pääse, olen nesteessä. Koin tosin jo hetkellisen pohjakosketuksen syysfiiliksissäni, kun kirjoitin nimeni työsopimuspaperiin. Paras opetella marketin kassahommiin jo opiskeluaikana, ettei sitten maisterisnaisena tartte ihan alusta asti räknätä.

Huomiselle ei soisi enää sähkökatkoksia. Menisi töissä sitten sen viimeinenkin hermonsuikale. Ilmatieteen laitos lupailee tosin sopivasti sadetta, eli kannattanee jo ennen nukkumaanmenoa psyykata itseään tekohymyilyn kuminaamariin.

Pilvilinnaan

Muutto ykkönen on nyt takana, paremman puoliskon tavarat ovat uudessa asunnossa ja omani vanhempieni vintillä. Neljännen kerroksen ikkunasta avautuu kaivattu ilmava näkymä puolensadan lehtipuun latvoihin ja omakotitalojen pompööseihin antenneihin vanhainkodin betonisen sisäpihan sijaan. Kämppis on tuttu, tutusti aamuäreä, mutta osaa nauraa oikeissa kohdissa. Solukämpässä ei silti sovi rentoilla yksiöasumisen tapaan, mikä ärsyttää. Toisaalta asustelen täällä vain työajan loppuun saakka, ja sitten saan taas nauttia Kallion tunnelmista ja olla yksin ajatusteni kanssa. Niitä on tosin harvemmin noin kahta enempää, mutta silti. Törmäystä odotellessa.

Tällainen sää on hyvä. Kaunis tasainen korkea valo, taivas pilvessä, haalea voimaton tuuli ja ilmassa pieni, kostea sateen tuntu. Paikallislehden kuvaajakin valitsi taustaksi tallinkulman, jossa iltapäivän sirottuva valo hieroutui höyryvetureiden kultaisina pyöristyviin etulamppuihin. Annoin osani haastattelusarjaan Tulevaisuutena työttömyys? - fiilis kymppi. Päivän helmi oli kyllä keskustelu erään miellyttävän eläkeikäisen kävijän kanssa. Vartin jutustelun jälkeen herra mainitsi olleensa hitsausmestari, ja kerroin isäni ammatin olevan VR:llä sama. Mies silmäsi nimilappuni sukunimenpaikkaa, antoi käyntikorttinsa ja kehotti isääni joskus soittamaan, voisi yhteisiä muistoja vähän verestellä vuosikymmenten takaa. Pieni on maailma.

Kaipaan Helsinkiin. Kaipaan myös kantarelleja, mutta rahat ei oikein riitä edes yhteen sienipiirakkaan. Sain hyvän vinkin, mistä niitä saattaisi parhaillaan olla poimittavissa. Onni on työtön poikaystävä, sain sen hakemaan niitä heti huomenna.

Paris Hiltonin McCainin vastainen video on tautisen hauska. Now will you excuse me, I have to pick a vice president. I'm thinking Rihanna.

Tarpeellinen merkintä

Tänään en ole juuri muuta tehnyt kuin mussuttanut marjapiirakkaa ja ajeleskellut pyörällä ympäri kaupunkia. Huominen vapaapäivä menee Helsingissä. Vii Voan, opiskelijakirjasto, illalla Kallioon ja avaimet käteen. Edellinen vuokralainen jättää mulle tarvitsemani ruokapöydän sekä kirjahyllyn eteiseen. Olisin yli-innoissani, ellen olisi elokuun jälkeen työtön ja suhteellisen maksukyvytön. Toisaalta olen ennenkin tehnyt tyhmiä päätöksiä ja pärjännyt ihan hyvin. Tällä hetkellä haluan ennemmin ajatella kuolevani tähän yskään tai murehtia lainassa olevien Frendien hupenemista kuin ajatella syksyä. Ajatustilaa vie myös paremman puoliskon ensiviikkoinen muutto soluasuntoon - siellä pitää sitten kykkiä loput kesätyöajasta. Olen jo tottunut aamukahvin juontiin sohvalla pelkissä tissiliiveissä, ja nyt pitäisi sitten jotain vaatteita käyttää. Aargh! Tissikriisin vierellä ei syksyinen ahdinko tunnu juuri miltään.

Eilen vietin leipomistauoilla aikaa museon arkistossa katsellen satoja ja taas satoja valokuvia, availlen rapisevaselkäisiä kirjoja ja miettien, mitä kiinnostavaa rautatiekulttuuriin liittyvää ei vielä olisi turhan paljon tutkittu. Vielä on onneksi kuukausi aikaa kelailla. Mietiskelin myös pääainevalintaani - kansatiedettä opiskellut työkaveri kertoi tehneensä proseminaaritutkielmansa kolmen Aleksis Kiven fanin haastattelun pohjalta. Ai että.

Mahtavaa kuunnella Radio Helsingin äänikirjalähetystä Harri Nykäsen teoksesta Ariel. Ai lav juu, Lars Svedberg.

Lapsuuden merkkejä

Syksyn työpaikasta ei ole tietoakaan. Sikakalliin asunnon vuokrasopimus sen sijaan on jo allekirjoitettu.

Kesätyöpaikassa tyhmät asiakkaat jaksavat yllättää. Harmi, ettei asiakaspalveluammatissa saa sanoa rumanrehellisesti edes silloin, kun siihen olisi tarvetta. Kesyimmissä unelmissani hieron vaikeisiin ihmisiin ulostetta.

Paavoharjun kappale Uskallan saa kyyneliin puolenyön aikaan, laskuhumalassa.

Amerikkalaisvalmisteisesta, suunnilleen Titanicin kokoisesta ja 166 tonnia painavasta Tr2-tavaraliikenneveturista tulee höpötettyä. Liikaa. Syystä.

Paremman puoliskon rillutellessa festareilla ei ole puhettakaan toisen onnellisuuteen eläytymisestä. Miksi vitussa minun pitää tehdä yhdeksäntuntista vuoroa ja jynssätä vessoja nuotiopiirileikkimisen sijaan? Toisaalta festareilla on tylsää.

Elämästä saa ystävien kanssa tuhlattua tunteja Gilmoren tyttöjä katsomalla tai miettimällä, mitä siinä yhessä biisissä lauletaan, siinä joka menee et Welcome to Miami.

Scrabblea pelattaessa kirjaimista kovasti koettaa muodostaa pelkkiä rivoja sanoja.

Kesätentissä otsikon Euroopan manufaktuurituotannon muutosten kulttuurivaikutukset keskiajalta 1700-luvulle esseen aloittaa virkkeellä Helvetistäkö minä tiedän, mutta aikuisuuttaan jaksaa pyyhkiä sen pois ja kirjoittaa ihan kunnon vastauksen. Tai ainakin yrittää.

Päivällinen koostuu säännöllisesti ja monipuolisesti joko oluttuopposesta ja jäätelöstä, kuten eilen, tai pitsasta, suklaakekseistä, mansikoista, Marianneista, raparperipiirakasta ja lonkerosta, kuten tänään.

Isi maksaa takuuvuokran, kiitti isi.

Aamulla herätessä sitä ajattelee, ettei tänään tartte nousta ollenkaan. Sitten sitä ymmärtääkin, että töissä pitäis olla jo vartin päästä. Kuten tänään.

Aikuisuuden merkkejä

Selaimessa on vierekkäin auki Työvoimatoimiston, Ylen uutisten ja Ilmatieteen laitoksen välilehdet.

Pyöräilykypärän käyttö alkaa kiinnostaa eikä kuolema pään ja katukiveyksen äkkinäisessä risteyskohdassa kiehdo.

Kotivakuutuksen ottaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Baariin ei tule lähdettyä, jos ei ole oikeasti varaa. Tiskillä suu vääntyy automaattisesti sanojen yks olut vaatimaan muotoon, mutta oikeasti silmät harhailevat pitkin saavuttamatonta drinkkilistaa.

Töiden jälkeen väsyttää, ja voimat riittävät juuri ja juuri ruoanlaittoon ja tyynynpöyhimiseen ennen simahdusta. Jalkoja pakottaa puoleen reiteen saakka niin, että nukahtaminen on vaikeaa.

Elämä ilman leivänpaahdinta, televisiota, Lundian kirjahyllyä, Moccamasteria, yrttipurkkeja, Arabian astioita, Marxin veljesten elokuvabokseja, siistejä vaatteita, pestyjä lakanoita, lukemattomia Simpsonien kausia ja Maailman taiteen historian uusinta painosta tuntuu kaukaiselta painajaiselta.

Sanomalehden voi lukea läpi katsomalla vain tarjousmainoksia uutisten sijaan.

Sydämen asialla -sarjan tunnusmusiikki rauhoittaa. Bellamy on ihana.

Opintolainan paha kaiku (LAINA AINA AINA AINA - - ) alkaa haihtua.

Aamuisin herää varttia ennen kellonsoittoa. Päivärytmi vakiintuu.

Ruokakaupassa voi joskus seurata mielihalua. Tämän hetken kovin juttu on tuoretiskin valkosipulitäytteiset, yrttiöljymarinoidut oliivit.

Verokortin tilaaminen sujuu vailla hiustenrevintää.

Museojunamatka Helsingistä Porvooseen tuntuu riittävän koko kesän matkailuksi.

Puutarhanhoito vaikuttaa ihan järkevältä harrastukselta.

Salmonella pelottaa.

Puhelinluettelo kolahtaa ovimatolle kaksin kappalein joka vuosi, kun luukkuun ei nyt vaan saa laitettua jakamisen kieltävää lappua.

Leipää ei saa ottaa, koska ihan kohta on ruoka.

Eläkerahasto on kiva juttu.

Sähköhammasharjan harjaosa tule vaihdettua ennen kuin se on edes tarpeen.

Liian pian pilalle menneen elintarvikkeen voi palauttaa kauppaan.

Kaapissa on ihan hyvä olla C-vitamiiniporetabletteja lentsun varalle.

Internetissä liikkuvien ihmisten tyhmyys ei helposti nosta verenpainetta. Esimerkiksi lauseen ja jos vertaat kaloja ihmisiin,niin su kanssa ei kannata edes keskustella...kaloilla ei ole sielua kuten ihmisille,niille on luotu eloonjäämiseen tarvittavat ominaisuudet,eivät he kärsi kuten pieni lapsi afrikassa kaltaisen aivopierun voi ohittaa. Sen sijaan sanonta pojat on poikia saa veren yhä kuumenemaan, ja hyvä niin.

Oiva Lohtander on hyvä näyttelijä.

Aamurutiineista poikkeaminen voi saada koko päivän ihan sekaisin.

Samanikäisillä tai itseä nuoremmilla tuttavilla on jo ollut sydänkohtaus tai rytmihäiriöitä. Kahvikuppikeskustelut pyörivät julkisen sairaanhoidon laadun päivittelemisen ympärillä.

Jäiköhän kahvinkeitin päälle?

Tukholma on ihan hyvä lomakohde.

Hähhähhää

Huomenna on timmi työpäivä, aamulla terveystarkastus ja meikä selaa semigänässä Ikean nettikatalogia. Medin terassilla tippu ensin keski-ikäisen miehen verkkahousut ja minuuttia myöhemmin päätti nuorempi herra oksentaa eteensä. Kotimatkalta dyykkasin puoli kiloa leipää. Eli


more cat pictures

"Aika eeppinen ripuli"

Uusi työ, uusi asunto ja tärkeimpänä tietysti uudet kengät.

Tämä tahtoo sanoa, että nykyhetkellä kävelen mukavasti veturitallin (ne hengittävät), kahvilan, Hangonradan aseman ja kasarmin väliä milloin mitäkin vermettä käsissä kantaen täydellisen vailla huolta syysasunnosta. Kallio, vuonna 1904 rakennettu talo, 27 neliötä, kohtuu(RIISTO)vuokra, huonekorkeus kolme metriä, leveä ikkunalauta, lautalattiat, ikkuna sisäpihalle, pesutupa. Edellinen vuokralainen jättää asuntoon tarvitsemani ruokapöydän. Ainoita miinuksia on kivijalan kaksi baaria (kuulemma on silti rauhallista), sisustushirviö parvisänky ja ilmeisessä mielenhäiriössä yhdelle seinälle läiskäisty, korkea mäntypanelointi mallia Suomussalmen Esso. Kovin pieniä ovat tosin nämä miinukset kaikkien noiden plussien rinnalla. Aion tämän päivän kellua tyytyväisyydessä ja antaa vasta huomenna toimeentulohuolen läikähtää rintalastan alla. En myöskään mieti, kuinka saatanassa aion kulkea Helsingistä Tampereelle proseminaariin kokopäivätyön rinnalla. Eräs kanssatyöntekijä tosin viekoittelee sanayhdistelmällä älä nyt vielä hei valmistu, ja houkutus on suuri kellahtaa vielä vuodeksi semiopiskeluun ja keskittyä elämiseen. Tosin en yhtään ole varma, lasketaanko työnteko siihen kategoriaan, vai löytyykö se ison E:n elo kovien kansien välistä. Tälläkin hetkellä toki välttelen tenttiinlukua yhdeksäntuntisen työpäivän päätteeksi ja kärsin närästyksestä.

Aina tentin lähestyessä sallin itselleni ultimaattisen synnin: susinälkäisenä koluan ruokakaapit läpi ja piakkoin mässytän kuolemanvaaleasta vehnästä tehtyä makaronia ketsuppitöräyksen kera. Ruoasta muistuikin mieleen parin päivän takainen iltahetki Torkkelinpuistosta - pitelin toisessa kädessä super-rasvaista soijajäätelöä ja toisessa olutpulloa ja todella tuntui siltä, että koko ruokaympyrä on siinä edustettuna. Joopa. Ja nyt turvottaa.

Mieleen häilähti uskomaton ajatus: nyt saan kotiini kaikki maailmalla seilaavat tavarani, joita ilman olen saanut oppia elämään. Kaunis kirpputorilöytöni, viisikymmenvuotias pieni puulipasto - hipinvihreä nojatuolini - muuttolaatikossa kellareissa ja vinteissä maanneet kirjani - vahvistin ja kaiuttimet - tuleva helmeni, suuri Lundian kirjahylly. Tähän syvä ja tyytyväinen aaammhhh-ääni.

AAAMMMHHH

Carried away

Kahden päivän työ oli mukava. Olin toimistolla yksin muun henkilökunnan ollessa koulutuksessa. Vastailin puhelimeen ja kertoilin tukkuhintoja ja toimitusaikoja, metrojuna täristeli kahdeksan minuutin välein ikkunan alta. Duunin loputtua karkasin kantakaupunkiin tuttujen tyyppien bändin keikalle, sieltä matka jatkui tutusti Kallioon auto ylitäynnä ja yksi takakontissa. Luki kirjaa, kun luukku Torkkelinmäellä avattiin.

Tällä hetkellä lököttelen ja uskottelen itselleni, että saatoin päästä läpi kahdesta viimeisestä kehitysmaatutkimuksen kurssista, joiden kirjallisuusosat tentin tiistaina samalla kertaa. Asia on, kuten liian usein, tentaattoreiden armollisuuden varassa. Juhlistin laiskuuttani tentin jälkeen käymällä ensin Ateneumissa Matti Saanion näyttelyssä ja sen jälkeen nollasin aivot Sinkkuelämää -elokuvalla. Fiilis oli sama kuin viimeisen Harry Potterin lukemisen jälkeen, tuntui kuin jokin matka olisi päättynyt. Kasvoin aikanaan aikuisemmaksi myötäeläen neljän käsikirjoittajien tuotoksena lasituttimaailmaan ruumiillistuneen nykiläisen sinkkunaisen ylä- ja alamäkiä, ja elokuva summasi kaiken sen. Siltä taisi tuntua myös muusta salista, päätellen samanaikaisista itkuista ja nauruista. Edes häpeämätön tuotesijoittelu ja Louis Vuittonien palvonta ei elokuvaa himmentänyt. Poistuin salista tuntien sitä samaa oloa, johon jo teini-ikäisenä olin tottunut jokaviikkoisen fiilistelyn jälkeen - liikuttuneena naisten rohkeudesta, voimasta ja keskinäisestä ystävyydestä. Jaan varmasti tämän tunteen muiden sarjaa seuranneiden kanssa, enkä keksi mitä hävettävää siinä olisi. Shoe box sopii hyvin Sartren koottujen viereen.

Nyt on opiskeluista enää jäljellä ensi kuun hissan kirjatentti, ja sitä ennen kerkeän aloittaa jo kesätyötkin. Kaihertaa muuttaa taas kahdeksi kuukaudeksi Hyvinkäälle, ja olla tyhjän päällä syksyn suhteen. Karrrhhh. Onneksi työpaikka vaikuttaa erimukavalta, vaikka palkka ei taaskaan varsinaisesti ole ihmisarvoinen. Vuokrafirmastakin saan revittyä parempaa tuntipalkkaa.

Mulla on liikaa aikaa pitää telkkaria auki ja antaa Cheekin kaltaisen lannoitteen valua korvakäytäviin. Jospa sitä siivois, hakis lääkkeet apteekista ja ulkoilis muutenkin. Hakis vaikka torilta herneitä.

Kalliosta Kontulaan

Viime päivät olen viettänyt maalla. Hoidin koiraa Kanta-Hämeessä kolmen helteisen päivän ajan, nostin säännöllisesti jalat pöydälle uudenkarhealla terassilla ja katselin pihalammen tummaa pintaa tenttikirja sylissä. Kävimme venevalkamassa katsomassa joutsenenpoikasia, kuuntelimme sirkkojen sirinää polttavan hiekkatien varrella, minä paistoin iltahämärässä lettuja ja puolitin sen viimeisen koirankuppiin. Sorruin tylsyyksissäni puutarhanhoitoon ja puoliturhaan kauppareissuun neljän kilometrin päähän, pysähdyin taas hengähtämään ylämäkeen puusta veistetyn ilvespatsaan vierelle joka raskaskulmaisena katseli linnunlaulusta vapaata hakkuuaukeaa. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa. Iltaisin kiskoin päänsärkyisenä talon tietotekniikan irti seinästä ja laskin välähdyksen ja äänen väliä, irvistelin akillesjännettä josta lenkkikenkä oli kaapinut ihon irti. Soitin emännän ääntä Tanskan päästä kaiuttimen kautta, eläin höristeli ja viimein sohi tassullaan puhelimen kiinni. Tuu tänne sanomaan.

Kiitos jokapäiväisen päänsäryn ja sen aiheuttaman hitaan lukutahdin päätin olla menemättä huomiseen kesätenttiin ja tenttiä nuo samat kirjat ensi kuussa, mikäli mahdollista. Ensi viikolla tentin kuitenkin kaksi kehitysmaatutkimuksen kurssia kerralla, eipä tässä kaikkea jaksa. Onni on Teema – sieltä sattui lauantaina tulemaan dokumentti, joka oli tehty yhden ensiviikkoisen tenttikirjani pohjalta. Onneksi joskus on tehty opiskelu helpoksi! Päätettyäni tänään skipata huomisen tentin, aloin silmäillä syksyn opetusohjelmaa ja mahdollisia proseminaariryhmiä. Pakollisten kieliopintojen tasokoepäivät on jo kalenterissa. Vetelehdin vielä kesäkuun, painan hommia kaksi kuukautta ja sitten saakin taas opinnot ahdistaa. Päätetty. Nyt soittimessa pyörii Magyar Possen paras levy, takana on tunteja ylimääräistä unta ja lompakossa uinuu tyhjyys. Olkoon kaikki.

Ylihuomenna painun Itä-Helsinkiin tuntemattomaan paikkaan ja töihin, joista ei ole minkään sortin aiempaa kokemusta, mutta joista aion murjoa itseni läpi vaikka väkisin. Laastaria kyllä riittää.

Kallion yössä

Kahden aikaan arkipilkku, ravintolat hätistävät ulos asiakkaansa jotka heinäsirkkaparvien tavoin hitaasti hajaantuvat kukin suuntaansa. Tupakit poltellaan, askelten taakse jäävät kusivanaiset kadut, laulut loppuja vaille. Sä oot hyvä jätkä kuule, kuuletsä, sä oot hyvä jätkä mä sanoin, meillä on yhteys, nyt meillä on yhteys.

Nainen punavalkoraitaisessa mekossa, sievä pysty nenä

Mä olen niin päissäni ettei tätä usko kukaan --- ei kukaan mä sanon! ---pitele mua

Ja kymmenisen sekuntia myöhemmin, nuori mies miesseurueessa, katselee ylös portaita kohti Neljättä linjaa

Nyt jos koskaan täytyy sanoa, rakas Kirsti - nyt ei pysty




Hesari.

Kootut tauot

Vietin kesälomani viikonloppuna, tai siinä luulossa ainakin olin. Matka kävi kohti synnyinkaupunkiani Savon sydämessä yo-kemuihin, jonka juhlakalun kanssa olen kuulemma joskus mahtunut samaan vesisaaviin. Ja usein kuulemma pitikin mahtua. Juhlat venyivät osaltamme toisen päivän puolelle - häivyimme nuorempina tuttavaperheemme mökille saunomaan ja uimaan, etupenkillä mukava lääkäripariskunta. Iltahämärissä järvelle laskeutui valtava joutsen siivet levällään ja tarkkaili kauempaa neitseellistä uintiani puolityynessä vedessä. Aamulla tunsin heränneeni maanpäälliseen paratiisiin. Kirkas auringonpaiste läikkyi vedenpinnalla, tuuli kävi pihakoivuihin, linnut lirkuttivat. Olen kai asunut tarpeeksi kauan ruuhka-Suomessa, asunnossa, jonka ikkunasta ei näy ainoatakaan puuta. Viimeksi olen osannut kaivata vehreyttä, kun asunnon ja rautatieaseman välille oli viikoksi lykätty lavallinen puuhaketta. En osannut ohittaa katua tulematta paremmalle tuulelle. Siitä paikasta siirryin Pohjois-Suomeen itärajan tuntumaan, entiseen lampolaan ja nykyiseen harvalattiaiseen liiteriin, jalkoihini tuli katiskantuoksuisten kumisaappaiden tuntu, käsiini kovettumat ja korviini oma ääneni, joka äitini sanoin nimesi: Tule pois sieltä takaa, kirveenterä voi irrota.

Tosielämässä tuntuu hankalalta ajatus, että joskus asuisin maalla. Ehkä sitten eläkkeellä, jos sinne asti koskaan pääsen. Tai jos sattuisin saamaan töitä maaseudulta. Missään tapauksessa en tahdo asua maalla ja käydä kaupungissa töissä. Tahdon elämän vailla omaa autoa. Ihannetilanne tulevaisuudessa olisikin sellainen, että asuisin ja työskentelisin kaupungissa, ja omistaisin ehkä mökin, jonne pääsisi joukkoliikenteellä. Ihannetapaus ehkä siksi, ettei se koskaan toteudu. Vaikka tällainen mahdollisuus joskus tulisikin eteen, luultavasti jänistäisin. Omaisuus ahdistaa. Todennäköisesti tulen asumaan ja mökkeilemään loppuelämäni vuokralla, ilman autoa tai muuta suurta, keräämättä ympärilleni muuta krääsää kuin kirjoja, vuodevaatteita ja astioita. Missä hammasharja, siellä koti. Terveisin siis nimimerkki Taas ostin tuikkulyhdyn, selitteinä suomalainen käsityö, kauneus ja miinus viiskyt prossaa.

Vaihtoon lähtenyt ruususuu tulee tällä viikolla takaisin. Luvassa on siis iloista hengailua ja ehkä jonkin sortin kukkaroystävälliset pippalotkin. Kävi nimittäin niin, että kesäkuuksi luvattu työ peruuntuikin. Ylistäkää Juha Mietoa, saakeli! Rahaa on siis seuraavan kerran luvassa heinäkuun puolivälissä. Siihen saakka vallitkoon itku ja vyönkiristys, vierailuoikeus vanhempien jääkaapilla sekä puisto-olustelu. Jääkööt tähänkin saakka harvinaislaatuiset tuore-ciapatat ja kalliit kasvikset. Mikäli kattolamppu palaa loppuun, täytyy vain nauttia pitkien kesäiltojen luonnonvalosta, kynttilää kun näet siihen tuikkulyhtyyn ei ole valmiiksi hankittuna.

Heinäkuussa alkavasta kesäduunista tullee hauska - tunnen jo ennalta osan työkavereista. Yllätys tosin oli se, että viime kesänä kanssani Hämeenlinnassa ollut nainen on nyt tuollakin! Tosin harjoittelijana, mutta silti. Pienet on museopiirit. Viikko sitten selvitin perehdytyksen ja illalla huojuin näyttelynavajaisten jälkeen, vatsa täynnä uskomattoman hyvää ruokaa, kämpille toisella kädellä viimeistä valkkarilasillista kumoten ja toisella pyörää taluttaen. Viikko jatkui lupsakalla yöinventaariolla Vallilassa - palkan on hyvä juosta, kun seisoo kädet kuudetta tuntia kylmäaltaassa eikä mielentila ole ollenkaan Novan soittaman Uno, Dos, Tres -biisin mukainen. Tosin tehdessäni sähköistä kirjoihinvientiä viereeni tosin sattui väsyneen oloinen vakkari, joka kertoi hakeneensä lääkikseen, olevansa parhaillaan seitsemättätoista tuntia töissä ja aamuvuoronsa alkavan kolmen tunnin kuluttua. Toivotin kovasti onnea pääsykokeiden tulosten odotteluun sekä reissuun, jolle tyyppi alahyllyn tuntumasta nousi - kysymään pomolta, josko saisi lähteä hetkeksi kotiin.

Alan aamu aamulta yhä enemmän rakastua lainapaahtimeeni. Voisin toimia samoin kuin se onnellinen nainen, joka omassa maailmassaan meni naimisiin Berliinin muurin kanssa. Paahdin olisi kumppanina mitä oivallisin - halutessani kuuma asteikolla yhdestä viiteen ja erittäin vähään tyytyvä. Senkun vähän murunkeräintä pyyhkäisee.

Mars-musiikki

Kaikenlaista. Tänään on sitten Marsiinkin laskeuduttu. Mä olen vain katsonut Officea ja kuunnellut Juana Molinaa jalat melko tiukasti Maassa ja ollut ihan onnellinen.

Olen myös syvenevällä epätoivon ja hällävälii -meiningin vaihtelulla hakenut töitä kesäkuuksi - sähköpostin osoitekenttä antaa jo rutiinilla otsakkeen "työhakemus", kun sormi harhautuu painamaan t-kirjainta. Tänään sitten, juuri kun olin aamun mittaan parinkin työpaikan perään soitellut ja hakemuksia lähetellyt, kilautetaan vuokrafirmasta, että nyt olis tällainen sanelunpurkuduuni Pasilassa koko kuukaudeksi. Kaikki järjestyy, mään. Kerkesin jo hakea opintotukeakin, mutta sen voi sitten myöhemmin palauttaa. Tänään iltapäivällä menen, minnes muuallekaan kuin heinäkuussa alkavan oman alan kesätyön perehdytykseen. Sen jälkeen painun flirttaamaan kuvataidekasvattajien kanssa näyttelynavajaisiin toiselle puolelle kaupunkia. Mukavaa vaihtelua elämääni, johon on viime aikoina kuulunut lähinnä sisällä möllöttämistä ja Foucaultin lukemista hissan kirjatenttiin, silloin kun olen onnistunut työntämään Officen kaudet jonnekin piiloon. Seuraavaan tenttiin onkin mahtavat kaksi viikkoa, nyt on se pieni väliaika, jolloin saa ajatella muutakin kuin 1600-luvun itäsuomalaisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia.

Ensi syksynä remontoin opiskelujani parempaan suuntaan, tai ainakin yritän. Syksyllä menen proseminaariin, käyn enemmän töissä, yritän parhaani mukaan saada aineopinnot kasaan ja mikä akuuteinta, aloitan kieliopinnot. Kun kerroin tästä kahvikupin ääressä keski-ikäiselle idolilleni, sain kuulla miten valmistuminen on tässä maailmassa yliarvostettua ja ettei millään ole kiire. Oikein. Tuskin olisin tällaiseen puuskaan päätynytkään, jollei Taikista olisi odotetusti kolahtanut se hylkykirje. Ensi vuonna sinne hakiessani haluan olla opinnoissani jo pidemmällä. En osaa luovuttaa, enkä tämän suhteen edes halua. Meikä on super ja pääsee mihin vaan, kun vaan muistaa vetää vatsan sisään. Right?

Etsin edelleen asuntoa ja työtä syksyksi. Elämän pohja-ainekset ovat siis hyvin kasassa! Kuitenkin olo on enemmän kevyt kuin ahdistunut. Etsin, mutten stressaa - ei ne asunnonvuokraajat ja työnantajat mun verenpainetta aisti. Painan töitä ja työhakemusten lähetä-nappia kesän, lueskelen tentteihin ja koetan nähdä aurinkoakin vähän. Rapakunto ja rehottavat kulmakarvat saavat olla haittaamatta.

Elämänlaatu kohosi muuten sataviisitoista prosenttia, kun sain lainaan äitini leivänpaahtimen. Aamupalalla tuntuu kuin olisi ihan täydellinen rivariosakkeen omistava veronmaksaja, kun paahdin kolahtaa ja pöydällä kahisee kaihdinvalon raidoittama Rauhan puolesta.

Kaiken hyvän puolella, Aarno Laitista vastaan

Täydellistä. Olen vältellyt torstaina pidettäviin, kahteen samanaikaiseen filosofiantenttiin lukemista siinä määrin, että täytin ja palautin jopa veroilmoituksen mieluummin kuin tartuin tenttikirjoihin. Mutkia aavistuksen mutkistelemalla ja verovähennyskelpoisuuden määritelmää venyttämällä sain matkakulukorvaussumman piirun verran yli vuosittaisen omavastuurajan. Tällaiseen jumppaan olisin tuskin ryhtynyt, ellei veroilmoituskuoresta olisi silloin pari viikkoa sitten paljastunut mittava mätkykirje. Ei näköjään auta, vaikka veroprosenttia kuinka hilaa tarkoituksella ylöspäin, sontaa sataa niskaan joka tapauksessa. Yritäpä sitten hyvillä mielin tehdä paskaa duunia paskalla palkalla - ja paljon. Tätä ei saa nyt käsittää väärin, maksan veroja mielelläni, vaikka eipä juuri edes ole mistä ottaa. Toisilla menee kuitenkin aina huonommin kuin mulla, se on vissi. Tietysti mun tuurilla käy niin, että juuri kun itse laskeudun ylikoulutettuna akateemikkona kortistoon, on veropohjaa muutettu ja tukiverkkoja karsittu juuri sen verran, etten itse pääse huolenpidosta nauttimaan. Täytyy vain toivoa parasta (perustulo) ja pelätä pahinta (sinimultaa kynsien alla seuraavatkin vuosikymmenet), ei kai tässä muu auta. Paitsi että suunnitelmissa on kyllä valmistumisen jälkeen vakuuttaa koko työmaailma siitä, että humanisteissa on maailman tulevaisuus. Nöyristelty on jo tarpeeksi.

Tosin tämän humanistin pitäisi parhaillaan olla lukemassa kuutta tenttikirjaa, siivoamassa, tiskaamassa ja palauttamassa (muita ja luettuja) kirjoja kirjastoon. Viime päivät ovat muutenkin kuluneet Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan kausien katsomiseen, Uudenmaan mankeloimiseen junalla (hyvät bileet Suvilahden tehdasalueella viime viikolla, uudet tulossa taas perjantaina!), lääkärissä käyntiin ("Joo, ens syksystä lähtien tän polin helsinkiläiset potilaat käy Peijaksen sairaalassa Vantaalla ja espoolaiset potilaat siirtyy tänne Helsinkiin" - que?), tilin saldon epätoivoiseen katseluun (ehkä summa suurenee kun sitä tarpeeks tuijottaa - tai ainakin lakkaa pienenemästä) sekä synttärilahjojen miettimiseen kolmelle eri henkilölle. Äitienpäivä oli kaunis, annoin äidille Munakoisojen kiukku -kirjan ja kukan, jonka nimeä en tiedä. Jääkaapissa on vieläkin säästelty palanen taivaallista parsapiirakkaa, jonka ajattelin nauttia illalla Fitzin ja Fizzin kera. Vaikkapa palkkioksi ahkerasta päivästä, sano.

Viime päivinä jonkinasteista kyrsiintymistä ovat aiheuttaneet paitsi ulosmenemistä vaativat, lämpimät päivät, myös se, että menetin yhden ylisiistin vuokrakämpän vastavalmistuneelle tradenominplantulle. Terkkuja vaan sullekin, toivottavasti nautit. Olen tässä mietiskellyt, miten siistiä olisikaan olla noin nelikymppinen, tasapainoinen ja ryhdikäs nainen, joka tietää mitä tahtoo ja joka myös tekee ja toteuttaa. Siistiä olis myös, että olis asunto ja työpaikka syksyksi sekä sitä hyvää ryhtiä. Olen nukkunut tässä vuoden sohvalla, tehnyt pätkätöitä, opiskellut lähinnä sivuainetta ja viettänyt suhteellisen epäterveellistä ja epäsäännöllistä elämää. Joskus sitä kaipaisi vaikkapa sitä, että olisi varmuutta toimeentulosta, varaa käydä joogassa tai hankkia lemmikki ja ennen kaikkea auktoriteettia sisään- ja ulospäin. Olen kyllä tehnyt selväksi joka työpaikalla, että mua ei kohdella miten huvittaa vain siksi, että olen nuori ja naispuolinen, mutta sekin olisi suunnattoman paljon helpompaa, jos mussa olis edes hiukkasen Lenita Airiston näköä. Kuten vanhemmassa merkinnässänikin on tullut ilmi, tämän ikäistä harvemmin esimerkiksi kohdellaan asiaankuuluvan kunnioittavasti muuten kuin puhelimessa.

Keksin muuten hyvän synttärilahjan itselleni. Silmät hörölle: tyytyväiseksi minut tekisi lappunen, jossa Aarno Laitinen myöntäisi määrittelevänsä minut omaehtoisesti lempivihollistensa joukkoon - feministiksi ja viherstalinistiksi. Eikun rustaamaan! Vaihtoehtoisesti voi sitten seuraavien synttärieni yhteydessä tehdä lahjoituksen tililleni. Mielellään kolminumeroinen summa, ja viestikenttään teksti Osta itelles jotain nättiä.

Heikoin jaloin kotiin

Vappu. Täpötäysi Alko, kassajonon viimehetkenpaniikki eli jospa vielä sittenkin yksi pullo lisää, tai sitten ei. Toisten laukuista kaivettua skumppaa lämpimällä puulaiturilla Pitkänsillan vieressä, mansikoita, vastarannalla Nieminen&Litmanen, tytöt aurinkolaseissaan ja pojat henkseleissään siirtyivät polaroid-kuviin. Keskustassa sekava mielenosoitus, sinisiä savupommeja, hartiasta jo tarttunut mellakkavarusteinen poliisi, jolla oli harjoiteltu käskevä ääni ja kireät, hätäiset silmät. Asfalttiin rikkoutuvaa lasia, huoli väkimäärään kadotetuista ystävistä, Mannerheimintien varren rakennusten seinistä kimpoilevaa uhmakasta musiikkia. Hajahuutoja kun vierestä viedään.

Enpä pitkään aikaan ole juhlinut katkennut filmi perässä lärpättäen. Heräsin kaikeksi onneksi kuolemanhajuisten kenkien kanssa ihan omasta kämpästä, suuhun oli kissa kakannut mutta muuten henki hyvin pihisi. Vappupäivän katselin kuinka pyykki kuivui, televisiosta tuli pölynimurin historiasta kertova tanskalaisdokumentti ja jumittaa sai kaikessa rauhassa, kuunnellen seinänaapurien vapunpäivän brunssia. Myöhemmin tulin koomaamaan Hyvinkäälle, odottamaan uutisia sairaalasta ja silittämään juhlamekkoa maanantain näyttelynavajaisiin.

Nyt tämä kiltti tyttö kuuntelee UB:ta, pitäisi tenttiin lukea mutta minkäs teet näin kauniilla säällä. Olispa pian kesä. Mieli tekee uimaan ja nauttimaan mehujäätä, johon tuulenpuuska on sekoittanut hyppysen rantahiekkaa.

duunarit, opiskelijat, mustalaiset/sekä kaikki muutkin täydelliset suomalaiset

Takana on mukiinmennyt historian kirjatentti, aurinkoinen iltapäivä Telakan terassilla ja tulollaan synttäripippalot - ostin lahjan sunnuntaityyliin huoltoasemalta. Ilmoittauduin viiteen tenttiin. Illalla häivyn Helsinkiin, käyn aamuratikoilla Meilahdessa ja yöbusseilla sivuverokorttiduunissa. Vappu olisi tarkoitus viettää Mantan lakituksen jälkihummuissa, rahaa ei oo skumppaan mut eipä ole monella muullakaan.

Elämä suussa, kansamme käsissä,
Helsingis ennen näännytty nälissää
nyt sale plus etelänmatka muodis,
ammattiyhdistysliike kuopis - ei
koko paasi painol päälle astuu, kakkosnelosesta veistämäs lastuu
en tahdo päätyy rivitalon päätyyn,
satelliittiantennit saa paikallensa jäätyy
yli kattojen, vinteis kellot soi, neljä kakskytä taivaan purppuroi
tuli päässäni, hyttynen inisee, yleissävy hermokaasuun siniseen
ei kovaks keitetty räppärin kuvetta,
bamlaa slangii, rososinta puhetta
poroiks palaa Härmässä talot, tuhkan alla atteen siemenet jalot
ja tehdasalueen lapset varttuvat,
yksitellen taas taistoon tarttuvat

Linssikeiton jälkeinen hurvittelu

Täyteläinen päivä!

Aamulla pikaisen kahvinryystön ja korvakorujen paikalleen napsautuksen jälkeen ostin pilvettömän taivaan alla tampereenmatkaan oikeuttavan junalipun, nostin rahaa ja laskeuduin fiilikseen, jonka shoppailun sisäpiiriläiset tuntevat kuvailusta saan toteuttaa mielihalujani, tänään en ajattele paljonko mikäkin maksaa vaan olen onnellinen uuden materiani kanssa. Monalisamainen hymynkareinen hehku taisi houkuttaa sitä kaukojunassa viereeni istunutta Loimaalle matkaavaa sähköasentajaa, joka otti asiakseen iskeä tenttiinlukevaa naista ikkunapaikalta. Sorge.
Perillä suuntasin kolmen kirjakaupan kautta kaarrellen kohti yo-taloa, jossa kieriskelin pienkustannesarjakuvissa ja kuuntelin puolella korvalla piirtäjien haastatteluita. Olen sen verran festariääliö, että mukaan lähti enemmän krääsää kuin itse sarjakuvia. Toisaalta, mitäpä sitä tuplakappaleita ostamaankaan. Puhelimen akku huuteli viimeisiään, ja ajattelin, että yliopistolla voisin keretä saamaan siihen vähän puhtia. Kaikkien rakennusten ovet toki menivät lauantain kunniaksi kiinni viisi minuuttia paikalle saapumiseni jälkeen, muttei sekään haitannut, sillä joku oli rikkonut alakuppilasta maailman yleisimmän puhelinmerkin yleisimmän laturityypin johdon. Terkkuja sullekin, idiootti. Huonotuulisuuteni karisi nautittavassa Gopalissa, jossa latasin lautaselleni vaa'an mukaan melkein kilon vegaanista lounasruokaa. (Olenkin joskus miettinyt, että pitäisi joskus punnita, paljonko sitä tulee päivässä syötyä. Suomalainen puolen kilon päivittäinen kasvinsyöntisuositus tullee omalla kohdallani täyteen enemmän kuin hyvin. Kaakaopapuhan on kasvis! Ja mallas...) Ravintolasta kierähtelin Tammelan torin ylitse Kullervonkadun Alkon kautta Koskipuiston valkealle penkille. Aurinko lämmitti mustaa takkia, koski ja olut kohisivat ja sihisivät eikä mihinkään ollut kiire. Kaupunki oli kaunis ja seesteinen ja myöhemmin sivukadun tunnelmakahvilassa minua odotti mainio istuskeluseura. Paluujunassa torkuin kylmenevää ikkunalasia vasten, vieressä istui kaksi kosteaa teekkaria. Miun täytyy nähdä maailman värit, miun täytyy - - siks mie meen koralliriutoille, uskoks sie kaveri, joka vuosi - - -

Nyt jalkoja pakottaa enkä vieläkään voittanut lotossa. Hyvinkää on hiljainen ja pimeä, ja minä vietän lauantai-iltaa Patsy Stonen seurassa punajuuripurkki toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Lompakko lepää raukeantyhjänä sohvalla rypistetyn lottokupongin vieressä. Mutta onpahan sikahieno tyynyliina, jonka teki mun idoli.

Sulake palaa

Koko kevään jatkunut vaiheilija-fiilis siirtyi kolmanteen potenssiin, kun tajusin mitä tehdä näillä näkymin vapaalla kesäkuulla. Reilata.
Nyt olisi se mahdollisuus häipyä, varsinkin kun korttiuudistus teki lähtemisen ja matkaamisen vähän joustavammaksi. Kuukautta en tien päällä kenties viihtyisi, mutta 22 päivää tai vähemmän kyllä. Päätin, että mikäli reissurahaa on tilillä tarpeeksi silloin, kun kortti pitää maksaa, mua ei pidättele mikään. Yksin kun reissaa, on mukana Euroopan kadehdittavin matkaseura.

No tohon mä en nyt usko itsekään. Mut raivatkaapa nyt kaverit kesäkuuta tyhjemmälle, mun kanssa olis siistiä matkustaa! Tai ainakin mulla olis kivaa!

Jatkuva Hyvinkäällä hengailu ei tee mulle hyvää. Eilenkin, huolimatta kovasta puuskittaisesta tuulesta ja omasta pipottomuudestani, oli aivan pakko pukea lenkkivaatteet niskaan ja lähteä hevosia katsomaan. Siellähän niitä oli moottoritien varressa, turvat löysinä ja jalat polvia myöten mudassa. Metalliaidan kylkeen oli ilmestynyt kyltti "Eläinten taputtelu kielletty - voit aiheuttaa vaaratilanteen tulemalla aidan viereen." Sellaisen kyltin olisi suonut olevan myös siihen aitaan naulattuna, jonka vierellä menetin kahdeksanvuotiaana palan sormistani söpönvalkoiselle ponitammalle - tai sitten olisin vain voinut tulkita luimussa olevat korvat merkiksi tulevasta. My Little Ponyn lelusarjan eläinten korvia ei edes tosin saa luimuasentoon. Loppulenkillä toivotin kevättä tervetulleeksi hidastamalla kankaisella metsäpätkällä, jotta voisin katsella harmaanruskean heinän alta puskevia leskenlehtiä ja lauleskelin hiljaa mäntyjen keskellä, en koskenut tenttikirjaan koko päivänä.

Nyt on kyllä pakko. Yhyy. Aavistus kahvia nassuun, ainakin viiskyt sivua muistiinpantuna iltaan mennessä ja sitten hyvillä mielin sipulipinaattipiirakkaa naamaa kohti.

Sirkka-Liisa Anttila go-go! Tämän maatalontyttären mukaan ruoan hinnan voi odottaa yhä nousevan myös Suomessa, sillä ruoasta vallitsee niukkuus. Tällainen steitmentti tuntuu väkisinkin hassulta asunnossa, jossa dyykattua on paitsi kirjahylly, kahvinkeitin, viritin-vahvistin, levysoitin, yöpöytä, levyhylly, mikroaaltouuni ja pyykkiteline, myös kaksi kiloa leipää, soijajogurttia viikoksi, paremman puoliskon leikkeleet, puoli kiloa tomaatteja, majoneesi, punajuuripurkki, sinappi, muutaman päivän kurkut ja jopa olutpullo jääkaapin nurkassa. Rouva maa- ja metsätalousministeri ei ole tainnut juuri kauppojen takapihoilla hiiviskellä, saati sitten edes selailla kirjallisuutta, josta selviäisi pallonlaajuisen nälännäkemisen todellinen syy. Omaksi onneksi suomalainen hinnanousu koskee suurelta osin tuotteita, joita en käytä ja jotka eivät kenenkään muunkaan kohdalla ole elämisen kannalta välttämättömiä. Leivän hinta tosin surettaa, vaikka viimeksi olen sitäkin joutunut ihan rahan kanssa ostamaan joskus kuukausi sitten, kiitos lähikauppojen anteliaiden bioroskisten.

Tästäpä tulikin mieleeni, kuinka Sauli-niminen eduskunnan puhemiehen nimikkosika pantiin kuulemma pari päivää sitten poikki ja pinoon. Tästä jössikästä saatiin lihaa 66 kilon verran. Ohraa tämä ylisuureksi kasvamaan päässyt, ystävällinen makkarantuottaja popsi elämänsä aikana, laskujeni mukaan, noin tuhat kiloa. Ja järkeä oli? (Normaalisti siat teurastetaan jo noin viiden kuukauden iässä, mutta energiantuhlauksen yhtälö taisi tulla selväksi.)
Tämän kertoi luonnollisesti Valtion Rautateiden sähköasentajien taukohuoneesta työpäivän päätteeksi kotiintuotu Ilta-Sanomat. Tähänpä muuten kiteytyy kiinnostuksen aste, jolla olen viime aikoina politiikkaa (hö,hö!) seurannut.

Ja sitten vinkki heille, jotka tuskailevat uhkaavan alipainonsa kanssa: jumalaiset pasteijat. Kaupan pakastealtaasta sopii hakea lehtitaikinalevyjä, pistää ne puoliksi, kaulia vähän suuremmiksi ja taittaa kolmionmuotoon. Väliin menee mukavasti pannulla paistettu satsi pakastepinaattia (150g), pari sipulia, rankasti valkosipulia (ainakin 7-8 kynttä), puolikas paprika, muutama kourallinen tuoreita ja pilkottuja herkkusieniä, suolaa ja pippuria. Pasteijat laitetaan 225-asteiseen uuniin noin vartiksi, ja reidenkasvatus voi alkaa! Muista, ettei koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Joopa. Jospa sitten sivunkääntö ja otsikko Women and the Biological Reproduction of the Nation, huokaus ja ajatukset salaa kohti viikonlopun sarjisfestareita.