Tänä päivänä, kun synnyin

Viime päivät ovat olleet kuulaita, juuri sellaisia kliseisenkirpeitä syyspäiviä auringonpaisteineen ja nopeasti tummuvine, syvänpunaisine iltoineen. Eilen toivuin lauantain semisynttäreistäni (pilkun jälkeinen retki Merihaan kolmeen saakka auki olevaan kuppilaan onneksi peruuntui), makasin suuren osan päivästä peiton alla lahjaksi saatujen sarjakuvien kanssa ja join niin ikään lahjaksi saatua viinimarjamehua. Illalla menin armastani rautatieasemalle vastaan, ja taivaanrannan kytiessä päätimme lähteä kävelylle Seurasaareen. Kuuntelimme hämärässä uikuttavia hanhia ja sorsia, ja minä kosketin metsälammen kylmää, tummaa pintaa. Peloton orava tuli nuuhkimaan kättäni, otti sormestani kiinni teräväkyntisellä käpälällään ja katosi rapisevien lehtien taa. Rajasaari hehkui lahden toisella rannalla. Oli tyyntä ja hiljaista. Puolimatkassa kuljimme yhtä matkaa suuren harmaan koiran kanssa, sellaisen, jolla aikoinaan on ajettu susia. Auringon laskettua sirkat sirittivät lauttalaiturilla. Sillan päältä kurotin ylöspäin, ja lepakot keinuivat äänettä ohitseni.

Huomasin muuton yhteydessä kadottaneeni toisen villasukistani. Täytynee kai vuorotella jalasta toiseen. Muutoinkin on viikko ollut viluinen, selässä väristää, ja hiuksista löytyy karheita takkuja. Särkyä silmien välissä. Tänään ostin sentään ikkunoihin tiivistenauhaa viimaa vastaan. Nytkin välttelen proseminaariesitelmän tekoa, kaksi ryhmäläistä on jo lähettänyt omat alustuksensa, eikä minulla ole kuin lyhkäinen kirjallisuuslista ja jonkunlainen tutkimuskysymys. Syntymäpäivä kuluukin näin rattoisasti. Otin oikeuden ostaa itselleni vielä (järkiostoksena, höhö) kaksi himoitsemaani ja alessa ollutta Marimekon Mauste-tyynyliinaa (ole kirottu, Hakaniemen halli!), ihan näin synttäreiden kunniaksi, vaikka itse juhlinnan ruokiin ja juomiin kului kymppi jos toinenkin. Tosin sain puhelimessa äitini sanomaan maagisen lauseen Vau, kuulostaa hyvältä, sun pitää tehdä sitä joskus meillekin kertoessani, mitä kaikkea olin tarjottavaksi kokkaillut. Äitini on siis henkilö, joka ei ole suostunut maistamaan yhtäkään tekemääni ruokaa, varsinkaan vegaaniksi siirtymiseni jälkeen. Asiaintila on mielestäni hieman epäreilu, sillä olen itse viisitoistakesäiseksi kuuliaisesti syönyt kaiken, mitä synnyttäjäni on pöytään pistänyt. Nyt on kai viimein se hetki, jolloin äitini ei enää ajattele muuttuvansa turhista asioista keuhkoavaksi ituhipiksi sen siunaamalla sekunnilla, jolla kasvisruoka koskettaa Pentikin lautasia, mene ja tiedä. Toivoa näköjään on.

Tämä ilta taitaa nyt joka tapauksessa mennä Monty Pythonin sketsien tuijotteluksi, joten mitäpä sitä noita radanrakennushistorian kirjoja availemaan. Jääkaapissa on kantarellipiirasta, niskassa lämmin neule ja tuikkulyhdyssä kotoinen kynttilä. Päivä se on huomennakin, sanoi filosofian ylioppilas kun play-nappulaa painoi.