Liha tottelee bakteriaa

Flunssa. Mikä paska tekosyy olla menemättä kurssin ensimmäiselle luennolle paikkaa puolustamaan. Siispä aamulla junaan, sieltä Minervaan kahville ja eikun luennolle. Jossa ei kerättykään mitään nimilistoja ja joka muutoinkin oli sisällöltään hyvin intromainen. Lisäksi kuumeisen lasinen katse, niistämisestä kipeä naama ja täyden salin tiheä ilma sopivat (siis yllättävän) huonosti yhteen. Onneksi kurssille sattui tuttuja, joiden kanssa oli hyvä mennä istumisen jälkeen syömään ja nauramaan hysteerisesti erittäin huonoille vitseille. (Tsorge siis, vieressä istuneet nyrppynenäiset johtamiskorkeakoululaiset.)

Lounaan jälkeen hoipuin keskustaan hiplaamaan omppukaupan antimien kallista alumiinia. 11-tuumaiset koneet tuntuivatkin tunnustellessa aivan liian pikkuruisilta, mikä on harmillista - säästäisi siinä muutaman rovon, jos tyytyisi pienempään. 13-tuumainen olisi mäkyttimen siis oltava, mutta Pro vaiko Air, siinäpä pulmaa. Airin köykäisempi malli ei, dvd-asemattomuutensa ohella, vakuuta muistillaan. Toisaalta se olisi Pro-mallia ratkaisevan paljon halvempi, ja onhan ulkoiset asemat ja pilvipalvelut toki keksitty. Air olisi myös ihanan kevyt kanniskeltava gradunteon tiedonhankintaretkillä. Puhumattakaan muotoilusta, ah!

Edessä lienee nenäliinantäyteinen viikonloppu. Aion lukea peiton alla Kyrön itkettämään pistävää tekstiä. Olen hullaantunut. Kissa hikannee vieressä lauantaista sunnuntaihin.

Iyyyy siis

Arvatkaapa mikä on hanurista? Kaurahalmeeseen ähkysyömään päässeet kirjastosakot. Maksoinpa sellaisia taas visvainen elin otsassa, jotta tenttikirjojen varailu aavistuksen helpottuisi. (Tähän saakka olen operoinut avokkini vastahakoisesti (jännä) luovuttamalla kortilla.) Onneksi täälläpäin on sentään sivistyneesti käytössä maksukatto. Tai sivistymättömästi. Kuitenkin.

Arvatkaapa mikä on rattoisaa? Ensin tunkea kissaa kuljetuslaatikkoon, sitten kuunnella sen sydäntäraastavaa mau'untaa (joka taukosi sentään, kun odotushuoneessa viereen tuli järkyttävän kokoinen mutta onneksi välinpitämätön collie), tämän jälkeen vääntää elukkaa eläinlääkärin kanssa väkisin selälleen (on siellä patti, on!), irrottaa sen kynsiä teräspöydän alapinnasta (WTF?) ja sitten vastaanottaa nujuamisesta oikein cunnon wanhanajan lacku. Bonuksena vielä eläimen jälkilämpöiset pyhät vihat.

Arvatkaapa mikä on mahtavaa? Monikin asia, mutta ensimmäisenä mielen päällä olis tässä ihan itsestään tekemättömänä pysyvä gradu, erinomaiseen aikaan tullut kurkkukipu, liian aikaisin päättynyt sairasloma, koiperhosten orpokodiksi muuttunut pankkitili, lääkityksen lopetuksen myötä palanneet allergiaoireet, ihottuma kaikissa sormiväleissä, stressiin näköjään mahataudilla vastaava lemmikki, junamatkustus"palveluun" uppoavat varat, tiessaatanamilloin oleva seuraava työ- ja palkkapäivä ja alati vaatekaapissa, itsestään, pienenevät rääsyt.

Arvatkaapa muuten mikä on ällöä? Banaanikärpäset. Banaanikärpäset keittiössä. Banaanikärpäset olohuoneessa. Banaanikärpänen sieraimessa kesken yöunien. En ymmärtänyt, mistä kärpästen määrän kanssa oikein kiikastaa - meillä kun biojätteet viedään asiaankuuluvan usein eivätkä hedelmät juuri ehdi pöydillä asustella - ennen kuin tänään hilpaisin rapun portaita alas. Arvatkaapa siis mikä on super-ällöä? Banaanikärpästen valtaama rappukäytävä. HYI HELVETTI MÄ SANON. Ensimmäisen kerroksen ikkuna on tällä hetkellä näkemisen arvoinen - ainakin jos tykkää kauhuelokuvista. Kun alakerran naapurin postiluukusta alkaa mönkiä kärpässumua, kutsun poliisin joko antamaan megasakot kotirauhan rikkomisesta tai vaihtoehtoisesti kaivamaan muumion irti sohvasta. KUITENKIN!

Kiitämme: ihana eläinlääkäri, kirjaston hyllystä löytyneet Chrisse-tädin nostalgiapommit (jos joskus pystyn lukemaan Pripevka-tamman kuoleman kohdan kuivin silmin, kävelen mereen), torilta haetut ruisleivät, P:n tofucurry, naistenlehden tilaus, aamulla tyynylle kehräämään kampeava kissa, punainen kynsilakka, avoanopin mustaherukkamehu, letut.

Ehta tenttipäivä

Eilinen ei taas oikke sujunut.

Matkalla Mansen-junaan nappasin liikkeestä mukaan kehitykseen jättämäni filmikuvat. (Hinta on nykyisin uskomattoman suolainen filkalla, voin kertoo.) 24 ruutua, yksi hyvä. Odotin ehkä kolmea. Asemalle saapuessani huomasin lipunmyynnin jumalattoman jonon (tiskillä vain yksi myyjä). Sisätilan (ainoa) maatti oli jonoton. Ostaessani lippua selvisi, miksi - kone mietti, mietti, mietti. Viimein sain lippuni ulos ja kiiruhdin laiturille jäiseen viimaan. Taulussa nakuttikin arvioitu lähtöaika. Juna - vain yksi, täysi yksikkö tavallisen kahden väljän sijaan - saapui reilut 20 minuuttia myöhässä (mikä ei tietenkään vielä ole edes myöhästymistä). Junassa ei toiminut yksikään leimauslaite. Ennen seuraavaa asemaa kuulutettiin, että yksikkö toimi ihan kivasti tonne Keravalle asti, mutta nyt täytyy vaihtaa kalustoa. Asemalla vaihdoin junaa, joka seisoi ja seisoi laiturilla. Kello kipitti. Olis kiva ehtiä tenttiin. Ajattelin firman matkustajaliikenteen johtajan aamuista hesarikommenttia. Työntäkää ne palvelumaksut jo vaikka hanuriin.

Perillä ehdin juuri varovaisesti hölkätä yliopistolle salipenkkiin. Avasin kuoren. Paperissa oli kysymykset vain toisesta kirjastani. Tenttiinilmoittautumispalvelun lomaketoiminto ei siis edelleenkään toimi. Onneksi sain tentin mittaan myös toiset (vaikeat) kysymykset eteeni. Muutoin olisin repinyt jo päitä irti. VIHAAN turhaa työtä.

Tentin jälkeen olo helpottui. Kävin Juveneksella syömässä (mikä kotiin tulemisen tunne!), kaupoilla ja huristelin bussilla Kaukajärvelle tupareihin yhdeksänkerroksisen talon ylimpään kerrokseen. Kiitokset leivoksista, tulivat tarpeeseen! Parin kaljan jälkeen iskikin jo päänsärky. Katselin bussissa ikkunasta heijastuvaa kipuisaa naamaani. Jatkoin sitä junassa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin onnellisesti kymmenen tuntia. Päänsärky tosin jatkuu yhä. Shocking.

Tänään en aio tehdä yhtään mitään. Paitsi etsiä tarjousta uudesta koneesta, siivota, ilmoittautua tentteihin ja metsästää gradukirjallisuutta. Kävisin pikkulenkilläkin, mutkun tuol sataa.

Tenttiinlukupäivän huomioita 23 764

Kissamme on laihdutuskuurilla olevan elukan perikuva. Ruoka-ajan lähestyessä se mouruaa kaikilla rintaäänillään ja ahtautuu murun viipyessä kirjahyllyn alle syömään pölyä. Se hotkii appeensa silmissään kiilto, joka kertoo sen pelkäävän ruoan loppuvan maailmasta. Se nuolee tyhjän lautasensa metrin päähän tarjottimesta. Se läpsii tassullaan ruokaa laittavan sääriä ja päästelee vaivalloisia määkäisyjä loppuhuokauksineen. Se on kerjää kaikkea, mitä keittiössä suinkin viitsii valmistaa, ja on todistettavasti syönyt lattialle tipahtaneista aineksista ainakin tofua, kukkakaalia ja tulista linssikeittoa.

Tänään se piehtaroi kohdassa, johon olin tipauttanut porkkanaraastetta. Ja pyyhkinyt kohdan rätillä ja sukalla.

Itsehän käyttäydyn laihiksella tyystin eri tavalla.

Gelb!

Jep. Se on totta. Koneeni on avattu, lääpitty ja kuolleeksi todettu. Sniff. Eilen sain kasattua itseni ja soitettua äiteelle. Äiti lainaa rahat uuteen koneeseen, allein Gott in der Höh' sei Ehr'. Ja omppukoneenhan sen on oltava. Samaan syssyyn ostan myös kiintolevynlukijan, sillä Gott im Himmel siis tietää, mitä kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää vainajaan oikein jäi. (Rahaahan mulla just olikin liikaa tässä.)

Brrrbblllt! Pitäisi tuulettautua. Viime päivät olen vain rönttinyt sisällä ja kiristellyt tenttikirjalle hampaitani. Aina sivua kääntäessä tekee mieli heittää opus seinään - miten KUKAAN täysijärkinen ihminen voi päättää kirjaa taitettaessa, että neljä palstaa per aukeama on TOSI JEES? Et hyvältä näyttää, jäbät! Paha vaan, että yhden sivun lukemiseen menee kolme tuntia ja kaksikymmentäkahdeksan minuuttia. Alan epäillä - tässäkin - insinöörien salaliittoa.

Unettomuus on muuten palannut. Viime yönä makasin pimeässä ja kuuntelin kahta kuorsausta - toista vierestä, toista lattialta. Kissakin kuorsaa. Olin juuri hengitellyt syvään ja työntänyt orastavan ärsytyksen sivuun monalisamaisen tyyneyden tieltä, kun jostain mieleeni juolahti ala-asteella käyttämämme saksankirjan nimi. Aloin pohtia, mikä olikaan kananmuna saksaksi. Wir essen heute draussen! Käse, Milch, Butterbrot... Kutsumatta päässäni alkoi soida kappale Ich habe eine Banane.

Auttoi unettomuuteen muuten tosi paljon.

Parasta

Frasier: I'm a humane man, but right now I could kick a kitten through an electric fan.

Tää on hyvä päivä. Tosi hyvä.

Siemaillessani aamukahvia ja raivotessani naamakirjaan alati samaa teknobiisiä luukuttavaa naapuriani koneeni äkkiä sammuu. Rakas, musta, kaikki viimeisen neljän vuoden kolhaisut ja ylämäet repussani kanssani myötäelänyt ja viime aikoina hidasta kuolemaa tehnyt HP-paviaanini sammuu eikä enää virkoa. Kädet täristen tuijotan tajuttomuuteen vajonnutta ystävääni ja mietin, mitä ja milloin ja mihin olen mitäkin varmuuskopioinut. Kaikkea en tietenkään, mihinkään, koskaan. Seminaarin viimeinen versio, gradun tutkimussuunnitelma ja suurin osa kuvista on jossain - kesän jälkeen otetut ja tehdyt kuvat ja tsiisas siis tietää mitä muuta taas eivät missään muualla kuin koneen uumenissa. Jäinen viima käy läpi pään. Postiluukku kolahtaa. Naapurin teknojaanaus raikaa. Avaan kirjekuoret. Laskuja, laskuja, laskuja. Tuijotan konetta. Millä rahalla ostan uuden? Jesus-allah-buddha, miksi minut hylkäsit?

Kone onneksi virkosi parin tunnin kuluttua pieneksi hetkeksi, joka tasan riitti tärkeimpien kansioiden siirtämiseen ulkoiselle kiintolevylle. Enää kone ei reagoi. Wanhan Aian Cone-welho kaveri lupasi tulla katsomaan vainajaa ja P sanoi avaavansa masiinan, mutta luulen, että tässä vaiheessa kyse on enemmän tekohengityksestä ja sen jälkeisestä ruumiinavauksesta. Paviaanini kilsat taisivat olla tässä. Surettaa. Ärsyttää!

Jännästi sain kaikenlaista aikaan, kun kone makasi elottomana pöydällä. Latasin uskollisen Chinonini laatufilmillä ja otin kissasta lupaavia ruutuja 55-millisen läpi. Luin lehden ajatuksella. Silitin kissankylkeä. Järjestelin Tärkeiden Papereiden Arkistoani. Tein ensi kuun vapaapäivätoivelistan. Siivosin. Poltin tupakkaa ja katselin putoavia lehtiä. Kävin kierrätyskeskuksessa, mistä palasin mukanani kaikenlaista mukavaa viiden euron yhteishintaan.

Nyt on sullouduttava sohvaan ja luettava ensi viikon tenttiin. Ärsyttää!

Vasen pohje, oikea ohja

Kiitoksia Sukelle tunnustuksesta! Tällä kertaa tarkoituksena on kertoa kahdeksan rändömiä asiaa itsestään. Teemaksi valikoitui näköjään jonkinsorttinen rändöm tunne-elämä.

1. Minulla on paljon sitkun-ajatuksia. Sitkun on sitä ja sitkun on tätä, niin. Osa näistä ajatuksista on tottakai aivan scheissea, sillä ne estävät tarttumasta toimeen just siis nyt heti. Sellaiset pyrin hieromaan kuoliaaksi ja niin sanotusti paneen haiseen. Osa on kuitenkin aivan paikoillaan. Olen esimerkiksi lujasti päättänyt, että sitkun raha ja aika aikuisena sallivat, aloitan lapsuuden harrastukseni hevostelun uudestaan. Päätöstä edelsi tottakai huolellinen punnitseminen ja ristiriitaisten tunteiden käsittely - onhan se nyt kallista ja typerää ja huonoimmillaan aivan paskaa, mutkun. Juuri eilen löysin aivan muuta etsiessäni jonkun leirin estekisoissa voittamani ruusukkeen, ja palasin saman tien puruntuoksuiseen karsinaan lämmittämään kuolaimia kämmenessäni. Sitkun, niin varmasti. (Haluan kokea myös ne raajojenjäätymiset, liian pienen kentän kiertämiset, haluttomat ja tahmeat ja tarhassa karkaavat ja alta kaatuvat säikyt hevoset, puolireiteen ulottuvat mutakerrokset, hokkikengällä tallonnat, sormeen purennat ja reippaaseen raipankäyttöön pakottavat opettajat uudelleen. Miksen.)

2. Olen koukussa kovin moneen asiaan. Yksi niistä on avokado, mikä ei addiktion kohteena onneksi ole aivan pahimmasta päästä. Olen koukussa myös Niles Craneen, ristikoihin, kofeiiniin ja netin uutissivustoihin.

3. Häpeän syvästi ja sydämestäni hyvin harvoin, ja vielä harvemmin syystä. Viimeksi koin käsittämätöntä häpeää siitä, että meillä on nyt kaksi ruokapöytää, joiden kummankaan ääressä emme koskaan syö. Kaksi sanaa: ketä kiinnostaa? Käytössä ovat kuitenkin. Ruokapöytä on vain sosiaalinen konstruktio. Joo.

4. Olen alkanut pitää pyykinpesusta. Syynä tähän orastavaan marttailuun lienee siirtyminen nelivuotisesta pyykkituvassa ramppaamisesta oman koneen käyttöön. Taustalla jauhava pesuohjelma luo kämppään ahkeran ja aikaansaavan fiiliksen, vaikka meitsi tekis blogimeemiä gradun sijaan. Ihanaa!

5. Olen aivan rakastunut meidän kissaan! Se levittelee sianveret ympäri keittiötä ja hiekat ympäri muuta asuntoa, on laihiksella olevan oikeutuksella välillä kärttyinen ja kynsikäs, tulee ajoittain rakkaudenpuutteessaan herättämään aamuyöstä, kuolaa naamalle ja valtaa samantien vapautuneen sohvapaikan kymmenkiloisella löysyydellään, mutta on se vaan niin ihana. Pehmeä, leikkisä, herttainen ja silityksenkipeä. Ja niin kiltti. Herättämäänkin se tulee asettumalla tyynylle ja aloittamalla autuaan pörinän päälakea vasten. Tänään vain viisi minuuttia ennen P:n kellon soittoa. Vvvvooooihh.

6. Nauroin viimeksi hallitsemattomasti Jupun viimeisimmälle albumille. Suosittelen sydämellisesti! Jos olet vastikään ollut jossain toimenpiteessä, suosittelen myös pitelemään leikkaushaavoja toisella kädellä ja ottamaan toisella lisää kipulääkettä. Toimii.

7. Suhteeni vanhaan ja nyt myös nykyiseen kotikaupunkiini on yhä suht nihkeä. Jos täällä ei olisi hippikauppaa, en olisi takaisin muuttanutkaan. Kaipaan ajoittain kovasti Tampereelle ja Helsinkiin. Kaipuuta helpottaa ensimmäisessä vielä jatkuvat opinnot sekä jälkimmäisen maantieteellinen ja henkistäkin laatua oleva läheisyys. Ja olen nyt toki paljon onnellisempi kuin yksin asustellessani. Ratkaisevan paljon onnellisempi.

8. Tänään aion lukea ensi perjantain kirjatenttiin, kuunnella ostamiani alelevyjä ja käydä kävelemässä kylillä. Kissa kaipaa silakkaa, minä sirkushuveja. Kalatiskin kautta kirpparille siis.

---

Haastan kahdeksan asian paljastukseen tällä kertaa vain Marin.

Jumalten kirsikkapiirakka

Tämä resepti on aivan pakko jakaa.

Kuten varmasti muistatte, pääsi Twin Peaks koukkuineen keväällä läpsäisemään takavasemmalta. Siispä oli aivan pakko leipaista sarjassa vilahdellutta herkkua.

Eräissäkin kekkereissä juuri siunailtiin, miten siistiä olisi, jos ihanaa leivonnaista maistattaessaan voisi lausahtaa kyseessä olevan salaisen sukureseptin. Nykyisin kun kaikki tuppaa löytyvän Googlen takaa. Näin on, tylsästi, tämänkin jumaltenmurun laita. Resepti on alunperin julkaistu subtv:n sivuilla - tämä versio on kuitenkin Eläinoikeusfoorumilla jalostunut ja siten vegaaninen. Nettiperästään huolimatta kyse on todellisesta Herkusta. Ollos hyvät:


Tää on parasta piirakkaa mitä mä olen ikinä syönyt -kirsikkapiirakka

Pohja

4 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 tl vaniljasokeria
125 g Keijua
tilkka soijamaitoa
reilu desi maustamatonta soijajogurttia

Täyte

2 dl kirsikkahilloa (saksalainen Schwarzkirschemarmelade sopii erityisen hyvin)
reilu desi soijajogurttia
noin puoli desiä perunajauhoa
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
puolikkaan sitruunan mehu

Sekoita pohjan kuivat aineet. Sulata Keiju ja lisää joukkoon. Sekoita. Puolita taikina kahteen astiaan. Toinen puolisko menee pohjaan, toinen aikanaan täytteen päälle. Lisää pohjaosioon soijajogurtti-maitoseosta noin puolitoista desiä. Sekoita tahnaksi ja painele voideltuun piirakkavuokaan. Lisää pohjan päälle kirsikkahillo. Sekoita muut täytteen ainekset keskenään astiassa ja levitä vuokaan hillon päälle. Lisää kaiken päälle vielä taikinamurut siten, että hillo-jogurttiseos peittyy. Taputtele piirakkaa pehmeästi, jotta pinnasta tulee tasainen. Työnnä 200-asteiseen uuniin noin 30 minuutiksi. Jäähdytä ja nauti vaniljakastikkeen kera.



Ei luaaja mä sanon.

Aloituksen sanoja

Alan vähitellen tykätä tästä sairaslomasta. Kipuja ei juurikaan ole, pystyn jo vähän käymään kylillä ja on aikaa vaikka vähän seurustella. (Kiitos eilisestä seurasta, M!) Aikaa on myös tarttua meemeihin. Pyysin ja sain Suketukselta muutaman sanasen, joiden merkitystä vapaasti pohtia.

1) Synti on mielenkiintoinen käsite. Niin universaali, niin henkilökohtainen. Ulkona, mutta sisällä. Painava, suorastaan murskaava vallan väline yhtä kaikki. Uskonnottomana tunnun käyttävän sanaa hyvin huolettomasti - mikä tahansa aistinautinto mokkaruudusta tai kalliista drinksusta laiskaan sohvaan uppoamiseen voi mielessäni olla syntisen hyvää. Ehkä tässä käytössä näkyykin käsitteen voima, kun pakanakin kokee sanan ilmaisuvoimaiseksi. Synnin ymmärtävät tässä maassa kaikki.

2) Eläin sanana sisältää viittauskohteensa tärkeimmän ominaisuuden, elämisen. Kaikki me eläimet elämme - havainnoimme ja tunnemme, mietimme ja toimimme. Tästä huolimatta sanaa on mahdollista käyttää vedenjakajana arvokkaan ja vähemmän arvokkaan välillä. Eläimellistä on hallitsematon, vaistonvarainen, ruokkoamaton ja raaka, siinä missä, vastakohtaisesti, inhimillistä on harkittu ja suittu, ymmärrettävä. Inhimillinen katse on lempeä, empaattinen. Eläin katsoo tyhjin silmin. Inhimillinen katse valitettavasti myös etsii enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.

3) Tieto monissa asuissaan on kunnian tekemistä todellisuudelle. Ihmettelystä lähtevää yritystä ymmärtää ympäristöämme. Tieteellinen tieto, suosikkini, on vain yksi tiedon muoto, niin ylivoimainen ja viime kädessä luotettavin kuin se sarjassaan onkin. Yksi tieto voi kertoa, kuinka kaikki toimii (P:n koululaisaikuisen, mahtavan kirjan nimi), toinen taas ottaa voimansa perinteestä, tunteesta tai taidosta. Saan kiittää tämänhetkisestä olemassaolostani sitä niin sanottua äidinvaistoa, joka 80-luvun lopulla sai äiteeni kieltäytymään lähtemästä päivystävän lääkärin vastaanottohuoneesta ilman lähetettä keskussairaalaan. Intuitiiviseksi katsottava tieto pelasti minut tieteelliseltä. Tästä huolimatta katson vahvimmaksi tiedoksi sellaisen, joka on perusteltavissa, koeteltavissa ja korjattavissa. Tiedon, joka muuttuu ja jota muutetaan. Tällaisessa järjestelmässä on aina virheen mahdollisuus, mikä on lohduttavaa - mikä olisikaan pelottavampaa, kuin oppirakennelma, jossa systemaattiselle erehdykselle on aina jokin sisäinen selitys.

4) Totuus karkaa aina kauemmas. Tässä postmodernissa fragmentoituneessa yhteiskunnassamme totuus on oikeastaan kuollut, tehnyt tilaa monille totuuksille. Totuus on tullut valinnan asiaksi, kun sitä tuputtavat auktoriteetit ovat yhtäältä heikenneet, toisaalta monistuneet. Samalla valitusta totuudesta seuraa myös valitsijan vastuu.

5) Minä en tee syntiä. Katson vapautuneeni synnistä, kun jätin eropaperit kirkkoherranviraston tiskille. Minä en myöskään tee vavisuttavaa eroa ihmisen ja eläimen välille - samaa eläväistä, reagoivaa biomassaa olemme kaikki. Yksi suuri ero on, ja se piilee juuri tiedossa. Ihminen voi eläimenä katsoa jollain mittapuulla tietävänsä jonkinsortin totuuksia - siispä on toimittava siten, että mahdollisimman vähän vahinkoa tapahtuu. Koetan noudattaa tätä varovaisuuden periaatetta arjessani. Olen itse valinnut totuuteni. Kannan siitä myös vastuun. Yritän ainakin. Som fan.

---

Jätä kommentti, niin saat omat sanasi. Ällös pelkää kommentoida muutoinkaan.

Elämän ruhtinataryöt

Olen tänään lukenut vihreäkantista kirjaa. Katsellut naakkoja kissan kanssa.

P saapui koulustaan, siivosi koko asunnon, lämmitti eilen tekemänsä linssikeiton, laittoi jakson Crane Versus Crane koneeseen ja lähti äsken märkä takki päällä markettiin ostamaan avokadoa, koska mun teki sellaista mieli. Luen kirjaa. Naakat palaavat, kun myrsky on ohitse.

Mä en aio mennä vielä

"Ja nyt, rouva, alkaa tosissaan väsyttää", virkkoi anestesialääkäri. Suoneeni tuuppautui kahdenlaista kemiaa. Ehdin lämpimien pyyhkeideni alla vetää kolmisen henkäisyä nukutusnaamarista, ennen kuin valot sammuivat.

Maanantaina oli astetta jännempi päivä. Istuessani potilasvaatteissa leikkausosaston jonotustilassa ja tuijottaessani aamun televisiouutisia mitään niistä tajuamatta mietin, että nyt ei enää voi perua. Olen syönyt sairauteeni myrkkyä jo kuusi vuotta. Se on liikaa. Onneksi nyt tehdään jotain, vaikkei tämä ehkä autakaan. Jotain sentään tehdään. Jotain tehdään! Seurasin hoitajaa saliin ja asettauduin itse leikkauspöydälle. Rintakehääni ja otsaani asetettiin sensoreita. Nyt ei ainakaan voi enää perua.

Heräämössä oli kylmä. Happinaamari painoi, enkä nähnyt kunnolla. Huoneen keskellä oli tumma kattoikkuna. Onko jo yö? Hoitaja irrotti sensorit ja toi lämpimän peiton. Huimasi. Kylkeen sattui. Onko jo yö? Päästyäni enemmän kiinni todellisuuteen minut vietiin osastolle jalat edellä. Olkavarteen tuikattiin morfiinia, ja minä tipahdin takaisin tajuttomuuteen.

Heräsin oksentamaan. Tunnin välein, puolen tunnin välein. Oksensin, kunnes ulos tuli vain metsänvihreää vaahtoa. Oksensin sitä. Lisää morfiinia. Lisää oksennusta. P piti kädestä. Käsi tärisi ja kramppasi. Voiko vielä perua?

Pahoinvointilääke alkoi vähitellen vaikuttaa, kädet rauhoittuivat. Tein hengitysharjoituksia heikentyneiden keuhkojen vahvistamiseksi. Kun sain päivälliseksi kalakeittoa, nauratti jo vähän. Tappaa yrittävät. Ilo kuoli, kun kuulin naapurisängyn sympaattisen naisen diagnoosin verhon takaa. Se on syöpä ja se on levinnyt joka puolelle, töksäytti minutkin leikannut betonintyly lääkäri. Kandit seisoivat hiljaisina, katselivat käsivarsillaan lepääviä kansioita. Kuka nyt silittää hänen koiransa pehmeitä korvia?

Nainen kotiutui ennen minua. Sanoi, ettei aio tähän kuolla. Veti tyylikkään takkinsa päälle päättäväisyydellä. Makasin tyhjässä huoneessa kylki kipeänä ja asiaankuuluva kuume nousten. Sain kuitenkin lähteä kotiin, mikäli niin halusin. Ja minähän halusin.

Kotona kissa tuli ovelle vastaan ja päästi monitulkintaisen määkäisyn. Kaadoin kurkkuuni kipulääkkeitä, join P:n ojentamaa mansikkakeittoa ja seurasin kuinka Nilesin luottokortti puolitetaan Café Nervosassa. Illalla asettauduin varovasti tuttuun sänkyyn. Tuntui taivaalliselta. Kissa loikkasi samantien viereen, tuli aivan liki ja pörisi. Kai sillä oli ikävä, vähän. Eläin vaihtoi asentoa, kiehni itsensä vielä syvemmälle kainaloon. Silitin sen pehmeää kylkeä. Pehmeitä korvia. Onko jo yö?