"Ja nyt, rouva, alkaa tosissaan väsyttää", virkkoi anestesialääkäri. Suoneeni tuuppautui kahdenlaista kemiaa. Ehdin lämpimien pyyhkeideni alla vetää kolmisen henkäisyä nukutusnaamarista, ennen kuin valot sammuivat.
Maanantaina oli astetta jännempi päivä. Istuessani potilasvaatteissa leikkausosaston jonotustilassa ja tuijottaessani aamun televisiouutisia mitään niistä tajuamatta mietin, että nyt ei enää voi perua. Olen syönyt sairauteeni myrkkyä jo kuusi vuotta. Se on liikaa. Onneksi nyt tehdään jotain, vaikkei tämä ehkä autakaan. Jotain sentään tehdään. Jotain tehdään! Seurasin hoitajaa saliin ja asettauduin itse leikkauspöydälle. Rintakehääni ja otsaani asetettiin sensoreita. Nyt ei ainakaan voi enää perua.
Heräämössä oli kylmä. Happinaamari painoi, enkä nähnyt kunnolla. Huoneen keskellä oli tumma kattoikkuna. Onko jo yö? Hoitaja irrotti sensorit ja toi lämpimän peiton. Huimasi. Kylkeen sattui. Onko jo yö? Päästyäni enemmän kiinni todellisuuteen minut vietiin osastolle jalat edellä. Olkavarteen tuikattiin morfiinia, ja minä tipahdin takaisin tajuttomuuteen.
Heräsin oksentamaan. Tunnin välein, puolen tunnin välein. Oksensin, kunnes ulos tuli vain metsänvihreää vaahtoa. Oksensin sitä. Lisää morfiinia. Lisää oksennusta. P piti kädestä. Käsi tärisi ja kramppasi. Voiko vielä perua?
Pahoinvointilääke alkoi vähitellen vaikuttaa, kädet rauhoittuivat. Tein hengitysharjoituksia heikentyneiden keuhkojen vahvistamiseksi. Kun sain päivälliseksi kalakeittoa, nauratti jo vähän. Tappaa yrittävät. Ilo kuoli, kun kuulin naapurisängyn sympaattisen naisen diagnoosin verhon takaa. Se on syöpä ja se on levinnyt joka puolelle, töksäytti minutkin leikannut betonintyly lääkäri. Kandit seisoivat hiljaisina, katselivat käsivarsillaan lepääviä kansioita. Kuka nyt silittää hänen koiransa pehmeitä korvia?
Nainen kotiutui ennen minua. Sanoi, ettei aio tähän kuolla. Veti tyylikkään takkinsa päälle päättäväisyydellä. Makasin tyhjässä huoneessa kylki kipeänä ja asiaankuuluva kuume nousten. Sain kuitenkin lähteä kotiin, mikäli niin halusin. Ja minähän halusin.
Kotona kissa tuli ovelle vastaan ja päästi monitulkintaisen määkäisyn. Kaadoin kurkkuuni kipulääkkeitä, join P:n ojentamaa mansikkakeittoa ja seurasin kuinka Nilesin luottokortti puolitetaan Café Nervosassa. Illalla asettauduin varovasti tuttuun sänkyyn. Tuntui taivaalliselta. Kissa loikkasi samantien viereen, tuli aivan liki ja pörisi. Kai sillä oli ikävä, vähän. Eläin vaihtoi asentoa, kiehni itsensä vielä syvemmälle kainaloon. Silitin sen pehmeää kylkeä. Pehmeitä korvia. Onko jo yö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti