Kuumaa verta

Huhhuh, mä sanon! Tunnetilat ovat seuranneet toistaan, voin kertoa.

Kun maanantaina repäisin kirpakalle kävelylenkille äiteeni kanssa, en voinut pidättää mielenliikutustani saavutettuamme lapsuuteni myllerretyn asuinalueen. Kehitys se kehittyy - lapsenjaloillamme helmenharmaalla 1990-luvulla puhki juoksemistamme metsistä ei ole jäljellä juuri mitään. Havuneulasten joukkoon huolellisesti tehtyjen polkujen tilalla seisoivat harmaiden rivitalojen komppaniat. Juuri kun olin puuskahtamassa lenkkikenkien narinan lomaan, kuinka ennen kaikki oli paremmin, soi puhelin. Maansiirtokoneen jyrinän ylitse kuulin juuri ja juuri, että soittaja oli rehtori ja tarjoamassa sijaisuutta. KELPAA! Hetken päästä hiljaisessa sienimetsässä jäkälää näpeltäessäni ja kuunnellessani luuristani Verohallinnon jonotusmusiikkia tuli kovin 2010-lukulainen fiilis.

Viimeiset kolme päivää olen siis sohvalla napani kaivamisen sijaan opettanut alakoululuokalle matikkaa (!!), biologiaa, pikkuisen historiaa, äidinkieltä ja fysiikkaa (!!!) sekä yläkoululaisille tekstiilikäsityötä (voe mun jeesus siis). Rankkaa, mutta mukavaa. Luokka sattui olemaan loppujen lopuksi kovin herttainen - olisivat jopa halunneet, että tulisin heidän oikeaksi opettajakseen. OON PARAS, HU HU HU! Mistäs sitä tietää, josko noihin yläkoulun tai lukion maikkana joskus törmääkin. En voinut ylipäätään olla luokkahuoneessa ajattelematta eräidenkin viimeaikaisten kekkereiden tupakansavuisten ja viskinkatkuisten tuntien yhteismietteitä: ei ne luokanopettajan opinnot olis tähän päälle kuin yksi luikaisu. Jospa sitä lähtis vaikka Ouluun vuodeksi? Töitä riittäis pätevyydellä enemmän kuin jaksais tehdä! Korvantauksen takana alkaa olla ahdasta.

Huomaatte, kuinka viime pedavuoden synkimmät ja haudanmakuisimmat muistot alkavat ohentua. Niin alkavat, onneksi. Pari viikkoa sitten huomasin hekottelevani oikein sydämellisesti sille yhdellekin didaktiikkaperjantaille, jolloin erinäiset äänenkäheydet ja päänsäryt olivat käyneet yli tusinan kokoisen ryhmämme ja paikalla jorinakiisselissä oli kuulemma komeat kolme ihmistä. Onneksi olen myös säästänyt kymmenet luennoilla tuotetut hengenpitimet, jotka aiheuttavat yhä naurunkyyneliä käteen osuessaan. Kyllä tää tästä.

Erään sijaistamispäivän perään kävimme lunastamassa Kansallisen kaverilippumme ja istuimme suuren näyttämön pehmeisiin penkkeihin. HOMO! lunasti jokaikisen odotuksen, jonka olin ennen näytöstä ehtinyt oopperasta rakentaa. Nuoruuden kirjailijarakkauteni iskemätön, älykäs ja humaani kieli, välinauruja kymmenien yhteishörötysten tuntivauhtia tuottavat one-linerit ja täpötäyden salin tiheä mielenliikutus ihmisyyden äärellä johtivat ravisuttavaan itkuun elämää upeamman loppulaulun aikana. Rakastin joka hetkeä. Suosittelen spektaakkelia lämpimästi - enkä varmastikaan ole ainoa. En ole koskaan nähnyt narikkajonossa niin paljon punasilmäistä ja neniään pyyhkivää, vaiteliasta teatterikansaa. Menkää.

Kissa käänsi kylkeä tuolissaan, minä juon vielä kahvia. Pian laukkaan kirjastoon ja hippikauppaan ultraäänitutkimuksen geelinjämät kyljissä. Ensin otan vielä yhden kaurakeksin. Ihanaa.