Joinain aamuina sitä vaan tietää, että nyt ei pysty. Suohaudan syvyinen uni, tukkoinen naama (ja todennäköisesti pian huomiota kaipaava poskiontelontulehdus), tieto huomisesta venäjäntentistä, yhä tekemätön essee ja ulkona muriseva 20 asteen pakkanen saivat vetämään peiton paremmin korville. Luentokalvot ne on netissäkin, postipaketin voin hakea huomenna. Sitä paitsi olen huomenna menossa ensimmäiseen kirjalliseen kielikurssikokeeseen neljään vuoteen, enkä halua mennä sinne perseilemään itseäni henkilökohtaisiin aikakirjoihin. Joku roti!
Koska kaikki on suhteellista, on venäjänopiskelusta on ollut uskomatonta hyötyä. Sen huomaa välittömästi tuntien jälkeen, kun jatkaa toisille luennoille - mikään ei tunnu ylitsepääsemättömän vaikealta. Vuosia käyttämättömänä uinunut ranskakin sujuu hyräillen. Tähän auttaisi tietysti jokin joko käsittämättömän tylsä julkisoikeuden tai käsittämättömän vaikea matematiikan kurssi, kuten vaikkapa Kryptografian algebralliset menetelmät, joka alkaa tutustumisella Diffie-Hellman-avaimenvaihtoprotokollaan ja diskreetin logaritmin ongelmaan. Vaikka vain otettu lääke auttaa, aion pysyä poissa tilastotieteen laitokselta. Dum-du-dum dum...
Mietiskelin eilen, että kenen elämää tässä elellään. Heräilin sysipimeän aikaan ja keräilin itseni keskustan kautta sulkapalloilun aamuvuoroon. Urheilun jälkeen nautin salaattilounaan ja kiiruhdin ranskantunnille. Tähän pyhä lupaus: sulkapalloilusta tulee tapa. Tarjouduin jo ostamaan käyttämäni lainamailan, mitä voi kohdallani pitää jo raskaansarjan sitoutumisena lajiin. Säännöt ehdin oppia myöhemminkin.
Kohta on jo helmikuu. Aidosti outoa.
28. tammikuuta 2010
25. tammikuuta 2010
FFFFFFFFFUUUUUUU - - - -
Vää-vää-vää vaan kaikille teille. Tulin ilmoittamaan, että toi Päätalon Kalle on aika poika. Prääsens-muoto sevvuoksi, että odottelen miehen puhkeavan "kirjannaputteluun" myös haudan takaa. Tai siis toivon. Nimimerkillä Kun 500 sivua kerralla ei riitä - Iijoki, minä tulen!
Tulin mukavanrennon radanvarsiviikonlopun jälkeen venäjän- ja ranskantuntien (какашка ja crotte) kautta takaisin kotiin vain huomatakseni, että täysi pyykkipussi makaa yhä lattialla, kämppä on yhä kuin pakastelokero ja naapuri poraa yhä seinää. Vilkaistessani tentti-ilmoittautumisiani räjähti pää: kahden tentin sijaan voin ensi viikon perjantaina tehdä vain yhden, sillä huolimatta tupla-tupla-tsekkauksistani eivät tentit olekaan peräkkäin vaan päällekkäin. Siistii. Kasvatustieteen tenttiin on pakko mennä, mikä tarkoittaa kansainvälisen politiikan kirjatentin skippaamista, mikä tarkoittaa mehevää määrää tenttejä kesäkuukausille (vaikka tukea ei mulla enää ole varaa nostaa), mikä tarkoittaa mielenterveyden tärvääntymistä crotteen, mikä tarkoittaa henkisiä ämmänlänkiä hartioille, mikä tark...
Tämänhetkisestä opiskeluinnostani kertoo ilmeikkäästi se, että viimeöisessä unessani olin hyvin iloinen heppakirjaksi muuttuneesta kandidaatintutkielmastani. Kesätöitäkään ei kyllä huvita hakea, sillä en muistaakseni opiskele lääketiedettä tai metsätaloutta, enkä ole pätevä ohjaamaan sisävesilaivaa. Muille ei näköjään löydy hommia. "Säveltapailun lehtorille" näyttäis kyllä olevan paikka auki, samoin Nokian kaupunginjohtajalle. Valtio-opin dosenttikin aloitti viime luentonsa kysymällä, että mitä helvettiä oikein teimme luentosalissa - oikean toimeentulon kultaportit kun näyttäisivät aukenevan väärennetyillä lääkärinpapereilla. Tyypin sanoista tekisi mieli ottaa vähitellen vaari, kun ei noi kuningasmyyjien tulospalkatut duunit enää kiinnosta. Saati sitten paikat, joille haetaan tekijää nimekkeellä "se-ja-se Tampereeseen". Varsinkaan, kun nettiyhteys katkeaa tasan sillä hetkellä, kun sähköiseen hakulomakkeeseen - jos Herra on sellaisen saataville suonut - on juuri saanut väkerrettyä pätkätyökokemuksen kaikki kymmenentuhatta päivämäärää. Mul' ei oo maata, ei kivijalkaa, minkä markan vuoksi raataa - - - ja jolloti jolloti.
Ala-asteaikaiset ystäväni järjestelevät jo kesähäitään. Olen törmännyt kosinta-tapaan lähinnä kansatieteellisessä tutkimuksessa - kiehtova ilmiö. Ja onneksi kovin kaukainen. Laittaa yhtäkaikki miettimään ikää ja saavutuksia, elämän valmiutta. Ei oo, ei tuu.
Tulin mukavanrennon radanvarsiviikonlopun jälkeen venäjän- ja ranskantuntien (какашка ja crotte) kautta takaisin kotiin vain huomatakseni, että täysi pyykkipussi makaa yhä lattialla, kämppä on yhä kuin pakastelokero ja naapuri poraa yhä seinää. Vilkaistessani tentti-ilmoittautumisiani räjähti pää: kahden tentin sijaan voin ensi viikon perjantaina tehdä vain yhden, sillä huolimatta tupla-tupla-tsekkauksistani eivät tentit olekaan peräkkäin vaan päällekkäin. Siistii. Kasvatustieteen tenttiin on pakko mennä, mikä tarkoittaa kansainvälisen politiikan kirjatentin skippaamista, mikä tarkoittaa mehevää määrää tenttejä kesäkuukausille (vaikka tukea ei mulla enää ole varaa nostaa), mikä tarkoittaa mielenterveyden tärvääntymistä crotteen, mikä tarkoittaa henkisiä ämmänlänkiä hartioille, mikä tark...
Tämänhetkisestä opiskeluinnostani kertoo ilmeikkäästi se, että viimeöisessä unessani olin hyvin iloinen heppakirjaksi muuttuneesta kandidaatintutkielmastani. Kesätöitäkään ei kyllä huvita hakea, sillä en muistaakseni opiskele lääketiedettä tai metsätaloutta, enkä ole pätevä ohjaamaan sisävesilaivaa. Muille ei näköjään löydy hommia. "Säveltapailun lehtorille" näyttäis kyllä olevan paikka auki, samoin Nokian kaupunginjohtajalle. Valtio-opin dosenttikin aloitti viime luentonsa kysymällä, että mitä helvettiä oikein teimme luentosalissa - oikean toimeentulon kultaportit kun näyttäisivät aukenevan väärennetyillä lääkärinpapereilla. Tyypin sanoista tekisi mieli ottaa vähitellen vaari, kun ei noi kuningasmyyjien tulospalkatut duunit enää kiinnosta. Saati sitten paikat, joille haetaan tekijää nimekkeellä "se-ja-se Tampereeseen". Varsinkaan, kun nettiyhteys katkeaa tasan sillä hetkellä, kun sähköiseen hakulomakkeeseen - jos Herra on sellaisen saataville suonut - on juuri saanut väkerrettyä pätkätyökokemuksen kaikki kymmenentuhatta päivämäärää. Mul' ei oo maata, ei kivijalkaa, minkä markan vuoksi raataa - - - ja jolloti jolloti.
Ala-asteaikaiset ystäväni järjestelevät jo kesähäitään. Olen törmännyt kosinta-tapaan lähinnä kansatieteellisessä tutkimuksessa - kiehtova ilmiö. Ja onneksi kovin kaukainen. Laittaa yhtäkaikki miettimään ikää ja saavutuksia, elämän valmiutta. Ei oo, ei tuu.
15. tammikuuta 2010
Eikä poliisi puutu asiaan
On perjantai-ilta, ja minua väsyttää. Niimmaan kauhiast. Ajattelin kusahtaneen illan kunniaksi päräyttää sisuksistani yhden kasvatustieteen esseen, mutta mitäpä sitä turhaan yrittämään, kun itsensä näin hyvin tuntee. Olen katsonut jo neljä jaksoa Housea, ja käsi on vieraillut ahkeraan kuivattujen hedelmien kulholla. Olen viikossa vieroittanut itseni todellisista herkuista; kaapeistani löytyy ainakin puoli kiloa suklaata, saman verran bileiden jäljiltä lojumaan jääneitä chilipähkinöitä sekä noin tuhannen kalorin edestä kaurakeksejä. Ei tee mieli. Yhtään. Äiti olis ylypee.
Eniten vituttaa kaikki. Päälle vyöryvä uupumus, niskoilta perseelleen kääntynyt unirytmi, ylioppilaskunnan ravintelin tarjoilema ruoka joka on puoliksi vettä ja puoliksi rasvaa (t. Nilliti nilliti), kirjatentti toisensa perään. Luin eilen 11 tuntia tenttiin, eikä edes riittänyt. Kuoresta paljastunut kysymys Työntekijöiden välisen epämuodollisen luottamuksen mureneminen sosiaalisena vajeena olisi naurattanut, jos hampaani eivät olisi kalisseet niin kovasti toisiaan vasten. Palelen jatkuvasti. Joka paikassa. Kotini lämpötila ei nouse yli yhdeksäntoista lämpöasteen, vaikka juoksisin koko illan ympyrää. Tai ilmaisin patterin. Nukun t-paita ja huppari päällä - huppu päässä ja narut kiinni. Ulkonakin paleltaa, vaikka pakkaset menivät. Tänäänkin. En tajuu. Sainpahan sentään kirjoitella vastauskonseptiin työn uusliberalistista kulttuuria solvaavaa tekstiä. Kerranki!!1+
Lisäksi tarkoituksenani oli mennä keskustaan ostamaan kaljaa, mutta vingutinkin korttitilin tyhjäksi. Sillä sain kolme muovirasiallista meikkejä. En taas tiijä.
Palatakseni vitutukseen: käsittääkseni kieltenkursseilla on tarkoitus oppia kommunikointia - tai ainakin ottamaan edes katsekontaktia, suomeksi tai vieraalla kielellä. Istun ranskankurssilla sellaisen tyypin vieressä, joka ei edes katsonut kohti, kun ensimmäisellä tunnilla, paritehtävän julistamisen jälkeen käännyin ja tervehdin iloa uhkuen. Hämmentävää, hyvin hämmentävää. Harjoituksia voi tehdä yksin kotonakin - miksi siis vaivautua tunnille? Miksi, tosiaan.
Jännä juttu tuo Zeitgeist, mietiskeltiin toissapäivänä dokumentin äärellä. 1960-luvun vuosiin haikailu on kliseiden klisee, mutta mentaliteetteja on jännittävää miettiä, varsinkin herkullisten aikalaistodisteiden äärellä. Maailma, jossa kaikki on kehittymässä kovaa tahtia ja jokainen päivä toista valoisampi, vaikuttaa ihanalta unelta. Nykyinenkin postmoderni fragmentoitunut yhteiskuntamme on muutoksessa, muttei parempaan. Kultakausi oli ja meni, juoksemme kilpaa kohti olemassaolomme viimeistä rantaa, eikä ketään jää siivoamaan jälkiämme - saati kaipaamaan. Ero on valtava. Opettajan uraakin miettiessä mielenpintaan nousee kysymys siitä, kuinka kaiken kasvatuksen ydintä, toivoa, voi opettaa todellisuudessa, jossa lajimme onnekkaimmat ovat tekemässä laajennettua itsemurhaa. Koetan kuvitella itseäni piirtoheittimen ääreen kertomaan, että kasvu on ikuista ja kaikki järjestyy. En tiedä, pitäisikö pokeri. Kansantaloustieteen proffallakaan ei pitänyt.
Eniten vituttaa kaikki. Päälle vyöryvä uupumus, niskoilta perseelleen kääntynyt unirytmi, ylioppilaskunnan ravintelin tarjoilema ruoka joka on puoliksi vettä ja puoliksi rasvaa (t. Nilliti nilliti), kirjatentti toisensa perään. Luin eilen 11 tuntia tenttiin, eikä edes riittänyt. Kuoresta paljastunut kysymys Työntekijöiden välisen epämuodollisen luottamuksen mureneminen sosiaalisena vajeena olisi naurattanut, jos hampaani eivät olisi kalisseet niin kovasti toisiaan vasten. Palelen jatkuvasti. Joka paikassa. Kotini lämpötila ei nouse yli yhdeksäntoista lämpöasteen, vaikka juoksisin koko illan ympyrää. Tai ilmaisin patterin. Nukun t-paita ja huppari päällä - huppu päässä ja narut kiinni. Ulkonakin paleltaa, vaikka pakkaset menivät. Tänäänkin. En tajuu. Sainpahan sentään kirjoitella vastauskonseptiin työn uusliberalistista kulttuuria solvaavaa tekstiä. Kerranki!!1+
Lisäksi tarkoituksenani oli mennä keskustaan ostamaan kaljaa, mutta vingutinkin korttitilin tyhjäksi. Sillä sain kolme muovirasiallista meikkejä. En taas tiijä.
Palatakseni vitutukseen: käsittääkseni kieltenkursseilla on tarkoitus oppia kommunikointia - tai ainakin ottamaan edes katsekontaktia, suomeksi tai vieraalla kielellä. Istun ranskankurssilla sellaisen tyypin vieressä, joka ei edes katsonut kohti, kun ensimmäisellä tunnilla, paritehtävän julistamisen jälkeen käännyin ja tervehdin iloa uhkuen. Hämmentävää, hyvin hämmentävää. Harjoituksia voi tehdä yksin kotonakin - miksi siis vaivautua tunnille? Miksi, tosiaan.
Jännä juttu tuo Zeitgeist, mietiskeltiin toissapäivänä dokumentin äärellä. 1960-luvun vuosiin haikailu on kliseiden klisee, mutta mentaliteetteja on jännittävää miettiä, varsinkin herkullisten aikalaistodisteiden äärellä. Maailma, jossa kaikki on kehittymässä kovaa tahtia ja jokainen päivä toista valoisampi, vaikuttaa ihanalta unelta. Nykyinenkin postmoderni fragmentoitunut yhteiskuntamme on muutoksessa, muttei parempaan. Kultakausi oli ja meni, juoksemme kilpaa kohti olemassaolomme viimeistä rantaa, eikä ketään jää siivoamaan jälkiämme - saati kaipaamaan. Ero on valtava. Opettajan uraakin miettiessä mielenpintaan nousee kysymys siitä, kuinka kaiken kasvatuksen ydintä, toivoa, voi opettaa todellisuudessa, jossa lajimme onnekkaimmat ovat tekemässä laajennettua itsemurhaa. Koetan kuvitella itseäni piirtoheittimen ääreen kertomaan, että kasvu on ikuista ja kaikki järjestyy. En tiedä, pitäisikö pokeri. Kansantaloustieteen proffallakaan ei pitänyt.
12. tammikuuta 2010
Tukka kiinni, kengät jalkaan
Totun nopeasti liian hyvään. Lämpimään kainaloon, Housen neloskauteen ja kiireettömyyteen, siihen että sunnuntain aamukahvin voi juoda puoli kahdelta iltapäivällä jos huvittaa. Sitäkin kivuliaampi mahalasku maanantaihin. Väsymys on jotain järjetöntä. En voisikaan kai nukkua niin paljon kuin mitä tarvitsisin. Erään aamun torkkuennätys oli kolme ja puoli tuntia. Tosin kertoo jotain luonteestani, että laitan vapaapäivänäkin kellon herättämään. Teen asialle jotain heti huomenna.
Arki alkoi venäjän- ja ranskantunneilla, luentolehtiön ostamisella ja ruokalan minimaissisalaatilla. Vaikka väsytti, jaksoin kotimatkalla katsella lumen hopeoimia puita. Keitin teetä. Laskuri nakutti päivälle 350 kaloria liikaa, vaikken kokenut syöneeni juuri mitään. Teen asialle jotain heti huomenna.
Kirjatenttien suorittaminen on tylsää. Eri tylsää. Yäk-tylsää. Vaikka näköjään pystyn lukemaan tenttikirjan (ja tekemään muistiinpanot) alle neljään tuntiin, jos haluan. Harmi silti, ettei kevättä voi perua. Asennevamma. Teen asialle jotain heti huomenna.
Arki alkoi venäjän- ja ranskantunneilla, luentolehtiön ostamisella ja ruokalan minimaissisalaatilla. Vaikka väsytti, jaksoin kotimatkalla katsella lumen hopeoimia puita. Keitin teetä. Laskuri nakutti päivälle 350 kaloria liikaa, vaikken kokenut syöneeni juuri mitään. Teen asialle jotain heti huomenna.
Kirjatenttien suorittaminen on tylsää. Eri tylsää. Yäk-tylsää. Vaikka näköjään pystyn lukemaan tenttikirjan (ja tekemään muistiinpanot) alle neljään tuntiin, jos haluan. Harmi silti, ettei kevättä voi perua. Asennevamma. Teen asialle jotain heti huomenna.
7. tammikuuta 2010
Pidä huivistasi kiinni
Löysin kortin kymmenien kaltaistensa joukosta etsiessäni tuolien kasaamisohjetta. Teostiedot ovat venäjäksi ja maalauksen nimenä Delegatka (1927), Edustajatar. Taiteilijasta pysyvät hakukoneet hiljaa. Yhtäkaikki, naisen katse antaa voimaa.
5. tammikuuta 2010
4. tammikuuta 2010
Kakstonnii
Sopuli ilmoittautuu. Rinteeltä alaaaaas ...!
2000
Uskomatonta kyllä olin tämän vuosikymmenen alussa 13-vuotias ja peruskoulun seitsemäsluokkalainen. Olin juuri aloittanut yläasteen, jonka maine opinahjona ei ollut kaikkein parhaimpia. Luokkani ei sekään ollut kilteimmästä päästä, mistä syystä suhtaudun ajatukseen itsestäni sellaista opettamassa lähinnä kuvotuksentuntein. Harrastin ratsastusta vähenemään päin - olin alkanut ymmärtää, etten koskaan voisi kehittyä lajissa erityisen hyväksi (varsinkaan, kun rahoitin epäsäännölliset tuntini suurimmilta osin lähinnä taluttamalla tuntihevosia alkeiskursseilla). Ja mitäänhän ei kannata tehdä, jos ei siinä voi olla ihan paras, right? Olin kasvattanut otsatukkani pois, ja nuoruus sai tulla. Minusta oli jo tullut täti, edellisen vuoden aivan viime päivinä.
2001
Olin kiltti lapsi. Pärjäsin hyvin koulussa ja maailma tuntui kiinnostavalta. Kahdeksannella luokalla historianopettajamme, miltei eläkeikäinen harmaantunut nainen, luki edelleen meille ääneen joka tunnin aluksi pätkän Hugon Kurjia. Koko luokka kuunteli hiljaa. Menneisyys alkoi kiehtoa - jännintä ever oli Tilsit, tsaarien Venäjä ja teollistuvan maailman höyry, paine ja voima. Kaksi jälkimmäistä kuumottaa edelleen, muassaan tietysti muutakin vielä jännempää. Aloitin kuvataidekoulun, jonka opetuksia saan kiittää paljosta.
2002
Sinä kesänä vanhempi siskoni meni naimisiin. Maistraatissa otetussa valokuvassa on surun murtamat kasvot hymymeren keskellä. Äitini äiti oli kuollut samana aamuna. Vietin sinä vuonna paljon aikaa siskoni ja hänen miehensä luona maalla, mistä löytyi punainen talo, pihalampi ja kiltti mastiffi. Opin tuntemaan tähtikuvioita.
2003
Yhdeksäs luokka päättyi ja lukio alkoi. Vaikka ystäväpiiri vaihtui lähes täysin, hengailin silti myös aivan lapsuusaikojenkin kavereiden kanssa. Koulussa olin taas jännän äärellä - matematiikka ainoana ei kiinnostanut sitten yhtään. Historia, yhteiskuntaoppi, filosofia, äidinkieli ja muut neljä kieltä piirtyivät vahvoina. Seurustelin syksyn erään yläasteaikaisen ihastukseni kanssa. Viihdyin edelleen maalla, sillä nuoruusvuosiin kenties elimellisesti kuuluen kotona ahisti. Palasin pihalammen reunalle aina, olemaan sen vanhan koiran kanssa, joka haukkuu kuin pieni koira nukkuessaan ja heiluttaa häntää, vaikkei tarvitse. Venäjä näyttäytyi suurena ja mahtavana asuttaessamme kuvataidekouluporukan kanssa vanhaa pioneerileirikeskusta. Minusta tuli kummitäti pienelle pojalle.
2004
Suhde päättyi eroon vuoden vaihduttua, enkä itkeskellyt pitkään. Pappani, ison talon isäntä ja kiltti ihminen, menehtyi. Kuvasin kallioita Latvianmeren rannalla. Osa ystävistäni oli äkkiä abeja. Aloin tehdä kuvataidekoulun päättötyötä, mikä tuntui samalla surutyöltä. Kuvista oli vaikea lopettaa, ja siksi kai juoksinkin tehtaan varjossa kehittämässä ja vedostamassa minua vanhemmalla järjestelmäkameralla napattuja kuvia kirjaimellisesti viimeistä päivää. Lopetin lihansyönnin jouduttuani kesällä tappamaan kituvan eläimen koivuhalolla. Näin kummallisia unia; siinä tihkusateessa oli jotain surullista, ja siinä, että mä olin siellä ihan yksin enkä lähettänyt yhtään postikorttia. Aloimme pitää kekkereitä, kotibileitä, mitä milloinkin. Oli hauskaa, oltiin nuoria, oltiin tyhmiä - helteellä, pakkasilla, sateessa. Lokakuussa onnistuin nukahtamaan oikean pojan viereen.
2005
Mokasin polkkamasurkan kahdesti vanhojentansseissa, mutta jestas sentään miten olikin kivaa, vaikka jatkot työväentalolla surkeat olivatkin. Helsinki tuli entistä tutummaksi poikaystäväni myötä, aloin ihastua kaupunkiin. Kaveriporukkamme oli yhä tiivis. Vappuna lauloi Agit-propin kvartetti työväenlauluja levysoittimesta, ja me juotiin simaa ja pelattiin Trivialia. Missään kortissa ei kysytty, että kuka keksi rakkauden. Onneksi äiti ei tiedä, paljonko ja mihin tämä kiltti tyttö tuhlasi. Heinäkuussa löysin itseni vuodeosastolta tippa kädessä ja mielessä luuydintutkimuksen hitaasti haalistuva muisto. Sain lisää elinikäistä lääkitystä. Kotiuduttuani lähdin heti hippifestareille. Syksyllä poikaystäväni muutti sivaripaikan perässä ja asuimme vihdoin samassa kaupungissa. Ylioppilaskirjoitukset alkoivat - olin läpällä ilmoittautunut muun muassa A-ruotsiin sitä sellaisena päivääkään lukematta, mikä kertoo ehkä suhteellisuudentajun puutteesta, hyvästä itsetunnosta, huumorintajusta tai niistä kaikista. Tein viikonloppuisin töitä.
2006
Keväällä minulle elämää rakkaampi koira kuoli, ja elämä tuntui epäreilulta. Ostin digijärjestelmän. Aloin oikeasti pohtia tulevaisuuttani, ja yliopisto alkoi tuntua yhä luonnollisemmalta vaihtoehdolta. Ajattelin täsmälleen päinvastoin kuin mitä opinnonohjaaja oli käskenyt: näin itseni opiskelijana, mutten missään ammatissa. Harkitsin kehitysmaatutkimuksen, valtio-opin, kirjallisuustieteen ja yleisen historian pääsykokeita sekä valokuvausta ammattikorkeakouluun. Alkuvuosi noudatti kaavaa penkkarit - abiristeily - talviloma - tentit - kirjoitukset - näyttelyn avajaiset - pääsykokeet - yo-juhlat, rinnallaan arkistointityö ja autokoulu. Kävin loppujen lopuksi kolmissa pääsykokeissa. Helsingissä yleisessä kirjallisuustieteessä tajusin, etten haluakaan opiskella sellaista tuubaa, ja heitin paperit lähtiessäni roskiin. Oli kaunis ja kirkas päivä, Aleksanterinkatu kiilsi kultaisena. Tampereella kävin historian ja pohjoismaisten kielten kokeissa. Ruotsia olin lämmitellyt katsomalla edellisenä iltana Bergmanin Kiihkon, historiaa olin lukenut vähän enemmän. Historiankysymykset osuivat napakymppiin. Lähtiessäni salista olin tyytyväinen, että olin tullut kokeilemaan, sillä seuraavana vuonna tietäisin ja osaisin taas enemmän. Heinäkuussa sain paksun kirjekuoren, enkä tiennyt mitä sanoa. Sulin ilosta. Muutin Tampereelle, sain ihania ystäviä, opiskelu maittoi (viimeinkin diagnosoidusta migreenistä huolimatta). Jatkoin viikonlopputöitäni. Ystäväni sai vankilatuomion mielipiteensä vuoksi. Kirjoitin hänelle kirjeitä koko syksyn. Muut vanhat ystäväni hajaantuivat ympäri Suomen, omille aloilleen. Tapailimme harvoin mutta laadukkaasti.
2007
Ensimmäinen täysi vegaanivuoteni. Vuosi alkoi sillä, että tanssimme Justinin tahtiin eräässä pimeässä hikisessä olohuoneessa. Kesken biisin housuni repesivät takapuolesta. Mietin kehitysmaatutkimuksen opiskelua joustavalla opinto-oikeudella - keväällä hain ja pääsin. Toukokuussa kävin Taikin pääsykokeissa, hyppäsin vähitellen poikaystävälleni asumaan, kävin kesän Hämeenlinnassa oman alan duunissa ja syksyllä muutin Helsingin Kallioon. Tein puhelinhaastattelijan ja postittajan hommia. Talvi oli kostea ja musta, kahvinpaahtimo tuoksui. Aleksanterinkadulla satoi vettä.
2008
Dyykkausvuosi. Tammikuussa olin vähällä päästä oman alan töihin, mutta koska työnantajani päätti rikkoa suullisen sopimuksen, jäi pelkkä luu käteen ja paskanmaku suuhun. Jälkeenpäin ajatellen työpaikan menetys saattoi ratkaista paljon - jos olisin sen saanut, tuskin olisin enää lähtenyt Helsingistä. Tein kevään vuokratyöhommia, ja kesäksi sain taas museotyötä: siivosin vessoja ja paistoin marjapiirakkaa, muodostin kunnioittavan suhteen höyryvetureihin. Syksyllä muutin taas Kallioon, Fleminginkadulle, asuntoon jonka sijainnilta ja huonokuntoisuudelta suljin päättäväisesti silmäni. Jatkoin Tampereella opiskelua: menin proseminaariin ja aloin kiivaasti koota kandintutkintoa kasaan. Vietin ihania tunteja hyväsydämisten ystävieni residenssissä Hatanpään valtatiellä. Helsingissä tein liikaa töitä mutta olin aina PA, väsyin vähitellen. Kuljin koko talven kesäkengissä.
2009
Juoksin alkutalven Turussa arkistossa. Tajusin, ettei tule lasta eikä paskaa, ja tein päätöksen muuttaa syksyllä takaisin Tampereelle. Maaliskuun alussa tulipalo tuhosi asuintaloani aamuyöllä kolmen jälkeen. Vaikka istuin paniikkikohtauksessa savuisen kotini lattialla märän paitani läpi hengittäen miltei tunnin ajan, eivät keuhkoni tai sydämeni onneksi vahingoittuneet. Palo oli vaarallinen ja raju - jos paloasema ei olisi sijainnut aivan kulman takana tai hälytys olisi myöhästynyt kymmenenkin minuuttia, olisi koko talo kuulemma palanut kuin soihtu. Tein yhä liikaa töitä, matkustelin junalla ja tuijottelin vaihtuvaa maisemaa. Proseminaariesitelmäni valmistui, samoin kandintutkielma. Kesän vietin kaupan kassalla. Piipahdin Lapissa ja Pohjanmaalla. Veljeni toinen tytär syntyi. Sanoin irti vuokrasopimukseni, tappelin vuokraisäntäni kanssa ja tein ensimmäistä kertaa elämässäni rikosilmoituksen. Muutin jälleen, aloitin uuden kielen ja uudet sivuaineet. Arki ja opiskelu Tampereella maistui ihanalta, vaikka alistuminen opettajankoulutukseen kuritti sisintä ja kovaa. Lokakuussa juhlimme pienesti P:n kanssa viisivuotista seukkaamistamme. Alkoi kylmä talvi, ja ostin ensimmäiset oikeat talvikengät. En saanut valmistuttua, mutta kerkeäähän sitä. On ollut vähän kiirettä.
2000
Uskomatonta kyllä olin tämän vuosikymmenen alussa 13-vuotias ja peruskoulun seitsemäsluokkalainen. Olin juuri aloittanut yläasteen, jonka maine opinahjona ei ollut kaikkein parhaimpia. Luokkani ei sekään ollut kilteimmästä päästä, mistä syystä suhtaudun ajatukseen itsestäni sellaista opettamassa lähinnä kuvotuksentuntein. Harrastin ratsastusta vähenemään päin - olin alkanut ymmärtää, etten koskaan voisi kehittyä lajissa erityisen hyväksi (varsinkaan, kun rahoitin epäsäännölliset tuntini suurimmilta osin lähinnä taluttamalla tuntihevosia alkeiskursseilla). Ja mitäänhän ei kannata tehdä, jos ei siinä voi olla ihan paras, right? Olin kasvattanut otsatukkani pois, ja nuoruus sai tulla. Minusta oli jo tullut täti, edellisen vuoden aivan viime päivinä.
2001
Olin kiltti lapsi. Pärjäsin hyvin koulussa ja maailma tuntui kiinnostavalta. Kahdeksannella luokalla historianopettajamme, miltei eläkeikäinen harmaantunut nainen, luki edelleen meille ääneen joka tunnin aluksi pätkän Hugon Kurjia. Koko luokka kuunteli hiljaa. Menneisyys alkoi kiehtoa - jännintä ever oli Tilsit, tsaarien Venäjä ja teollistuvan maailman höyry, paine ja voima. Kaksi jälkimmäistä kuumottaa edelleen, muassaan tietysti muutakin vielä jännempää. Aloitin kuvataidekoulun, jonka opetuksia saan kiittää paljosta.
2002
Sinä kesänä vanhempi siskoni meni naimisiin. Maistraatissa otetussa valokuvassa on surun murtamat kasvot hymymeren keskellä. Äitini äiti oli kuollut samana aamuna. Vietin sinä vuonna paljon aikaa siskoni ja hänen miehensä luona maalla, mistä löytyi punainen talo, pihalampi ja kiltti mastiffi. Opin tuntemaan tähtikuvioita.
2003
Yhdeksäs luokka päättyi ja lukio alkoi. Vaikka ystäväpiiri vaihtui lähes täysin, hengailin silti myös aivan lapsuusaikojenkin kavereiden kanssa. Koulussa olin taas jännän äärellä - matematiikka ainoana ei kiinnostanut sitten yhtään. Historia, yhteiskuntaoppi, filosofia, äidinkieli ja muut neljä kieltä piirtyivät vahvoina. Seurustelin syksyn erään yläasteaikaisen ihastukseni kanssa. Viihdyin edelleen maalla, sillä nuoruusvuosiin kenties elimellisesti kuuluen kotona ahisti. Palasin pihalammen reunalle aina, olemaan sen vanhan koiran kanssa, joka haukkuu kuin pieni koira nukkuessaan ja heiluttaa häntää, vaikkei tarvitse. Venäjä näyttäytyi suurena ja mahtavana asuttaessamme kuvataidekouluporukan kanssa vanhaa pioneerileirikeskusta. Minusta tuli kummitäti pienelle pojalle.
2004
Suhde päättyi eroon vuoden vaihduttua, enkä itkeskellyt pitkään. Pappani, ison talon isäntä ja kiltti ihminen, menehtyi. Kuvasin kallioita Latvianmeren rannalla. Osa ystävistäni oli äkkiä abeja. Aloin tehdä kuvataidekoulun päättötyötä, mikä tuntui samalla surutyöltä. Kuvista oli vaikea lopettaa, ja siksi kai juoksinkin tehtaan varjossa kehittämässä ja vedostamassa minua vanhemmalla järjestelmäkameralla napattuja kuvia kirjaimellisesti viimeistä päivää. Lopetin lihansyönnin jouduttuani kesällä tappamaan kituvan eläimen koivuhalolla. Näin kummallisia unia; siinä tihkusateessa oli jotain surullista, ja siinä, että mä olin siellä ihan yksin enkä lähettänyt yhtään postikorttia. Aloimme pitää kekkereitä, kotibileitä, mitä milloinkin. Oli hauskaa, oltiin nuoria, oltiin tyhmiä - helteellä, pakkasilla, sateessa. Lokakuussa onnistuin nukahtamaan oikean pojan viereen.
2005
Mokasin polkkamasurkan kahdesti vanhojentansseissa, mutta jestas sentään miten olikin kivaa, vaikka jatkot työväentalolla surkeat olivatkin. Helsinki tuli entistä tutummaksi poikaystäväni myötä, aloin ihastua kaupunkiin. Kaveriporukkamme oli yhä tiivis. Vappuna lauloi Agit-propin kvartetti työväenlauluja levysoittimesta, ja me juotiin simaa ja pelattiin Trivialia. Missään kortissa ei kysytty, että kuka keksi rakkauden. Onneksi äiti ei tiedä, paljonko ja mihin tämä kiltti tyttö tuhlasi. Heinäkuussa löysin itseni vuodeosastolta tippa kädessä ja mielessä luuydintutkimuksen hitaasti haalistuva muisto. Sain lisää elinikäistä lääkitystä. Kotiuduttuani lähdin heti hippifestareille. Syksyllä poikaystäväni muutti sivaripaikan perässä ja asuimme vihdoin samassa kaupungissa. Ylioppilaskirjoitukset alkoivat - olin läpällä ilmoittautunut muun muassa A-ruotsiin sitä sellaisena päivääkään lukematta, mikä kertoo ehkä suhteellisuudentajun puutteesta, hyvästä itsetunnosta, huumorintajusta tai niistä kaikista. Tein viikonloppuisin töitä.
2006
Keväällä minulle elämää rakkaampi koira kuoli, ja elämä tuntui epäreilulta. Ostin digijärjestelmän. Aloin oikeasti pohtia tulevaisuuttani, ja yliopisto alkoi tuntua yhä luonnollisemmalta vaihtoehdolta. Ajattelin täsmälleen päinvastoin kuin mitä opinnonohjaaja oli käskenyt: näin itseni opiskelijana, mutten missään ammatissa. Harkitsin kehitysmaatutkimuksen, valtio-opin, kirjallisuustieteen ja yleisen historian pääsykokeita sekä valokuvausta ammattikorkeakouluun. Alkuvuosi noudatti kaavaa penkkarit - abiristeily - talviloma - tentit - kirjoitukset - näyttelyn avajaiset - pääsykokeet - yo-juhlat, rinnallaan arkistointityö ja autokoulu. Kävin loppujen lopuksi kolmissa pääsykokeissa. Helsingissä yleisessä kirjallisuustieteessä tajusin, etten haluakaan opiskella sellaista tuubaa, ja heitin paperit lähtiessäni roskiin. Oli kaunis ja kirkas päivä, Aleksanterinkatu kiilsi kultaisena. Tampereella kävin historian ja pohjoismaisten kielten kokeissa. Ruotsia olin lämmitellyt katsomalla edellisenä iltana Bergmanin Kiihkon, historiaa olin lukenut vähän enemmän. Historiankysymykset osuivat napakymppiin. Lähtiessäni salista olin tyytyväinen, että olin tullut kokeilemaan, sillä seuraavana vuonna tietäisin ja osaisin taas enemmän. Heinäkuussa sain paksun kirjekuoren, enkä tiennyt mitä sanoa. Sulin ilosta. Muutin Tampereelle, sain ihania ystäviä, opiskelu maittoi (viimeinkin diagnosoidusta migreenistä huolimatta). Jatkoin viikonlopputöitäni. Ystäväni sai vankilatuomion mielipiteensä vuoksi. Kirjoitin hänelle kirjeitä koko syksyn. Muut vanhat ystäväni hajaantuivat ympäri Suomen, omille aloilleen. Tapailimme harvoin mutta laadukkaasti.
2007
Ensimmäinen täysi vegaanivuoteni. Vuosi alkoi sillä, että tanssimme Justinin tahtiin eräässä pimeässä hikisessä olohuoneessa. Kesken biisin housuni repesivät takapuolesta. Mietin kehitysmaatutkimuksen opiskelua joustavalla opinto-oikeudella - keväällä hain ja pääsin. Toukokuussa kävin Taikin pääsykokeissa, hyppäsin vähitellen poikaystävälleni asumaan, kävin kesän Hämeenlinnassa oman alan duunissa ja syksyllä muutin Helsingin Kallioon. Tein puhelinhaastattelijan ja postittajan hommia. Talvi oli kostea ja musta, kahvinpaahtimo tuoksui. Aleksanterinkadulla satoi vettä.
2008
Dyykkausvuosi. Tammikuussa olin vähällä päästä oman alan töihin, mutta koska työnantajani päätti rikkoa suullisen sopimuksen, jäi pelkkä luu käteen ja paskanmaku suuhun. Jälkeenpäin ajatellen työpaikan menetys saattoi ratkaista paljon - jos olisin sen saanut, tuskin olisin enää lähtenyt Helsingistä. Tein kevään vuokratyöhommia, ja kesäksi sain taas museotyötä: siivosin vessoja ja paistoin marjapiirakkaa, muodostin kunnioittavan suhteen höyryvetureihin. Syksyllä muutin taas Kallioon, Fleminginkadulle, asuntoon jonka sijainnilta ja huonokuntoisuudelta suljin päättäväisesti silmäni. Jatkoin Tampereella opiskelua: menin proseminaariin ja aloin kiivaasti koota kandintutkintoa kasaan. Vietin ihania tunteja hyväsydämisten ystävieni residenssissä Hatanpään valtatiellä. Helsingissä tein liikaa töitä mutta olin aina PA, väsyin vähitellen. Kuljin koko talven kesäkengissä.
2009
Juoksin alkutalven Turussa arkistossa. Tajusin, ettei tule lasta eikä paskaa, ja tein päätöksen muuttaa syksyllä takaisin Tampereelle. Maaliskuun alussa tulipalo tuhosi asuintaloani aamuyöllä kolmen jälkeen. Vaikka istuin paniikkikohtauksessa savuisen kotini lattialla märän paitani läpi hengittäen miltei tunnin ajan, eivät keuhkoni tai sydämeni onneksi vahingoittuneet. Palo oli vaarallinen ja raju - jos paloasema ei olisi sijainnut aivan kulman takana tai hälytys olisi myöhästynyt kymmenenkin minuuttia, olisi koko talo kuulemma palanut kuin soihtu. Tein yhä liikaa töitä, matkustelin junalla ja tuijottelin vaihtuvaa maisemaa. Proseminaariesitelmäni valmistui, samoin kandintutkielma. Kesän vietin kaupan kassalla. Piipahdin Lapissa ja Pohjanmaalla. Veljeni toinen tytär syntyi. Sanoin irti vuokrasopimukseni, tappelin vuokraisäntäni kanssa ja tein ensimmäistä kertaa elämässäni rikosilmoituksen. Muutin jälleen, aloitin uuden kielen ja uudet sivuaineet. Arki ja opiskelu Tampereella maistui ihanalta, vaikka alistuminen opettajankoulutukseen kuritti sisintä ja kovaa. Lokakuussa juhlimme pienesti P:n kanssa viisivuotista seukkaamistamme. Alkoi kylmä talvi, ja ostin ensimmäiset oikeat talvikengät. En saanut valmistuttua, mutta kerkeäähän sitä. On ollut vähän kiirettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)