Joinain aamuina sitä vaan tietää, että nyt ei pysty. Suohaudan syvyinen uni, tukkoinen naama (ja todennäköisesti pian huomiota kaipaava poskiontelontulehdus), tieto huomisesta venäjäntentistä, yhä tekemätön essee ja ulkona muriseva 20 asteen pakkanen saivat vetämään peiton paremmin korville. Luentokalvot ne on netissäkin, postipaketin voin hakea huomenna. Sitä paitsi olen huomenna menossa ensimmäiseen kirjalliseen kielikurssikokeeseen neljään vuoteen, enkä halua mennä sinne perseilemään itseäni henkilökohtaisiin aikakirjoihin. Joku roti!
Koska kaikki on suhteellista, on venäjänopiskelusta on ollut uskomatonta hyötyä. Sen huomaa välittömästi tuntien jälkeen, kun jatkaa toisille luennoille - mikään ei tunnu ylitsepääsemättömän vaikealta. Vuosia käyttämättömänä uinunut ranskakin sujuu hyräillen. Tähän auttaisi tietysti jokin joko käsittämättömän tylsä julkisoikeuden tai käsittämättömän vaikea matematiikan kurssi, kuten vaikkapa Kryptografian algebralliset menetelmät, joka alkaa tutustumisella Diffie-Hellman-avaimenvaihtoprotokollaan ja diskreetin logaritmin ongelmaan. Vaikka vain otettu lääke auttaa, aion pysyä poissa tilastotieteen laitokselta. Dum-du-dum dum...
Mietiskelin eilen, että kenen elämää tässä elellään. Heräilin sysipimeän aikaan ja keräilin itseni keskustan kautta sulkapalloilun aamuvuoroon. Urheilun jälkeen nautin salaattilounaan ja kiiruhdin ranskantunnille. Tähän pyhä lupaus: sulkapalloilusta tulee tapa. Tarjouduin jo ostamaan käyttämäni lainamailan, mitä voi kohdallani pitää jo raskaansarjan sitoutumisena lajiin. Säännöt ehdin oppia myöhemminkin.
Kohta on jo helmikuu. Aidosti outoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti