Eikä poliisi puutu asiaan

On perjantai-ilta, ja minua väsyttää. Niimmaan kauhiast. Ajattelin kusahtaneen illan kunniaksi päräyttää sisuksistani yhden kasvatustieteen esseen, mutta mitäpä sitä turhaan yrittämään, kun itsensä näin hyvin tuntee. Olen katsonut jo neljä jaksoa Housea, ja käsi on vieraillut ahkeraan kuivattujen hedelmien kulholla. Olen viikossa vieroittanut itseni todellisista herkuista; kaapeistani löytyy ainakin puoli kiloa suklaata, saman verran bileiden jäljiltä lojumaan jääneitä chilipähkinöitä sekä noin tuhannen kalorin edestä kaurakeksejä. Ei tee mieli. Yhtään. Äiti olis ylypee.

Eniten vituttaa kaikki. Päälle vyöryvä uupumus, niskoilta perseelleen kääntynyt unirytmi, ylioppilaskunnan ravintelin tarjoilema ruoka joka on puoliksi vettä ja puoliksi rasvaa (t. Nilliti nilliti), kirjatentti toisensa perään. Luin eilen 11 tuntia tenttiin, eikä edes riittänyt. Kuoresta paljastunut kysymys Työntekijöiden välisen epämuodollisen luottamuksen mureneminen sosiaalisena vajeena olisi naurattanut, jos hampaani eivät olisi kalisseet niin kovasti toisiaan vasten. Palelen jatkuvasti. Joka paikassa. Kotini lämpötila ei nouse yli yhdeksäntoista lämpöasteen, vaikka juoksisin koko illan ympyrää. Tai ilmaisin patterin. Nukun t-paita ja huppari päällä - huppu päässä ja narut kiinni. Ulkonakin paleltaa, vaikka pakkaset menivät. Tänäänkin. En tajuu. Sainpahan sentään kirjoitella vastauskonseptiin työn uusliberalistista kulttuuria solvaavaa tekstiä. Kerranki!!1+

Lisäksi tarkoituksenani oli mennä keskustaan ostamaan kaljaa, mutta vingutinkin korttitilin tyhjäksi. Sillä sain kolme muovirasiallista meikkejä. En taas tiijä.

Palatakseni vitutukseen: käsittääkseni kieltenkursseilla on tarkoitus oppia kommunikointia - tai ainakin ottamaan edes katsekontaktia, suomeksi tai vieraalla kielellä. Istun ranskankurssilla sellaisen tyypin vieressä, joka ei edes katsonut kohti, kun ensimmäisellä tunnilla, paritehtävän julistamisen jälkeen käännyin ja tervehdin iloa uhkuen. Hämmentävää, hyvin hämmentävää. Harjoituksia voi tehdä yksin kotonakin - miksi siis vaivautua tunnille? Miksi, tosiaan.

Jännä juttu tuo Zeitgeist, mietiskeltiin toissapäivänä dokumentin äärellä. 1960-luvun vuosiin haikailu on kliseiden klisee, mutta mentaliteetteja on jännittävää miettiä, varsinkin herkullisten aikalaistodisteiden äärellä. Maailma, jossa kaikki on kehittymässä kovaa tahtia ja jokainen päivä toista valoisampi, vaikuttaa ihanalta unelta. Nykyinenkin postmoderni fragmentoitunut yhteiskuntamme on muutoksessa, muttei parempaan. Kultakausi oli ja meni, juoksemme kilpaa kohti olemassaolomme viimeistä rantaa, eikä ketään jää siivoamaan jälkiämme - saati kaipaamaan. Ero on valtava. Opettajan uraakin miettiessä mielenpintaan nousee kysymys siitä, kuinka kaiken kasvatuksen ydintä, toivoa, voi opettaa todellisuudessa, jossa lajimme onnekkaimmat ovat tekemässä laajennettua itsemurhaa. Koetan kuvitella itseäni piirtoheittimen ääreen kertomaan, että kasvu on ikuista ja kaikki järjestyy. En tiedä, pitäisikö pokeri. Kansantaloustieteen proffallakaan ei pitänyt.