Elän kahdessa todellisuudessa: yhdessä joko makaan lamaantuneena marraskuun pimeydessä tahi klikkailen maanisena työnvälityssivustoja, toisessa painan vaativia ja kaikki sielunrippeet irti repiviä hommia kuin jokainen maailman asia pitäisi saada samana päivänä valmiiksi. Menon railakkuus riippuu siis täysin siitä, onko päivälle sijaisryyniä vaiko ei. Työpäivät ovat intensiivisiä, kiireisiä ja rankkoja - iltaisin olo tuntuu lähes pahoinpidellyltä eikä psyykkisen kuormituksen päälle nautittu, työmatkapyöräilynäkin tunnettu hengenvaarallisen liukastelun maailmancup paljon fiilistä paranna. Toisaalta olen viime viikkoina saanut palkkaa muun muassa ponien taputtelusta, joten aivan sataprosenttiselle yhyy nyyhkis -valitukselle ei ole sijaa.
Kela sen sijaan ansaitsee muutaman valituksen sanan. (Oikeasti tahtoisin lähettää viraston toiminnasta vastaaville päättäjille esim. saavillisen mätää paskaa jokaiselle, mutta tyydyn nyt vähempään.) Toimitin viime käynnilläni tilannettani selventämään reilut 150 liitettä asiaankuuluvien pilkulleen - vieläpä ohjatusti! - täytettyjen lomakkeiden kyytipoikina. Ei riittänyt. Lokakuun osalta työttömyyskorvaukseni kelluu jossain limbossa, koska "en ole toimittanut selvityksiä" yhdestä kolmen päivän pätkästä. Paitsi että toimitin. En tiedä millaiselle parfyymipaperille painettuina ne olisi pitänyt toimittaa, mutta tavallisina aanelosina ne eivät nähtävästi kelvanneet. Huominen päiväni meneekin mukavasti asiaa selvitellessä. Eihän mulla olis mitään parempaakaan tekemistä.
Kaikeksi onneksi on lauantaina (vihdoinkin) jotain järkevää tiedossa. Pikkujoulut! Syö juo mies nainen!
28. marraskuuta 2013
5. marraskuuta 2013
Haparointia
Kyllä vain!
Tavarat on raahattu, melkein kaikki huonekalut kasattu, ensimmäinen ateria uudessa keittiössä kokattu, postit onnistuneesti käännetty ja vanha sekä uusi kämppä asianmukaisesti lattiasta kattoon kuurattu. Kamat eli kirjahylly ja sen sisältö seisovat edelleen suurelta osin laatikkotornina olohuoneen nurkassa ja vettä on satanut kolme päivää, muttei se mitään. On helpottanut. Myös kissalla, joka on viihtynyt päiväpeiton alla piileskelemässä päivä päivältä vähemmän. (Siellä se nytkin murjottaa kuin suuri karvainen pulla.)
Asunto on kyllä mukava - oikeasti tilava, hyväkuntoinen ja kivassa paikassa. Säilytystilaa riittää sekä keittiössä että makuuhuoneessa. Kissalla on kolme ikkunaa, joista tiirustella ohikulkijoita, oravia ja harakoita. Ja tiskikone, ai juma, tiskikone! Ainoina miinuksina mainittakoon hissittömyys, onneton äänieristys uhmaikäisiä lapsia omaavan naapuriperheen kanssa, märkätilojen peilikaappien puute sekä pikku-wc:n periaatteessa ihan ookoo mutta esteettis-nyrpisteleväistä silmääni murjova ulkoasu. Lattiaa peittää tummansininen, mattapintainen muovimatto ja seiniä ilmeisesti alunperin vihreän värin päälle maalattu valkoinen ja jokseenkin epätasainen ja lähinnä oksennuksenvihreä maalikerros. Tilaa ei millään saa siedettäväksi, joten päätimme sisustaa sen tarkoituksella ja hähää-hengessä mahdollisimman rumaksi. Lahjaksi saatu kakanvärinen (mutta ihanan pehmeä!) pörrömatto on mainio alku.
Olis vaan vielä töitä. Paria paikkaa olen hakemassa (siedettävän työmatkan pituus näemmä vain venyy ja venyy), mutta muutoin olen vain satunnaisten sijaisuuksien varassa. Koska taloudessa on kaksi työtöntä, luetaan tarjoukset edelleen opiskeluajoilta tutulla hartaudella. Makaroni-soijarouhemössö lounaana toimii edelleen. Tänään on luvassa herkkua, koska kaupasta sai vitosella kolme kiloa punajuurta, kolme kiloa porkkanoita ja kolme kiloa lanttua. Lisäksi äitee lupasi ostaa aikaiseksi joululahjaksi silityslaudan. Kohta on siis kurtuttomat verhotkin ikkunassa. Jos siis luoja suo, tietäen verhojenhallintataitoni.
Pikkasen sitä kyllä miettii, että milloin ei tarvitse laskea joka penniä. Milloinka jäisi jotain säästöönkin? Milloin raha ei ahdistaisi päivittäin useaan kertaan?
Samanaikaisesti murehtimisen kanssa tiedostan hyvin, että minulla on asiat ihan hienosti. Suhteellinen köyhyyteni on väliaikaista - tämä loppuu joskus, voi loppua nopeastikin. Monella ei lopu, ja siitä maailmasta minä en tiedä mitään.
Tavarat on raahattu, melkein kaikki huonekalut kasattu, ensimmäinen ateria uudessa keittiössä kokattu, postit onnistuneesti käännetty ja vanha sekä uusi kämppä asianmukaisesti lattiasta kattoon kuurattu. Kamat eli kirjahylly ja sen sisältö seisovat edelleen suurelta osin laatikkotornina olohuoneen nurkassa ja vettä on satanut kolme päivää, muttei se mitään. On helpottanut. Myös kissalla, joka on viihtynyt päiväpeiton alla piileskelemässä päivä päivältä vähemmän. (Siellä se nytkin murjottaa kuin suuri karvainen pulla.)
Asunto on kyllä mukava - oikeasti tilava, hyväkuntoinen ja kivassa paikassa. Säilytystilaa riittää sekä keittiössä että makuuhuoneessa. Kissalla on kolme ikkunaa, joista tiirustella ohikulkijoita, oravia ja harakoita. Ja tiskikone, ai juma, tiskikone! Ainoina miinuksina mainittakoon hissittömyys, onneton äänieristys uhmaikäisiä lapsia omaavan naapuriperheen kanssa, märkätilojen peilikaappien puute sekä pikku-wc:n periaatteessa ihan ookoo mutta esteettis-nyrpisteleväistä silmääni murjova ulkoasu. Lattiaa peittää tummansininen, mattapintainen muovimatto ja seiniä ilmeisesti alunperin vihreän värin päälle maalattu valkoinen ja jokseenkin epätasainen ja lähinnä oksennuksenvihreä maalikerros. Tilaa ei millään saa siedettäväksi, joten päätimme sisustaa sen tarkoituksella ja hähää-hengessä mahdollisimman rumaksi. Lahjaksi saatu kakanvärinen (mutta ihanan pehmeä!) pörrömatto on mainio alku.
Olis vaan vielä töitä. Paria paikkaa olen hakemassa (siedettävän työmatkan pituus näemmä vain venyy ja venyy), mutta muutoin olen vain satunnaisten sijaisuuksien varassa. Koska taloudessa on kaksi työtöntä, luetaan tarjoukset edelleen opiskeluajoilta tutulla hartaudella. Makaroni-soijarouhemössö lounaana toimii edelleen. Tänään on luvassa herkkua, koska kaupasta sai vitosella kolme kiloa punajuurta, kolme kiloa porkkanoita ja kolme kiloa lanttua. Lisäksi äitee lupasi ostaa aikaiseksi joululahjaksi silityslaudan. Kohta on siis kurtuttomat verhotkin ikkunassa. Jos siis luoja suo, tietäen verhojenhallintataitoni.
Pikkasen sitä kyllä miettii, että milloin ei tarvitse laskea joka penniä. Milloinka jäisi jotain säästöönkin? Milloin raha ei ahdistaisi päivittäin useaan kertaan?
Samanaikaisesti murehtimisen kanssa tiedostan hyvin, että minulla on asiat ihan hienosti. Suhteellinen köyhyyteni on väliaikaista - tämä loppuu joskus, voi loppua nopeastikin. Monella ei lopu, ja siitä maailmasta minä en tiedä mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)