Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole. Itsetuntoa ei kyllä hivele se, että ryhmässäni on kuudennen vuoden filosofianopiskelija sivuainetutkielmaa tekemässä (ja jonka aihe on niin vieras, etten oikein vieläkään ymmärrä mitä hän tulee tutkimaan) sekä sellainen kuuluisa, 1980-luvun alussa yliopistoon kirjautunut N:n vuoden opiskelija, jolla on mielenkiintoinen aihe, syvällinen tutkimusote, pyöreät silmälasit ja Avara luonto -ääni, eli kaikkea mitä minulta puuttuu. Paskaista on fiilistellä joka tapaamisen jälkeen sitä, kuinka väärässä paikassa tunnun olevan. Aiheenalustuksenkin kirjoittaminen on vaikeaa, kun jokaista lausetta tuntuu olevan tarpeellista punnita, että voikohan näin nyt sanoa, ei näin voi yleistää, tää on ihan paska aihe ylipäätään, ei tätä voi edes kunnolla tutkia kun lähteitä pitäisi rankasti ylitulkita että sais edes vähän tekstiä kasaan. Selkää särkee, verkkokurssi on paska, pienryhmä paska, Unicafen ruoka paskaa, tilin saldo suorastaan lämmintä paskaa, uni ei tule, sisäpihan remontti ei ikinä valmistu ja ne työmiehet vittuilee mulle viroksi kun kysyn että voinko äkkiä nyt luikkia tuonne nostokorin alle ja viedä roskani roska-astiaan, naistenlehtien irtonumerot on paskoja, kotimaisten sukkahousujen laatu on paskaa, iltapäivät lehdet myy aakkospaskaa, jääkaapin perukoilta löytyy yhä paskaa, edellinen asukas on maalannut ikkunalaudan päädyn spray-maalilla hopeiseksi (ei jumalauta mitä paskaa), joku paskanen ääliö oli kehdannut puhkoa mun pyörän takakumin juuri kun olisin mankelia kipeimmin tarvinnut, lakanat on paskaset ja ratikassa haisee paska. Lisäksi silmissä olis nyt pallolaajentuman tapainen, kun elämä on litistynyt Wordin tyhjän asiakirjan tuijottamiseksi. Tähän vitutukseen ei nyt auta edes kodin vaaleanpunainen ovi, varsinkaan kun pirinistit viiltelee naapurikadulla vastaantulijoita kasvoihin. Tule apuun, Anja!
Toisaalta vietin eilen mukavan iltapäivän seesteisessä syyssäässä. Ensin menin vanhemmilleni tapaamaan kissaa, joka laski verenpainettani puskemalla ja purraamalla ennen kuin olin edes takkia saanut päältäni. Eläin on jo muuten lihonut normaalipainoon, ja sen turkki kiiltää upeasti. Myöhemmin kokkailimme kahdeksanvuotiaan veljentyttöni kanssa maukasta wokkia ja juttelimme niitä näitä toisen läksynteon lomassa, ja sain muun muassa vastata siihen jokatädin lempikysymykseen: Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Kerroin kyllä rehellisesti, mitä mieltä itse asiasta olen, mutta kannustin pohtimaan asiaa itse kaikessa rauhassa. Sanoin kyllä suoraan senkin, että kolmannen luokan uskonnonkirja on näköjään aivan paska, ja ettei uskontoa tarvitse koulussa opiskella, jos se tuntuu pahalta. En mennyt sen syvemmälle aiheeseen - jutella voi myöhemminkin siitä, kuinka kuvottavaa tapa on vauvojen pakkokaste ja sekin, että oman mielipiteen muodostukseen kykenemättömät lapset opiskelevat koulussa tasan sitä senlaatuista tuubaa, mitä vanhemmat, tavasta tai ihan uskosta, sattuvatkin tunnustamaan. Oman kulttuurin uskonnollista traditiota, jos sitä nyt aivan pakko on kaikille pakollisessa koululaitoksessa syöttää, voisi hyvin opettaa vaikkapa historia-aineiden joukossa, erilaisin huomioin uskonnon erilaisista merkityksistä menneisyydessä - tämä siksi, ettei uskonnon roolia menneiden aikojen ihmisten elämässä tule suinkaan vähätellä. Omana aineenaan on sokeaan uskoon tuuppiva uskonto tarpeeton.
Illalla kävin museolla kahvittamassa puistojaoston talkoolaisia. Ilma oli kirpeä, kahvi ja mansikkamehu tuoksui ja rallattelevat lapset istuttivat kukkasipuleita syyshaalareissaan. Pihan puiden oksat olivat omenoista raskaat ja upea ruska hehkui. Rahaa tuosta tulee yhden puhelinlaskullisen verran, mikä on mielestäni ihan tarpeeksi. Varsinaisten töiden alkuun on enää viikko. On ihan helpottavaa mennä miltei tuttuihin hommiin ja nyt ihan vaan kassalle - kellään ei ole ruokakauppaan mennessään mitään korkeita odotuksia tulevan ostostapahtuman maagisuudesta ja palvelun kiitettävästä tasosta, toisin kuin tuntui olevan laita Sokoksella. Nyt ei haittaa, vaikken ole asiantuntija kouluikäisten poikien solmioiden pituusetiketissä tai osaa tyhjentävästi englanniksi neuvoa, mikä kymmenestä erilaisesta tyynystä olisi se paras. Ahh. Tiedän tottuvani liukuhihnamaisiin hommiin nopeasti. Kuukauden päästä kymmentuntinen työvuoro saattaa lurahtaa lävitse vailla ainoankaan aivosolun liikahdusta. Ja ne sunnuntailisät. Kohta saa kai elellä herroiksi ja ostaa vaikka kahta erilaista leipää samaan aikaan, valita aamulla, onko tänään ruis- vai vehnäleipäpäivä. Ai että. Tässähän ihan alkaa selkäsärky sulaa ja aiheenalustus näyttää oikealta tekstiltä. Money money money, give it to me!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti