Kipeät silmät

Olen juonut niin paljon kahvia, ettei fyysinen väsymys löydä minua ainakaan vuosisataan. Toista on henkisen kanssa.

Iskin aamulla herätyskellon torkulle sellaisella voimalla, että heräsin mykistyneen laitteen viereltä vasta iltapäivän puolella. Räntäsade hakkasi ikkunalautaan. Kahvinjuonnin jälkeen ystävä soitti ja muun muassa kertoi viime aikoina syöneensä vähän huonosti. Lupasin tehdä ison kasan murua, tänne vaan. Sytytin ruokapöytään kolme kynttilää, joimme lopuksi kahvia yhteisymmärryksessä. Taivas oli hieman vähemmän harmaa.

Tenttikirjan luetut sivunumerot junnasivat paikallaan, ja mietin kaupassakäyntiä päivän ulkoiluksi. Ulkoa alkoi kuulua tuskaista mouruntaa. Ikkunasta en nähnyt mitään. Nappasin ovipielestä takin päälle. Sateessa, pyörän alle sulloutuneena makasi verinen kissa. Hiljentyneen eläimen suusta ja nenästä valui mustaa verta valkealle turkille. Eläinsuojeluyhdistyksen päivystys oli päättynyt tuntia aikaisemmin, joten soitin hätäkeskukseen. Sieltä miesääni kertoi, että poliisi tulee hakemaan.
Istuin puoli tuntia loukkaantuneen, verta aivastelevan ja nieleksivän eläimen vierellä räntäsateessa ja silitin sen pehmeää poskea. Jossain vaiheessa se alkoi puskea takaisin. Pisti silmät kiinni ja painautui kättäni vasten. Juttelin sille hiljaa. Ollaan tässä vaan, ei ole hätää. Ei ole mitään hätää. Kun nostin sitä poliisin pitelemään pahvilaatikkoon, se tuntui pieneltä, kevyeltä ja rikkinäiseltä. Sade hakkasi sisäpihan asfalttia.

Poliisi kertoi, että näitä on Helsingissä paljon. Tämä näytti hänestä siltä kuin se olisi työnnetty ikkunasta ulos. "Jos kiinnostaa pelastaa tämä lopetukselta, soita kahden viikon sisällä Viikkiin. Saattaa kyllä olla, että meidän eläinlääkäri lopettaa tämän jo tänään."

Kaikki, mikä kaikessa vaan voi vialla olla, tiivistyi sen kissan tuskaiseen katseeseen pahvilaatikon kannen välistä.

Eteisessä purskahdin itkuun.