Parit tehdyt ja ensi viikolle sovitut sijaiskeikat melkein riittivät nostamaan murheiden mätälävestä. Se, ja soitto Kelalta, ainakin aluksi. Syvin epäilyksin tehty hakemus poiki nimittäin muutaman lisätukikuukauden. Alkuviikkoisen puhelun perään vain istuin, korvissa humisi. Talous asettui tasapainoon. Hetkeä myöhemmin P tuli kotiin ja kertoi, että kaksi vuotta sitten - ennen opiskelupaikan saantia - tienattujen palkkojen hännät ovat olleet turhan suuria. Nyt maksaa samaiselle firmalle takaisin opintotukia sikamainen summa. Puristin kahvikuppia kaksin käsin. Ei sitten. Ei osteta pesukonetta. Ei osteta imuria. Ei syödä. Nyt se kissakin laihtuu. Hel-vet-ti.
Eilen kävin sijaistamassa, äkkiä kotona vaihtamassa repun ja silittämässä kissanselkää, juoksin junaan. Vaihtolaiturilla näinkin pitkästä aikaa työkaverini, ja matka Manseen meni rivakkaan. Juoksin luennolle kuullakseni, että voin hyvin suorittaa kurssin esseillä. Juoksin ympäri yliopistoa avointa kahvipaikkaa etsien ja sen lopulta löytäen. Juoksin kirjastoon, josta löysinkin erittäin lupaavaa gradukirjallisuutta. Juoksin ravintolaan, jossa nautin anniskelusta hyvässä seurassa. Juoksin junaan. Kiiruhdin kotiin. Kääräisin perunarieskan sisään suolakurkkua ja olin nukahtaa käärö kädessäni.
Yhä väsyttää. (Vaikken herännytkään P:n tapaan aamuyöllä siihen, että aamiaistaan odottava kissa syö lastenlaulukirjasta selän.) Arkinen todellisuus on yhtä harmaan sävyä.
Koetan pitää mielessäni erään menneen alakoulusijaisuuden äidinkielentunnin. Pienet oppilaat saivat kirjoittaa ihan mistä halusivat. Kiersin hiljalleen luokkaa täyttyviä vihkojensivuja vilkuillen, josko joku tarvitsisi apua. Ei tarvinnut. Katselin hätkähdyttävän upeita kirjoitelmien otsikoita, kunnes en enää kestänyt. Luokan takaosan lyömäsoitinten rivit todistivat silmiini nousevat vedet.
Pieniäpä ovat suruni, kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti