Tälle viikolle on sana: phuuh.
Maanantaina kiskaisin himaan perus-maanantain: neljän päivän luksusvapaan jälkeisen, superkiireisen repäisyn. Illalla, räkäväsyneenä (koska eihän lomilla nyt nukuta!), menin yöksi siskolleni maalle. Pesin ikkunoita ja nukuin lattialla hyvin katkonaiset unet. Aamulla heräsin siihen, että myös vierailulla ollut äitini (TM) porisutti tupakeittiön kahvinkeitintä, repi sälekaihtimia alas ja ropisutti kissoille kuivamuonaa kuppiin noin puolen metrin korkeudelta (ja noin kahden metrin päässä tyynystäni). Kello 05.20. Luovutin heti kättelyssä, nousin ja koomasin aamiaispöydässä. Hetki ennen töihinlähtöä, vuoden kiireisintä päivää suorittamaan, korva erotti television aamu-uutisista jotain: Riihimäen aseman kohdalla kaatuneen tavarajunan. Jäinen viima (TM) kävi läpi pään. Montako kollegaa on tänään tulossa Helsingin suunnasta? Montako ei pääse tänään töihin? Päivä vedettiin miten vedettiin, lopulta paremmin kuin mitä aamun dadaistisessa taideteoksessa olisi voinut toivoa. Illasta, korvaavien bussikyytien jälkeen, ryömin omaan sänkyyni ja nukuin miltei kellon ympäri.
Unet olivat tarpeen keskiviikkona, koska en aamulla uskaltanut luottaa Valtion Rautateihin. Kipaisin töihin bussilla, joka oli kyllä ajoissa perillä, mutta lähti turhan aikaisin täältä (06.30). Päivä ja pari seuraavaakin menivät sumussa - ainakin päätellen lupautumisistani tulla tekemään ylimääräisiä vuoroja, vaikka pitäis jotain graduakin niikö vääntää. Eilen olin töissä, vaikka oli P:n syntymäpäivä. Vielä illasta mietin, että voisi sittenkin lähteä kaljalle - niin mahtava sääkin, paljon porukkaa liikkeellä, syytä juhlaan. Väsytti, jäätiin kotiin. Ennen nukahtamistani nousin vielä ylös ja suljin ikkunan. Katujen perjantai-illan tuttu äänimatto jatkui vaimeampana.
Aamulla heräsin äitini soittoon. Sä olet kunnossa! Lähistöllä oli yöllä ammuskeltu, eikä ampujaa oltu tavoitettu. Ihmisiä oli haavoittunut, yksi kuollutkin. Astuin parvekkeelle. Aurinko paistoi tyhjälle kadulle, eikä mikään liikkunut. Hiljaisuus humisi korvissa.
Pikaisen ja intensiivisen sosiaalisen median selaamisen jälkeen selvisi, että tuttuni olivat kunnossa. Kaveriporukka oli valunut puoli tuntia, kymmenen minuuttia, muutamaa minuuttia ennen murhia kotiin. Joidenkin kohdalla oli viime hetken pyörähtäminen pois snägärijonosta pelastanut hirvikiväärin luodilta.
Olen todella onnellinen, että jäimme kasvamaan sammalta sohvalle Mad Menin neloskauden kanssa. Yhtä hyvin olisimme voineet yöllä olla kadulla ja tähtäimessä. Olen todella onnellinen, että tutuillani kävi uskomaton tuuri. Samalla surettaa, että sattuma valitsi joidenkin kohdalla toisin. Juuri täysi-ikäistynyt nuori nainen kaatui kuolleena lähikauppani eteen, kun ilonpito vaihtui kauhuksi ja kaaokseksi.
Tuntemukseni ovat hyvin samankaltaiset kuin alle vuosi sitten. Tuolloin kahvini jäähtyi kupissaan, kun yhä vain katselin Hesarin pääuutisen kuvaa Norjasta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset nostivat ilmaan punaisia ruusujaan ilmaisten tahtonsa elää rakastavassa maailmassa. Keittiöradiossa soi ties monettako kertaa kappale, jonka sanat alkoivat aseman tietoisen tehosoiton kautta saada uusia merkityksiä: Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää/ Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää. Niihin päiviin kuului paljon kyyneleitä. Nyt puut ovat taas lehdessä, aamut valoisia ja ilmassa on leikatun ruohon tuoksu, ja mielen yllä yhä vain suru, hämmennys ja pettymys. Mikä siinä pakenevan selässä on, että siihen pitää ampua?
Vaisuin käsin tein täytekakun pohjaa. Suljettuani uunin luukun suljin silmäni, nojasin tiskipöytään ja huokaisin. Erotin radiosta hiljaa huoneeseen noruvat sanat. Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun/ Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti