On varmaan ihan hyvä, että noita kersoja en ole juur' koskaan ajatellut hankkia. Tämänaamuinenkin sirkus kissan kanssa oli aivan liikaa räkäiselle mutta herkälle pikkusielulleni. Heräsin nimittäin ruusu-unestani sanoihin: "Mä lähen nyt... Kissalla on muuten kakkaa takatassussa." Maailmaa rakastaen nousin ylös, koppasin kohtalonsa jo aavistavan kissan syliini ja kylpyhuoneeseen, pesin sähisevän (!) elikon hanurin, kuivasin sen, pesin kylpyhuoneen, hinkkasin kaikkien huoneiden lattioista supermyrkyn kanssa ruskeat jalanjäljet, heitin kaikki päälläni olleet vaatteet sekä eilen vaihdetun kylppärinmaton pesuun ja huomasin tassunjälkiä olevan lattiassa lisää. Olen ansainnut aamukahvini, aamen. (Oikeastaan alan vasta näillä näppäimillä olla hereillä.) (En mä haluu-uu-uu...)
Osuvasti päivän ensimmäisiä silmiini sattuneita uutisia oli opettajajärjestöjen puheenjohtajien avaus koulujen kurinpitotoimenpiteiden laajentamisesta. Ehdotus jälki-istuntojen osittaisesta muuttamisesta työnteoksi on, kuten uutisessakin todetaan, kaivattu mutta ongelmallinen. Koska nykyisellään työrangaistukset ovat laittomia, ei lapsia ja nuoria voi ojennukseksi laittaa korjaamaan rikkomiaan paikkoja. Kuitenkin sekä opettajat että oppilaat näyttäisivät kokevan pelkän istumisen jälki-istunnot ykshailee-tason seuraamuksiksi.
Opetusalan osapuolten suhtautuminen lainmuutosajatukseen kuvastaa hyvin kasvatusalan eri tasoja. Jos sallitte kärjistyksen: kenttäpostia tarkastellaan ministeriössä lakikirjan, toppuuttelukäsikirjan ja Pestalozzin Joutsenlaulun kanssa, siinä missä kentällä ministeriön arkityöstä vieraantuneisiin kommentteihin reagoidaan epäuskoisin päänpyörityksin. On helppo uskoa, ettei hallinnollisella paperitsiilla kuorrutetun työpöydän takaa ole helppo havaita opetustyön arkipäivän kovuutta ja sitä voimattomuutta, mitä opettaja haasteellisen oppilaan kanssa toimiessaan joutuu tuntemaan. Samalla tavoin on helppo uskoa, miten jatkuva turhautuminen saa opettajan pohtimaan ankarampia rankaisukeinoja käytösongelmien ratkaisemiseksi. Niin lähelle kuin kauaskin voi olla vaikea nähdä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jotain on tehtävä. Näinkin pikkaraisella opetuskokemuksella voin sanoa, että (pieni!) osa nuorista on piinallisen tietoisia oikeuksistaan, samalla kun näyttää ohittavan velvollisuuksien käsitteen aivan kokonaan. Ainaisistujat eivät nykyisistä rangaistuksista ojennu: istuminen koulun jälkeen - muiden samanmielisten joukossa - on todellakin silkkaa opettajan ajan ja energian tuhlausta. Kuitenkin työrangaistuksissakin on ongelmansa. Työn esittäminen nimenomaan rankaisuna ei minunkaan mielestäni ole hyvä asia, sillä esimerkiksi siivous- ja ylläpitoduunia on kasvatettava arvostamaan samalla tavalla kuin muutakin työtä. Omien jälkien siivoamisen koen eri asiana, vaikka siihenkin liittyy käytännön haasteita. Esimerkiksi remuamisen jäljet on usein korjattava oitis, ja oppilasta on siivoamisen aikana luonnollisestikin valvottava. Saadaanko joka kerta irrotettua joku katsomaan päältä, että hommat tulee tehtyä? Entä mikä puolestaan on rangaistus, jos oppilas kieltäytyy siivoamasta? Tuntuu hattaraiselta ajatella, että koulussa ihmissaulin tavoin käyttäytyvä tyyppi yhtäkkiä suostuisi tekemään mitään, minkä kokee häntä nöyryyttäväksi. Jälkien korjaamista voisi ojennuksena toki kokeilla. Joissain tapauksissa se saattaisi toimiakin.
Koska raha ratkaisee, voisi rehellinen laskuttaminenkin olla ajoittain paikallaan. Paikkojen tärveleminen saattaisi hyvinkin vähentyä, jos lasku korjaus- ja siivouskuluista lankeaisi suoraan oppilaalle tai oppilaan vanhemmille. Tällaisen ojennuskeinon heikkoutena olisi tottakai jäykkyys; vaikkapa rikottua ikkunaa ei voi jättää odottamaan talon ulkopuolelta saapuvaa siivoojaa, ja laskunkin shokkiteho jäisi saavuttamatta, kun se saapuisi viikkoja teon jälkeen.
Mielestäni on joka tapauksessa selvää, että nykyiset ojennuskeinot ovat riittämättömiä. On kestämätöntä (ja raivostuttavaa), että pikkuruinen mutta vaikutusvaltainen osa oppilaista käyttää hyväkseen opettajan ja ylipäänsä koko koululaitoksen olematonta puuttumisarsenaalia ja sanalla sanoen terrorisoi käytöksellään opettajan työtä ja - mikä pahempaa - kanssaoppilaidensa opintorauhaa. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen säälinyt luokassa rauhallisesti ja ihmismäisesti käyttäytyviä nuoria, samalla kun olen joutunut suuntaamaan kaiken osaamiseni, energiani ja huomioni niihin muutamaan, jotka katsovat oikeudekseen käyttäytyä miten sattuu huvittamaan. Mikäli nämä muutamat saisi edes kertaalleen arvioimaan suoriutumistaan itsekriittisesti, voisi siellä luokassa keskittyä vaikka siihen opettamiseen ja oppimiseen. Kuten villeimmissä unelmissani olen usein haaveksinut.
Ugh, olen puhunut. Ja huomannut lattiassa vielä muutaman tassunjäljen. Siirrynkin takaisin kirjaimelliseen paskaduuniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti