Huomasin tänään töissä - siinä viidennensadannen haistattelun kohdalla - että olen kehittänyt hyvin Lorelai Gilmore -tyylisen suhtautumisen itseeni kohdistuviin suoriin hyökkäyksiin. Katselen asiaa etäämmältä ja huvitun. Kolmasosasekunnin kellun huvittuneisuudessani kuin vaahtokarkissa ja rauhallisesti vastaan niin, että teinikin tajuaa. Vittuiluun, vänkyröintiin ja puolihuoritteluun kujerran takaisin, kutsun takarivin pahisten riviä hanipööksi ja tunnin lopuksi määrään kalkarosmaiset kollektiiviset kotiläksyrangaistukset - yhä ruusunnuppuillen.
Todellisuudessa olen kai niin kipeä, etten jaksa ottaa itseeni. Harvoilla tauoillani yskin vessassa keuhkoja pihalle. Tulehtuneeseen korvaan sattuu jatkuvasti kuin joku kairaisi sinne pilkkireikää. Tunne voimistui, kun sairauskorvausasia varmistui. Mitään ei tipu. En yllättynyt. Yskin lisää.
Onneksi pidän kissoista, sillä lapsia ei muuten tule. Koskaan.
P.S. Se tunne, kun huomaat viisaan isosiskosi peukuttavan Voi hyvin -lehteä.
Tosin mäkin luen jotain Imagea, joten... Niin, no.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti