Graduntekoa ja muutakin elämää (?) merkittävästi haittaava flunssani on kestänyt jo kaksi viikkoa. Viime viikko meni kuitenkin kokonaisuudessaan töissä - arkipäivät sijaistaessa ja viikonloppu museohommissa. Duunit eivät sanottavasti helpottaneet oloani, voin kertoa. Eilen, vapaapäivän viimein koittaessa, soitin terveyskeskukseen ja tiedustelin lääkäriaikaa. Sieltä kehotettiin päivystykseen jonottamaan, koska ajan olisi saanut vasta yli viikon päähän. Olen tähän lentsuun jo kerran käynyt tuijottamassa seinää ja viimein myös toteamassa muun muassa korvatulehduksen, joten uusinta ei oikein inspannut. Taktinen soitto äiteelle, sen perään soitto yksityiselle palveluntarjoajalle, ja voilà: tehoavat antibiootit, tehoavaa yskänlääkettä ja mahtavasti säästynyttä aikaa makoilla sohvalla teekupin kanssa. Hintaa ilolla oli sen verran (kahdeksan minuuttia á 55 euroa), ettei omalla kukkarollani sellaiseen olisi varaa. Olen todella onnekas, kun voin - ylpeyteni salliessa - kurkotella vanhempieni rahapörsseille. Pistää vihaksi, että vähemmän onnekkaat joutuvat jonottamaan. Köyhän elämän tunnit eivät todella ole yhtä arvokkaita kuin varakkaan.
Minua sen kahdeksan kullanarvoisen minuutin ajan hoitanut nuori lääkäri tuntui aidon järkyttyneeltä, kun kerroin syyn lepäämättömyyteeni. Töihin meneminen tai menemättä jättäminen ei tällä hetkellä ole minulle todellinen valinta. Töihin on mentävä, oli pää sitten harteilla tai kainalossa, koska sairauslomakorvauksia ei tule mistään. Vaikka hätätilanteessa apu onkin puhelinsoiton päässä, ei äitee vuokraani, laskujani tai lääkkeitäni maksa. "Melkoisen labiilia, huh huh." On, joo.
Tietenkään en itselleni sydänvikaa ehdoin tahdoin ole hankkimassa. Puskin sovitut hommat kotiin viime viikolla, ja eilen kuuntelinkin, kuinka puhelimessa sanoin vuoron perään kolmeen paikkaan eioota semituberkuloosiini vedoten. Viime viikon tienestit turvaavat selustaa sen verran, että voin pari päivää silitellä kissaa sisätiloissa. Kunhan olo tästä kohenee, täytyy käskyn käydessä olla jälleen valmiina hyppäämään palavan renkaan lävitse.
Tosin ei tää makaaminenkaan mainittavasti maistu. Onneksi nurkkiin on kasaantunut paitsi hommia, myös noin viittäkymmentä erilaista teelaatua. Ryyst.
2 kommenttia:
Feel ya. Mullahan on se 80-luvun vakuutus, jonka tuella pystyn käyttämään yksityisiä palveluita 80 euron omavastuun jälkeen vuodessa niin paljon kuin ehdin. Esim. sunnuntaisen saksiepisodin jälkeen tuskin olisin saanut hoitoa ilman vakuutustani.
Mut koitapa nyt lepäillä. Eikö toi puhelimen soimisen määrä kerro jotain siitä, että töitä kyllä riittää? Plus lähde nyt hyvä ihminen menemään sieltä homeläjästä, se paikka ei ansaitse kenenkään työpanosta.
Jep. Arvaa sylettikö, kun sain tietää, että mullakin oli aikoinaan aivan samanlainen vakuutus? Se sanottiin vihapäissään irti joskus 90-luvulla, kun jostain sairaalareissusta ei porsaanreikätekniikalla maksettukaan korvauksia. Blaah, mä sanon. Ja jonotan/itken ja jonotan/itken, maksan ja itken lisää.
Puhelimen pirinään olen opetellut luottamaan. Hieman silti hirvittää maaliskuussa tuen loputtua jättäytyä näiden varaan. Tosin tekee hyvää tämä tällainen maailmaan luottamisen harjoittelu. Oikke hyvää.
Kevät ja kesä (eeeeeeih, teengraduateengrduateengradua ja mitä näitä nyt on näitä järkeviä ajatuksia) näyttää sen verran pahoilta, että kamojen kasaaminen armastetusta firmasta lienee todellakin edessä. Teen nyt yhtä viikonloppua kuussa, maksaa sillä sähkölaskut ja ostaa yhden perunan. Terv. Selkärankaa alennusmyynneistä etsien87
Lähetä kommentti