Ei viikkoa ilman sydämentykytyksiä.
Maattuani flunssassa päiväkaupalla ja pohdittuani mm. elämän tarkoitusta havahduin torstaina tuttuihin oireisiin. Kipaisin vapaapäivän aamuni iloksi labrakokeissa, jotka vahvistivat epäilykseni - veriarvot olivat jälleen laskeneet tavalla, joka oli tuttu leikkausta edeltäneeltä ajalta. Vaikka kaikki on terveyteni kanssa aina väliaikaista eikä mitään saisi koskaan odottaa, kävi pudotus melko korkealta. Olin jo ehtinyt huoahtaa ja ihan pikkiriikkisen alkaa uskoa, että leikkaus oli oikea ratkaisu ja että kyllä tämä tästä, jotenkin. Sitten löysinkin itseni avaamasta pyhästi vihaamani lääkepurkin korkkia ja miettimästä, onko loppuelämä nyt sitten tätä.
Kesken rankan maanantaisen työpäivän sain lääkärin viimein kiinni. Olin valua pöydälle helpotuksesta, kun luurista ei kuulunutkaan pelkäämiäni pahoittelun ja luovuttamisen sanoja, vaan arvelu oireiden liittymisestä sairastamaani lentsuun. Lääkkeillä mennään jonkin aikaa ja sitten katsotaan. Maailmanloppu on siis peruttu, ainakin hetkeksi.
Lasken työpäiviä juhannukseen ja sen jälkeiseen pitkään (sairausloma)vapaaseen. TJ6 kaikenkarvaisine haasteineen, jonka jälkeen suuntaa pakattu auto kohti itää. Olkoon olo mikä hyvänsä.
2 kommenttia:
Voi äklö! Rutkasti tsemii tuon olon kanssa, ja sit aivot lepotilaan luonnon helmassa. Avuksi määrään myös kohtuudella mökyööliä ja hyvää safkaa. Terv. tohtori Tölönen ja iso pala rrraparperipiirakkaa
Ööl - check, safkaa - check, uimapukumekko - lienee ostettava.
Lähetä kommentti