Neljä päivää sisällä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi minunkin intterneettini on täynnään kotiaan maanisesti kuvaavia sisustusbloggaajia. Alkaahan se luukku kiinnostaa, kun siellä liikaa aikaansa viettää!
Suhtautumiseni näihin lifestyle-arjen kuvaus-sisustus-kaikki kauniit lapseni ja koristetyynyni -blogeihin on kovin kaksijakoinen. Yhtäältä taidokkaiden kuvien ja hetkien jakaminen viehättää silmääni, koska pidän katselemisesta. Pinnat, värit, muodot (ja puhumattakaan siis tirkistelystä) kiehtovat. Toisaalta en pääse millään kiinni tietyntyylisiä blogeja leimaavaan ajatusmaailmaan. Miten kukaan jaksaa miettiä jotain saakelin mattoa kuukausitolkulla? Miksi joku unelmoi esineestä? Jaksaako toi nyt oikeesti ahdistua vääränvärisestä jakkarasta? Puheessa himotuksista tai oi jos saisin -kollaaseista voi olla kyse "vain" blogidiskurssista. Lisäksi jaetut tekstit ja kuvat heijastavat aina harkittua ja rajattua murto-osaa ihmisten elämästä. Silti joskus tuotoksia tarkastellessa iskee puhdas epäusko. Onko nää ihmiset tosissaan? Miten se verhojen sävy voi olla jollekin noin tärkeä?
Seuraan myös muotia - ja muotiblogeja. Tiedän mikä on espadrilla, watteau tai LBD, vaikken omalla pukeutumisellani todellakaan keiku trendien aallonharjalla - tai edes pohdi, millainen statement kustakin päivän asusta ympäristöön välittyy. Muotiblogeja tarkkailen niiden viihdearvon vuoksi. Omaa fiilistä täytyy kuitenkin kuulostella tarkkaan ennen klikkailukierrokseen ryhtymistä. Yleensä mallistohehkutukset herättävät vain ihmetystä ja huvitusta, mutta huonona päivänä alkaa vain vituttaa. Usko ihmiskunnan tulevaisuuteen kuolee, kun suunnilleen itseni ikäiset tyypit ovat täpinöissään lapsityövoimalla ja kemikaalimyrkyillä tuotetuista kertakäyttöräteistä (ja/tai tonnikaupalla maksavista laukuista) ja näyttävät olevan enemmän kiinnostuneita omasta peilikuvastaan kuin, noh, mistään muusta. Saa siihen peiliin tuijotella, ei siinä mitään. Toisinaan se on jopa suotavaakin. Esteettistä silmäänsä saa toteuttaa, pukeutumisellaan tai päiväpeitollaan. Kuitenkaan oman "tyylin" loputon etsintä ja toteutus luonnon ja muiden ihmisten oikeuksien kustannuksella ei mahdu tajuntaani. Elämän pääsisältöinä muoti ja vaatteet ovat mielestäni lähinnä surullinen kokonaisuus, ja tuntuisi hassulta tuijottaa niitä verhoja, kun voisi katsella ikkunasta uloskin.
Eipä tässä itsekään mitään pyhimyksiä olla, tietenkään. Ajoittain löydän itseni ajattelemasta, että tuonkin jos tuosta ostaisi, tulisi parempi mieli. Ihastelen astiauutuuksia, pussilakanakuoseja, kevättakin täydellistä leikkausta. Mukeja, lehtiä, julisteita, mekkoja ja sukkahousuja on kaapit pullollaan. Kukaan ei tarvitse näin paljon kirjoja kuin mitä hyllyssäni makoilee. Sekin miten arkeani vietän ja huomiotani kohdennan saattaa hyvinkin tuntua monen mielestä surulliselta. Ei hätää. Tuntuu se joskus itsestänikin, eikä varmaankaan sattumalta.
3 kommenttia:
Eikös me joskus päätelty että ihmiset kerää materiaa kun ruoka ja juoma ikävästi lakkaa maistumasta sille, mille se maistui siinä vaiheessa, kun ne siirtyvät masun pohjalle?
Ihan kelpo selitys, sanoisin.
Hehe, en enää muista tämän timangin syntyhetkeä! Mutta hyä hetki varmaan oli. Kuten aina.
..ja kun nyt vasta maltoin makustella tuon otsikon, pakko sanoa siihenkin jotain viksua: minä ihan oikeasti haluaisin sellaisen vintage-tyylisen uimapukumekon. Ja jonkun järjestelemään koti sillai että voi ottaa nättejä vahinkoposekuvia.
Lähetä kommentti