Aika ja raha. Yleensä lienee pula vain jommasta kummasta, mutta nyt uupuvat molemmat. Lompakko ei nimittäin ole aivan niin täysi kuin kalenteri.
Viimeinen opintotuki nimittäin ropsahti tilille marraskuun alussa. Vuoden loppuun saakka sinnittely onnistuu viimeisten nostettujen opintolainojen avulla, mutta tammikuun alusta lähtien on toimeentulo melkoinen kysymysmerkki. Pikkupalkat riittävät juuri ja juuri vuokraan, mutteivät mihinkään muuhun. Osa-aikaista työtä - entisen rinnalle - olen etsinyt koko syksyn. Sopivaa ei ole kuitenkaan löytynyt, sillä mikä tahansa jobi ei käy. Terveydentilani asettaa tiettyjä rajoituksia (jotka rajaavat esimerkiksi siivoustyöt pois), arkena tulisi olla välillä vapaata (jotta pääsen graduaineistoni perässä arkistoihin ja joskus olisi valmistuminenkin sitä myötä mahdollista) ja työnantajaa ei saa haitata se, että tosiaankin valmistun keväällä (ja hänen mielestään todennäköisesti lähden lätkimään). Pahalta näyttää. Huomenna marssin Kelaan kyselemään, olisinko jonkinlaiseen tukeen mahdollisesti oikeutettu. Luulisin, näillä tuloilla.
Kuten tämän bloginriesun päivitystahdistakin voi päätellä, ei sitä aikaakaan ole aivan sudensuuhun heitettäväksi asti. Kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika päättyy tenttien osalta vuodenvaihteessa. Niinpä viimeinen (sähköinen) tenttini onkin kunniakkaasti 28. joulukuuta. Sen perään ensi vuoden puolelle (joka saa, saa-ta-na, luvan olla parempi kuin tämä pian päättyvä) jää enää kaksi pientä historian esseetä ja gradu. Sitä ennen pitää saada valmiiksi ja/tai läpi yksi oikeustieteen mastodonttitentti, yksi viiden pisteen historiankurssi ja yksi valtio-opin tentti (jonne jätin dokumentoidusti menemättä marraskuussa 2009). Jos vain aikataulutan oikein, saatan selvitä tästä.
Kun katson koneeni työpöydällä jurmottavan Opinnot kuosiin -tiedoston listaa, ei valmistumiseni näyttäisi olevan kovinkaan kaukana. Kun katson työpäivien ja muiden velvollisuuksien läikittämää kalenteriani, tulee miltei itku. Miten mä ikinä ehdin tehdä tän kaiken? En yhtään ihmettele sitä, kuinka ihmiset muistelevat juuri gradunteon ajanjakson opintojensa (ja usein koko elämänsäkin) paskimmaksi ja synkimmäksi kaudeksi. Sitähän tämä on. Synkkää paskaa.
Nyt keitän ojanpohjanmustaa kahvia, läväytän YK-oikeuden tenttimateriaalit pöytään ja teen. Sitä ennen eksyy käsi kuitenkin silittämään suuria vaaleanpunaisia kissanvarpaita, jotka unisina leipovat ilmaa. Siitäkin hetkestä tunnen syyllisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti