Huomaan ajoittain vaipuneeni syvään ikävöinnin tilaan. Havaitsen kaipaavani syvästi mitä erilaisimpia asioita - sitä miltä pöönäpannu tuoksui verkkaisen kävelyn jälkeen laavunuotiolla, Minervan pöydissä nautittuja lukemattomia lounaita, sitä tunnetta kun pitää uudenkarheaa tutkintopaperia kädessä, viiliä - ja viimeksi Salhojankadun pubia. Eniten kuitenkin kaipaan tällä hetkellä sitä tyyppiä, joka jaksoi keskittyä, lukea vaikka neljä päivää putkeen mitä uskomattominta tenttikuraa, keittää taas uuden satsin kahvia ja tarttua asioihin. En tiedä minne se ihminen on mennyt.
Tosin parina viime päivänä olen jopa saanutkin aikaan. Viimeiset kurssisuoritukset ovat kaikki katsottuina, sovittuina ja aikataulutettuina (yhtä sähköistä kahden pisteen nuokahdusta lukuunottamatta), loput tentti- ja esseekirjat tälläkin hetkellä kaikki alle kymmenen metrin etäisyydellä ruumiistani, graduluuranko esittelykunnossa uudelle ohjaajalle ja asennekäyrä viilattuna sopivanasteiseen kulmaan taivaita kohti. Kiire tulee, kaiken kanssa: gradua lukuunottamatta täytyy kaiken muun olla valmiina ennen joulua, sillä siihen päättyy kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika. Vuorossa onkin tuttu psyykkaus. Jos pystyin tähän aiemmin, pystyn siihen nytkin. Enkä malttaisi odottaa sitä, että ne on tehty. Ne-on-niiiiiiin-tehty, joka ikinen pikkusäläsuoritus, kaikki tarvittava, että olen muodollisesti pätevä kahden ja puolen aineen aineenopettaja, raakile monessa mielessä mutta valmis tekemään töitä.
Samanaikaisesti tulevaisuus pelottaa. Viimeisestä suuresta elämänmuutoksesta on kohta seitsemän vuotta, enkä enää edes kunnolla muista, miltä se tuntui. Hyvältä ja pahalta, varmasti. Nytkään ei ole mitään tietoa, mitä edestä löytyy. Varmaa on vain se, että kaikki muuttuu ja ensin hiertää pahasti. Niinpä tahdonkin tarrata yhdellä kädellä yliopistoon - täällä on hyvä, minä jään tänne! - ja toisella työntää koko laitoksen kauemmaksi - on tää nyt jumankauta nähty, mä lähen meneen! - ja todellakin täytyy keskittyä, että uskallan katsoa, mitä siitä rohkeammasta handusta löytyy.
Kappas, keitin kahvia. Ja tenttikirjakin on aivan kädenmitan päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti