Istumalihakset: "Hoosianna, Daavidin poika"

Hiljaiseloa on pitänyt. Täällä intternetissä.

Lihassa ja veressä olen valvonut, juonut kahvia, ollut ärtyneenä ja poissaolevana töissä, seissyt eri kirjastojen lainaustiskien jonoissa, käyskennellyt Malmin Saiturinpörssin käytävillä, haukotellut ja miettinyt otsa seinässä elämän tarkoitusta. Kaikki edelliset liittyvät tietysti graduun. Gradu gradu gradu. Paska gradu, paska aihe, emmäosaa, itkettää. Hei täähän sujuu, EIJJUMA ONKO KUKAAN HUOMANNUT TÄTÄ AIEMMIN, tästähän syntyi ihan hyvä kokonaisuus, enää yksitoista liuskaa, hahmottuu juu, itkettää.

Selkeästi ollaan terminaalivaiheessa. Ja hyvä niin - olen pyöritellyt tätä aihetta keväästä 2010, joten lienee aika päästää vähitellen irti. Mielelläni päästänkin. En malta odottaa viimeistä ohjauskertaa, vappuaattoa, lähetä-napin painallusta, illan bileitä vanhassa apteekkarintalossa ja vapautta. Sitä, ettei työpäivien jälkeen ala illalla toinen. Sitä, ettei jokaista hereilläolon hetkeä tarvitse käyttää tähän tällaiseen. Sitä, että aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus käsittelisivät jotain muuta kuin metodiosion muuttamista, alaviittaustekniikan muotoseikkoja tai tutkimusetiikkaa. En malta odottaa kesää. Elokuussa olen työtön työnhakija, ensimmäistä kertaa. En. Malta. Odottaa.

Odotan sitä, etten enää ajattele tätä. Sitä, miten en monesta syystä saanut tehtyä sellaista tutkielmaa kuin olisin halunnut, enkä sitä, miten en tällaisella tekeleellä millään muotoa tee oikeutta tutkimukseni kohteelle. Sitä, miten pettynyt olen tähän. Minun graduni ei ole opintojeni kruunu. Se ei heijasta kaikkea oppimaani ja opiskelunaikaista kasvuani. Se on keskimääräistä heikompi opinnäytetyö.

Lupaan unohtaa tämän kaiken ennen juhannusta.