Päätä se vaan särkee ja janottaa. Kiva. Onneks ei nyt ihan joka päivä.
Kaikenlaista pientä mietittävää on päähäni mahtunut. Pari kuukautta vanhat silmälasit, joiden toinen linssi ei suostu pysymään kehyksissä kiinni. 17-osaisen kirjahyllyn talkookantaminen asunnosta toiseen. Muuttolaatikoiden kantaminen vastakkaiseen suuntaan. Lauantainen tiedekunnan kinkerikimara, johon en nyt ole sitten jaksanutkaan lukea (tunnetaan myös nimellä Mä katon nyt vielä tän ykköskauden uudelleen). Aivan kuolettavan paska kasvatustieteen luentosarja, jonne en enää mene, vaan koetan päästä tentistä läpi intterneettimateriaalilla. Aistit turruttava kansantaloustiede, joka alkaa yhä enemmän vaikuttaa avaruusteknologian retoromaniankieliseltä piirustuskurssilta (eturivin insinööri on kärryillä, meitsi ei). Fitness-kengät, joissa on älyn koolit, jäänsiniset nauhat. Musta vai punainen pyöräilykypärä? Drinksu vai tarjousolut?
Mukavuusalueeltaan (kyllä, ärsyttävä sana, mutten ole keksinyt parempaa) poikkeaminen kuuluu kasvattavan luonnetta. Tiiän, tiiän! Sais nyt saakeli kuitenkin jo riittää toi derivointi. Markkinatalouden mekanismit ovat kontekstistaan huolimatta kiehtovia eikä talouden toimintaperiaatteiden tuntemisessa ylipäänsä ole mitään vahingollista, mutta minä en vain tajua, miksi on pakollista osata tuottaa tieto kolmelle eri kielelle, jos ihan yksikin ahaa-elämys riittäisi. Kirjalliset osuudet ymmärrän kauttaaltaan ja osaan yhdistää kuvaajat niihin vaihtelevalla ahaa:lla, mutta funktiot aiheuttavat vain yksinkertaisen, jo turhautumisen tuolle puolen edenneen hymähdyksen: aha. Jaha. Entäs sitten. Tästä syystä luennoilla tuntuu, kuin joku naksauttelisi kuulolaitetta päälle ja pois - silkan mutavellin keskeltä erottuu selkeänkirkkaita pätkiä, joissa on järkeä. Onneksi luennoitsijalla on tapana kiroilla ääneen opettaessaan, havahdunpa puurokohdissa hereille ainakin pari kertaa per luento.
Turhuus ja katoavaisuus ovat hetkiseksi väistyneet poitsuystävän kainalossa, kesätenttitulosten tullessa, palkan (viimeisen) solahtaessa tililleni ja vatsalihasten kipeytyessä paljosta nauramisesta. Syksyn ensimmäisissä bileissäkin suli alkuillasta lausuttu Mä pelkään ja vihaan teitä muotoon Mennäänkö pimeeseen huoneeseen kuunteleen Mewiä? Ja kun se pitkän nauramisen pieru tulee, jatkuu nauru aina vaan.
Elän kuulemma elämäni parasta aikaa, sillä valmistumisen jälkeen on työelämä, alalla kuin alalla, pelkästään sitä jatkuvaa paskuuden kohtaamista ja sen sietämiseen kasvamista. Haluan uskoa, että nauran pierujutuille vielä kymmenienkin vuosien päästä. Muutoin olen kadottanut jotain olennaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti