Ahkeruus on hyve. Olen viime päivät nukkunut vähintään 12 tunnin yöunia, lukenut tenttikirjaa (Westön uusimman jälkeen tiätty), juonut rauhassa kahvia ja syönyt kuivakakkua, juossut ympäri pikkukaupunkia milloin millekin ovelle, ostellut kukkia, tehnyt suorastaan vavahduttavan kirpparilöydön (yhdeksän etsimääni vanhaa Riihimäen juomalasia viidellä eurolla - osaanpa vaikuttua pienestä), ilmoittautunut ranskankurssille, laskeskellut opintopisteitäni ja hämmästynyt. Lisäksi sain vuodenvaihteeksi töitä. Ei paha.
Oireellista lienee, että jaksan olla lomalla sen parisen päivää, ennen kuin alan taas selailla kalenteria ja muokkailla kevään opintoja. Kolmas periodi näyttää nyt tosin siltä, että tahkoan vain hulluna kirjatenttejä, sillä osallistun vain kieltenkursseille, yhdelle valtio-opin kurssille (jonne menen yhden opintopisteen ja jumalaisen luennoitsijan perässä...en oikeesti jaksa odottaa!) ja kansainvälisen oikeuden minimini-luentosarjalle (9 op). Riittääpä noissakin varmaan tekemistä.
Ensimmäistä kertaa iski opintorekisteriä katsellessa malttamattomuus. Alempi korkeakoulututkinto ei ole aiemmin tuntunut yhtään miltään, mutta koska se on kohta hyppysissäni, on sen arvo äkkiä iskenyt tajuntaan. Se yksi filosofiankurssi sapettaa yhä enemmän. Toisaalta voin toki kikkailla niinkin, että otan paperit heti keväällä ulos ilman filosofianpisteitä, ja sisällytän ne vasta maisterintutkintoon. Uskomatonta mutta totta, sivuainepisteet riittäisivät siihenkin. En olisi uskonut, että saisin kiittää kasvatustiedettä yhtään mistään.
Siltä ei kyllä yhtään tunnu, että piakkoin tehtävät päätökset (sekä omani että minua arvioivat ja minusta riippumattomienkin voimien ohjaamat) määräävät aika lailla elämäni suuntaa. Jos läpäisen soveltuvuuskokeen, tulen saamaan opettajanpätevyyden. Se taas meinaa, ettei minua todennäköisesti myöhemmin huolita museologian opintoihin. Jos taas en läpäise koetta, suuntautunen voimakkaammin museoalalle. Hiukkasen kylmää se, että tässä iässä pitäisi jo tietää, missä haluaa elämänsä tunnit viettää. Saati sitten, että jo 18-kesäisenä tulisi osata kulkea eldoradoaan kohti. Toisaalta pitäisi kai iloita, että jotain valinnanvaraa edes on. Valitsemisen tuskaa ei tieto silti helpota. Elämä kun on lyhyt ja ainoa.
Vietin viime yön lumiterassisella Telakalla polkupyöräni kanssa. Kohta täytynee palata takaisin Tampereelle.
2 kommenttia:
Toi lomailemattomuuden dilemma on muuten oikeasti perseestä. Itse tarvitsin näemmä usean kuukauden jatkumattoman kiireen, työputken ja surun, ennen kuin pystyin heittämään velvollisuudet seinään pariksi viikoksi. Ja siitäkin tuli huono omatunto, koska sinä aikana olisi ihan hyvin ehtinyt kirjoittaa toisen niistä kasvatustieteen esseistä ja lukea siihen hallintotieteen tenttiin ja tehdä seminaaria ja ja ja ja ja... Sairasta!
Tässä on kyllä Kitkeriä Neitsyitä lainatakseni sosiologeille matskua tutkimuksiin. Kuinka ihminen voi ihan oikeasti elää tällaista kaaosta selväjärkisenä? Mikä pointti tässä on, kuka siitä hyötyy, jos aina vaan suorittaa ja tahkoaa eteenpäin, kun yksilö ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi tehokas ja kansantaloudellisesti tuottava, vaikka mitä tekisi?
Ugh.
Amen. Sain jopa ahdistuksen aikaan siitä, että unohdin ensi vuoden kalenterin kotiin, enkä voinut järjestää tammikuun juttuja pakettiin mitenkään järkevästi. SIIS MITÄ VITT
Sellaiset perspektiiviä rajaavat silmälaput vois olla kovaa reseptikamaa. Aika monella sellaset näyttäis jo olevankin.
Lähetä kommentti