Olen tunnustanut sen itselleni: joulusta ei tarvitse tykätä. Onhan tuota kaikenlaisen pakon edessä räyhäämään äityvää, sisäistä esiteiniä jo vuosia hiljennelty. Ei tartte, ei ole pakko intohimoisesti innostua simultaanisesta ja väkinäisestä lahjojenvaihdosta, jouluralleista, nyhertelystä. En ole läpeensä paha ja paska tunnekylmä kyynikko, jos en puhkea monalisamaiseen onnensumuhymyyn piparitaikinaa kauliessani. Vapauttavaa. Ehkä ensi vuonna saavutan kulutuspsykoosin tarkkailijan zeniläisen tyyneyden. Ja kenties joskus löydän oman tapani tappaa nämä pyhät ja nauttia menosta. Voin vain toivoa, sillä en usko, että joulun viettoa vähään aikaan lopetetaan. Kuten mitään muutakaan bisnestä, joka saa kassakoneet kilajamaan hoosiannaa.
Henkistymisen sijaan olen lähinnä ruumiillistunut. Vatsan pinkeydestä huolimatta mielessä pyörii tälläkin hetkellä jääkaapin perukoilla lepäävä perunalaatikko. Lissää! Äiskä laittoi niin paljon ruokaa mukaan, että mahanahka venyy ja paukkuu. Vaikka itse juhla on syvältä, maistuu perunaloora hyvältä. Ja olivat ne lahjatkin mieleisiä, myönnetään: sarjakuvaa, kirjaa, karamelliä, kasvia, Luonto-arpoja (sorry, ei Nykin-reissua... vielä), tarpeeseen tullut reppu ja vähemmän tarpeeseen tulleet mutta ah-luoja-niin-syntisen-ihanat Oiva-teemukit. Voin vain toivoa, että omat kääryleeni osuivat häränsilmään samalla tapaa, sillä velvollisuudesta en ole ostanut yhtäkään lahjaa.
Tämän joulun tähtihetkiä lieni kaksi asiaa: paavin kaatuminen messussa sekä se, että annoimme erään kaverin kanssa lahjaksi ristiin saman leffan. Olihan se toisaalta odotettavissakin, sillä lapsuus kului sukkelaan nauhaa eestaas kelaillessa. Kyseessähän on siis tottakai vakava draama.
2 kommenttia:
Osuu ja uppoaa, jonnekin tuonne uusien vyötärönseudulle kertyneiden makkaroiden väliin. Ruoka on kivaa, perhekin on jees, mutta mutta... Jos ei kuitenkaan jaksaisikaan? Jos odotukset eivät täytykään kaikesta hypetyksestä ja valmistelusta huolimatta? Onko niitä odotuksia pakko olla?
Eniten tässä hommassa vituttaa se, että jotenkin joulun suhteen on ilmeisesti vain kaksi hyväksyttyä vaihtoehtoa: a) Joulu on kaunis ja kiva perhejuhla, jota juhlitaan ja valmistellaan huolella, ilolla ja autuudella tai b) Joulu on perseestä enkä vietä sitä mitenkään ja nekin jotka viettää on imbesillejä laumaeläimiä niinku.
Itse en koe olevani kumpaakaan. Joulu tuntuu vuosi vuodelta merkityksettömämmältä. Ei turhalta tai tyhmältä, vaan merkityksettömältä. Minä en ole osa sitä eetosta, joka tässä maassa jouluun tuntuu liittyvän.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi, vaikka tiedän, etten varmasti ole yksin tällaisten ajatusten kanssa.
(Sulaakohan noi parin päivän sisällä sisuksiin imetyt safkat ennen helmikuuta?)
Hear hear!
Kenties tää ei ole pysyvää. Kenties sitä joskus kokee valaistuksen. Kenties tää kuvotus menee ohi. Toisaalta jotenkin toivon, ettei mene.
Pahinta on tosiaankin se, että vaihtoehtoja ei paljon ole. Kukin juhlikoon mitä ja miten lystää, mutta ahdistaa hitusen alkaa, kun sitä oikeaa olemisen ja tekemisen tapaa ei pääse mitenkään karkuun. Vaikka sitä tietää, ettei mun helkkari sentään TARTTE, hiertää silti jossain. Kai se on se miellyttäjä, joka suukapulan läpi mutisee.
Voin vain kuvitella, miltä joulut tuntuvat niistä, jotka kovasti tahtoisivat täyttää odotukset, mutta jotka eivät siihen pysty yksinäisyyden tai köyhyyden vuoksi.
Kapeat on pitkospuut.
Lähetä kommentti