Ainoa vapaapäivä vähään aikaan kului eilen naistenlehtiä selaillessa ja sateista maaseutua katsellessa. Tampere oli kostea, ilma tiheä ja askeleeni tammakuvioisen varjon alla raskaat. Kävelin itään, laskin talojen numeroita ja oikean kohdalla painoin summeria. 21 neliötä, ikkunan takana hopeakuusia. Piirsin nimeni paperiin vieraalla kynällä. Enää puuttuu työpaikka.
Väsyttää, ja tenttikirjan kulma vaanii peiton alta. Päätin skipata toisen kursseista - en tarvinnutkaan loppukesälle tukea, joten tuo yksi, vaikeampi, riittää. Enkä mä nyt oikeasti jaksa lukea keveähköä Maailman taloushistoriaa parissa päivässä, aamuvuorojen jälkeen. On noi muutkin kirjat vielä kesken, kiitos töiden ja puutarhajuhlien.
Odottelen influenssaa - toivon sen tulevan kuukauden sisään, jotta siitä kärsisi työnteko eikä opiskelu. Lentsun saaminen on enemmän kuin todennäköistä duunissa, jossa joku päivittäin ottaa asiakseen yskäistä naamalleni. Vaikken harrastakaan sormieni nuolemista, tulee käsissäni elelevä bakteerikanta jossain vaiheessa nujertamaan vastustuskykyni. Tämä siitä huolimatta, että sairauksien leviämistä koetetaan kassoilla hillitä desinfiointiaineilla lotraamalla. (Tänään järkytyin poistuessani labrakokeen jälkeen lähiterveysasemaltani. Missään ei ollut käsihuuhdetta! Pandemia-uhan alla, kaupungin törkyisimmässä julkisessa terveyslaitoksessa! Ilmeisesti riittää, että henkilökunta pesee käsiään - ei sen väliä, jos asiakkaat levittävät tauteja toisiinsa ja lentsut kulkevat liukuovista sisään ja ulos. Tai sitten lama on hävittänyt ainepullot seiniltä.) Taudin saatuani kasvaa muna taas otsaan - mukavaa on sairastaminen muutenkin, mutta vielä silkkisempää sellaisen taudin, jonka mutaatioprosessiin en itse ole syyllinen.
Töissä on ollut ihan mukavaa. Olen päässyt pilaamaan erään epäonnisen porukan polttarit (mitäs tulevat kassajonoon mölyämään viittä vaille sulkemisaikaa sen verran kännissä, etten voi [enkä halua, hähhähhää!] myydä kymmeniä litroja kaljaa) sekä takavarikoimaan sulkulistalla olleen luottokortin, mistä saa luottokunnalta palkkion. Olen myös kuunnellut hyviä juttuja: a) "Miksh et muka myy... mä oonollu viimeksh kännisä keväällä", b) "Tämä on minulle aivan ala-arvoista seutua... ja me ollaan niin eri asteilla ettei me oikein ymmärretäkään toisiamme" (keski-ikäinen mies, liittyen ei-mihinkään), c) "Päivää." - "YKS MUOVIKASSI!!" (x2000 per päivä). Harkitsen vakavasti työtä, jossa ei tarvitsisi tulla toimeen kenenkään kanssa, sillä normipäivänä tunnen olevani keskellä apinatarhaa. Jaksan yhä uudelleen yllättyä, mihin kaupassa oikein katoavat alkeellisimmatkin käytöstavat - käteen ei niistetä, jos tönäisee niin sopisi myös pyytää anteeksi, käsi laitetaan suun eteen kun tulee aivastus tai yskäisy, tervehdykseen vastataan ja hyväksytään sekin, ettei henkilökunta osaa lukea ajatuksia. En oikein jaksaisi uskoa, että kaksi kolmasosaa työpaikalleni rantautuvista torvista olisi oikeasti kuuromykkiä. Paras yhdistelmä vastenmielisiä ominaisuuksia on muuten asiakkaassa, joka ensin ei suostu pukahtamaan yhtään mitään, ja sitten räjähtää kiukuttelemaan, kun jokin meneekin vikaan. Tehkääpä palvelus ihmiskunnalle ja ottakaa kielenkannat irrottavat lääkkeenne aamulla. Jos ei sellaisia ole, hakekaa resepti. Tulee tarpeeseen.
Kai siihen tenttikirjaan pitää nyt tarttua. Huomenaamulla soi herätyskello 04:15, katujen hiljaisuuden rikkoo lisääntyvää valoa laulavan lokin huuto ja Kallion kirkon graniitti hehkuu punaisena. Neljä viikkoa vielä, sitten saa rauhassa solmia hirttosilmukkaa kansantaloustieteen luennoilla. Nyt tulee vettä kuin aisaa, ja vastapäistä korttelia timpuroivat venäläiset työmiehet vetäytyvät porttikongiin tupakalle. Piirtävät käsillään ilmaan laajoja kaaria ja hymyilevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti