Ja comic sansia hautakiveen

Eiliset Yo-talokekkerit pistivät miettimään meiningin huhhuh-astetta. Runonlausuntaillan taso oli huimaava, tarjousskumppa makoisaa ja seura ässää. Jatkot Klubilla saivat jopa allekirjoittaneen sheikkaamaan äässiään. Hoipuin kotiin puoli viideltä, skippasin aamun venäjäntunnit ja heräsin puolenpäivän jälkeen vain todetakseni, että hypoteesini taitaa pitää paikkansa: kun minulla on krapula, on päivä kaunis ja kirkas, ei koskaan sateinen ja harmaa, joka ei viiltäisi haavaa verkkokalvoon. Seurantani jatkunee vielä ainakin muutaman vuosikymmenen, jonka jälkeen tarjoan valmista case-studya psykologian laitokselle.

Sää on kylmentynyt ja päivät pimentyneet niin, ettei peiton alta tahtoisi aamuisin ollenkaan nousta. Muutenkin väsyttää, muukin kuin tentteihin lukeminen, joihin ei sitten saa edes mentyä. Juon saavikaupalla kahvia herättyäni, luennoilla, luentojen välissä ja illalla kotona. Tänään nautin sitä papupata-aterian ja museokäynnin jälkiruoaksi ravintelissa. Ruokaseurani nautti espresson kadehdittavalla määrätietoisuudella. Väsymys oli kaikonnut jo rautatieasemalla, kun hän astui laiturille Porin junasta. Kohmelokin haihtui, kun sai jutella muun muassa siitä, milloin taideteos syntyy, millaista on tutkia historiallista kokemusta tai millä tekniikalla Moholy-Nagy on saanut vedoksiinsa niin upean sävyskaalan. Huomiomme elämästä olivat samaan aikaan lohduttomia ja lohduttavia: keski-ikäisenäkin sitä vielä kuulemma ihmettelee, onko vika itsessä vai onko kaikki vaan paskaa. Toisaalta sitä onneksi tietää, että vika on systeemissä, joka tarjoaa samankokoisia monoja erikokoisille jaloille.

Kitka ja kipu, tunne siitä ettei sovi tähän yhteiskuntaan ei maagisesti lopu kolmenkympin tienoilla, jos ei tajua sosiaalistua oikein ja mukautua keskiluokkaiseen arvojärjestelmään. Pelkään sitä, millainen on ihmisen osa, joka ei työllään tavoittele lihavaa palkkakuittia vaan toimeentuloa: hyvää elämää, kokemusta, oivallusta ja parempaa maailmaa; ei suurperhettä vaan aikuisuutta, jossa jälkikasvuksi riittävät sisarusten ja ystävien lapset; ei sovinnaista ulkonäköä, vaan sen ilmaisua, kuka minä olen; ei Kotivinkki-kotia vaan sellaista koloa, jossa itse viihtyy, pullantuoksulla tai ilman. Toisin valitseminen on jo itsessään rankkaa, koska silloin täytyy käydä sisäinen kamppailu nujertaakseen sisäänsä jo varhain istutetun miellyttäjän. Kunnon ihminenhän tähtää elämässään hyväpalkkaiseen työhön, asettuu aloilleen, lisääntyy vastakkaisen sukupuolen kanssa, ottaa ja maksaa lainaa, vanhenee autoaan ajellen ja tämän rinnalla kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa iälleen ja luokalleen sopivalla tavalla. Murtautuminen ulos ajatuslokeroista sattuu, koska ne ovat niin elimellisesti yhteiskuntamme kudelmaan kirjottuina. Kuvion sisällä saa jokainen ratkaisu nauttia ympäristön tukea, siinä missä sen ulkopuolella avautuu tyhjyys. Arvojen toteutus on rankkaa sekin, jos ne eivät, kliseisesti mutta todesti, asetu kauniiseen kompositioon kodin, uskonnon ja isänmaan kanssa. He, joille arvojen omaksunta on tuottanut vähemmän kärsimystä, eivät välttämättä ymmärrä tai halua ymmärtää miksi toinen kieltäytyy tutusta ja turvallisesta. Mikset hanki lapsia? Eikös se armeija kiinnostanut? Kuis et ole omaa asuntoa hankkinut? Yleensä tosta vasemmistolaisuudesta parantuu iän karttuessa. Monesko työpaikka sulla on jo menossa? Ajelit sitten hiukset pois. Miten sä voit tulla toimeen ilman sohvaa ja telkkaria! Monelta tuntuu unohtuvan, että vaikka olemmekin kulttuurimme tuotteita, emme ole sitä ensisijaisesti. Yksilön tulisi saada hukkua massaan vain, jos sitä itse haluaa, sillä ketään ei saa vaatia viettämään elämäänsä suorittaen sellaista roolia, johon ei tunne sopivansa. Ladunaukaisijan tehtävä ei ole helppo, mutta se on taatusti kivuttomampi kuin haluttoman perässähiihtäjän.