Tiistaina uutisia katsellessa tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut keskelle painajaista. Eläkeikä nousee - opintotukijärjestelmä muuttuu - Eurooppa keskellä ydinvoiman renessanssia. Viimeisenä ruudun alareunassa juossut teksti Huomenna paistaa aurinko ei varsinaisesti lohduttanut. Rintalastan alle tuntui laskeutuneen kivenmurikka.
Tänään ei luonnollisesti huvita mitään. Tili on nollilla ja seuraava työvuoro herran armosta vasta ensi viikolla. Taivaalta sataa jotain mähmää ja poikkis ajelee taksilla Tukholmassa.
Opiskelijoiden pyllyillä alkanee pian piiska todenteolla tanssia. Välivuosia ei saisi pitää, valmistua tulisi mahdollisimman nopeasti ja opintotuki muuttunee yhä enemmän lainapainotteiseksi. Tilastoja ja budjettikäppyröitä tuijotellessa näyttää todellisuudentaju hämärtyvän. Onko todella kustannustehokasta, kun suppeasta opinto-ohjauksesta nauttineet ylioppilaat hakevat opiskelemaan jotain, panttaavat paikkoja pari vuotta ja lopettavat sitten kesken? Opintotuki ei tule nousemaan niin paljoa, että yksinään sillä tulisi toimeen. Todennäköisesti tukikuukausia karsitaan nykyisestä, niin ettei opintojen pitkittyessä lisätuenkaan saaminen ole mikään itsestäänselvyys. Lainan ottaminen on ainakin omalla kohdallani kaukainen haave - oman alan töitä on niukalti tarjolla, kandeista ja maistereista on ylitarjontaa ja ne vähäisetkin työt, joista hukit ja äf-ämmät tappelevat, ovat useimmiten pätkätöitä, joiden varaan ei valmistumisen jälkeen lainanmaksua juuri parane perustaa. Itselläni ei ole oman alani ulkopuolisten hommien tekemistä vastaan yhtään mitään, mutta hiipiipä silti mieleen, että mitä vuosikausia maan ylintä opetusta vastaanottanut ja osaamisensa opinnäytteillä todistanut ihminen tekee mopin varressa. Eikö tässä juuri hukata resursseja? Kirsikkana kurakakun päällä komeilee tiistaina ilmoille jysäytetty eläkeiän nostamispommi. Nyt sormet ja varpaat ristiin, ettei me 1980-luvulla syntyneet olla töissä vielä seitsenkymppisinä. Osuvasti huomautti uutisia kanssani katsellut toveri, että Kansaneläkelaitosta 1930-luvulla perustettaessa ei ollut sattumaa, mistä iästä lähtien oli kansalainen oikeutettu eläkkeeseen - ikä oli nimittäin sama kuin tuolloinen eliniänodote.
Unella ei ole isäntää, sanoivat jo karibialaiset plantaasiorjatkin.
Omasta puolestani voin nyt kertoa, että nukuttu on. Olen viime päivinä nauttinut aamukahvini puoleltapäivin, lerjunut hieman ja ryhtynyt sitten pitkälle yön tunneille jatkuvaan kirjoitustyöhön. Proseminaariesitelmän tulisi olla maanantaina lähetyskunnossa, ja tähän saakka on näyttänyt ihan hyvältä. Joku sanoi jossain, että hyvän tutkimuksen tunnistaa alaviitteiden suuresta määrästä. Meikäneiti lienee tässä sarjassa rautaa, sillä viitteitä on tähän mennessä kertynyt 75 kappaletta. Toivonkin, että sepustuksen arvostelija keskittyykin vain siihen, eikä lue sisältöä ollenkaan...
Tänään vannon tehokkuuden nimeen. Kirjoitan, siivoan ja ulkoilen, pidän kahvipannun kuumana. Jumppaan kasvolihaksia. Opintojen paineputkessa on ahdasta, mutta kun tarpeeksi rähmällään mönkii, pääsee ajallaan liukumaan paikalleen kortiston vetolaatikkoon, joka sisäpuolelta ihmeellisesti muistuttaa ruumisarkkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti